Ahneus poikineen ja tyttärineen
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö mainitsi uudenvuoden puheessaan havainneensa ahneuden nousevan. Sen jälkeen hän ilmoitti halustaan pienentää presidentin palkkiota. En puutu nyt palkkojen pienentämiseen muuten kuin toteamalla, että ilmeisesti presidentti tarkoitti eleensä esimerkiksi siitä, että suurituloisimpien verotusta olisi varaa kiristää. Jostakin syystä hän ei vain saanut sanotuksi sitä suoraan.
Pohditaan sen sijaan ahneutta vähän tarkemmin. Teema on mielestäni kiinnostava, etenkin presidentin uudenvuoden puheen aiheena, siksi että ahneuden nostaminen framille valtakunnan etabloituneimmassa puheenvuorossa kertoo aikojen muutoksesta.
Vuonna 1999 ilmestyneessä keskiajan seitsemää kuolemansyntiä käsittelevässä kirjassani Seitsemän syntiä kirjoitin, että käsite ”ahneus” ei kuulu poliittisesti korrektiin kielenkäyttöön. Ahneudelle, joka on yksi kuolemansynneistä, etsittiin eufemistisia kiertoilmaisuja kuten ”resurssien optimaalinen hallinta”, ja silloinkin kyse oli pikemminkin hyveestä kuin paheesta. Tuohon aikaan talouselämän gurut puolustivat suuryritysten optiojärjestelyjä ja kehuivat niiden tehoa johtajien sitouttamisessa.
Ne jutut ovat osoittautuneet yksiselitteiseksi höpöpuheeksi.
Niinistön puheen innoittamana vuorineuvos Martin Saarikangas (joka ei edes aktiiviurallaan ollut optioiden kannalla) sanoi Uusimaa-lehden haastattelussa, että ei ole mitään järkeä siinä, että johtaja tienaa sata kertaa enemmän kuin duunari. ”Johtajien ahneus hirvittää”, Iso-Masa sanoi.
Kun ahneuden moittiminen kelpaa tasavallan presidentin tilannekatsauksen ykkösaiheeksi, on minun kirjoitettava kirjani mahdollisiin tuleviin painoksiin esipuhe uusiksi poliittisen korrektiuden osalta. Mitä en tosin pitäisi mitenkään valitettavana työtehtävänä.
Mitä ahneus sitten on? Arvojohtaja Aristoteles määritteli sen ottamisen liiallisuudeksi ja antamisen puutteellisuudeksi. Toisaalta se on siis saituruutta. Aristoteles kuvasi ahneita saitureita ”kuminansiemenenhalkaisijoiksi”. Toisaalta ahneus on häpeällisen voiton tavoittelua, sellaisen, jota Aristoteleen mukaan hinkuvat huijarit, varkaat, parittajat ja koronkiskojat.
Vielä olisi siis Niinistöllä ollut varaa teroittaa sanottavaansa ja höystää ahneuden vastustamistaan asiaankuuluvilla käsitteillä. Mutta tuli sentään sanotuksi, että ahneus on merkki oikeudentunnon kuihtumisesta: ”Ei tehdäkään niin kuin oikealta tuntuu vaan niin miten saa itselleen eniten hyötyä.”
Monet keskiajalla kuolemansynneistä pidetyistä asenteista ovat pelkurin oireita: ahneus, kateus, ylimielisyys. Ylimielisyys on kasvojen menettämisen ja kelpaamattomuuden pelkoa, samoin kateus. Ahneus on turvattomuutta ja menettämisen pelkoa. Niiden kaikkien vastakohta on luottamus. Se, jonka särkymisestä Niinistökin ahneita varoitti. Ahne ei luota siihen, että onnella ei ole hintaa.
500-luvun kirkonmies Gregorius Suuri piti ahneutta kahdeksan muun synnin äitinä. Ahneuden poikia ja tyttäriä ovat hänen mukaansa petos, huijaus, valehtelu, väärin vannominen, rauhattomuus, väkivalta, säälimättömyys ja sydämen kovettuminen. Aika kova lista.
Jaakko Heinimäki
jaakko.heinimaki@saunalahti.fi
