CTA Paikka

Investointilaskelmilla jalat pysyvät maassa

Investointilaskelmien vuoro tulee viimeistään silloin, kun yrityksellä on tulevaisuudestaan visio ja sen toteuttamiseksi investointeja edellyttävä strategia. Investointilaskelmien tehtävänä on kytkeä yrityksen lennokkaatkin suunnitelmat hengissä pysymisen perusedellytyksiin.
20.5.2008

Petri Vehmanen professori, Tampereen yliopisto

Investointilaskelmat ovat tärkeitä kaikessa sellaisessa toiminnassa, jonka halutaan olevan kannattavaa. Kannattavuudessa on kyse kyvystä ansaita rahaa uhraamalla rahaa. Kannattava toiminta siis sitoo aluksi rahaa, mutta vapauttaa sitä myöhemmin sitoutunutta määrää enemmän.

Investointilaskelmat ovat keino ilmaista investoinnin kannattavuus konkreettisesti. Investointi tarkoittaa rahan sitomista aineelliseen tai aineettomaan kohteeseen (yleensä pitkähköksi ajaksi) ansaitsemistarkoituksessa. Rahan sitomisella (negatiivinen kassavirta) tavoitellaan ajan myötä sidottua summaa suurempaa rahamäärää (positiivinen kassavirta). Siten investointilaskelmien konkreettinen perusta paljastuu, kun vastataan seuraaviin kysymyksiin: 1) paljonko ja milloin rahaa sitoutuu ja 2) paljonko ja milloin rahaa vapautuu? Investointilaskelmat ovat keino kytkeä investoinneista kaikki olennainen pelkkiin rahavirtoihin. Ilman niitä investointilaskelmia ei voi tehdä.

Investointilaskelmien perustekijät

Investoinnit ovat rahavirroiltaan tyypillisiä (conventional) tai epätyypillisiä (non-conventional). Tyypillisessä investoinnissa on aluksi suurehko kertameno, ja sitä seuraa pitkähkön ajan kuluessa joukko nettomääriltään positiivisia tuloja. Tulojonon viimeiseen erään sisältyy myös investoinnin jäännösarvo. Tällaisessa rahavirrassa nettotulojen etumerkki vaihtuu vain kerran.

Asiaa on havainnollistettu kuviossa 1. Siinä on yksinkertaisuuden vuoksi oletettu tavanomaiseen tapaan, että alkuhetkeen sijoittuvan kertamenon jälkeen nettotulot kertyvät aina syntymisperiodinsa lopussa. Investointilaskelmissa periodin pituus on tyypillisesti yksi vuosi, mutta yhtä hyvin se voi olla vaikkapa kuukausi tai päivä.

 

Epätyypillisessä investoinnissa etumerkki vaihtuu enemmän kuin kerran. Tällöin suurehkon kertamenon jälkeen ei kerry vain nettomääriltään positiivisia tuloja, vaan ainakin yhden periodin osalta nettomäärä jää negatiiviseksi.

Tätä on havainnollistettu kuviossa 2. Ilmiö voi johtua esimerkiksi laajennusinvestoinnista tai negatiivisesta jäännösarvosta. Tilanne aiheuttaa jonkin verran laskentateknisiä ongelmia, mutta ainoastaan suhteellisen tuoton laskennassa. Silti yksinkertaisuuden vuoksi tässä rajoitutaan tarkastelemaan vain tyypillisiä investointeja.

 

Edes tyypillisen investoinnin tapauksessa kannattavuuden arviointia ei voida tehdä selvittämällä pelkästään lähtevien ja tulevien rahavirtojen määrät ja toteutumisajankohdat. Näin on siksi, että eri ajankohtina erääntyvät samansuuruisetkaan maksut eivät ole suoraan keskenään vertailukelpoisia. Tämä johtuu siitä, että rahalla voi ansaita sitä sijoittamalla, jolloin rahalle muodostuu hinta, jota sanotaan koroksi. Investointilaskelmissa myös tämä hinta täytyy ottaa huomioon.

Näin ollen investointilaskelmien kolme perustekijöiden ryhmää ovat 1) lähtevän rahan määrät ja ajankohdat (negatiivinen rahavirta), 2) tulevan rahan määrät ja ajankohdat (positiivinen rahavirta), sekä 3) mainitut eri ajankohtina toteutuvat rahavirrat (maksutapahtumat) keskenään vertailukelpoisiksi tekevä (laskenta) korkokanta.

Kun investointilaskelmien perustekijät on selvitetty, itse kannattavuuden laskenta on varsin suoraviivainen tekninen toimenpide. Käytännön pulmat ovatkin muualla. Niitä aiheuttaa ennen muuta ennustettujen rahavirtojen määriin ja ajankohtiin liittyvä epävarmuus. Kuinka se tulisi investointilaskelmissa ottaa huomioon? Ratkaisumahdollisuudet voidaan luokitella karkeasti ottaen kolmeen ryhmään.

Yksi mahdollisuus on käyttää todennäköisyysjakaumia yksittäisten rahamäärien asemesta. Tämä johtaa kuitenkin vaikeuksiin sekä tietojen hankinnassa että niiden käsittelyssä, ja siksi se ei ole kovin käyttökelpoinen vaihtoehto. Toinen mahdollisuus on tehdä korostetun varovaisia ennusteita. Tällöin menot arvioidaan yläkanttiin ja tulot alakanttiin, jotta laskelma ei näyttäisi liian optimistista tulosta. Tämäkään vaihtoehto ei ole kovin suositeltava, koska se antaa jo tarkastelun lähtökohdaksi tietoisesti vinoutetun tuloksen.

Kolmas mahdollisuus käsitellä epävarmuutta on ottaa se huomioon negatiiviset kassavirrat ja positiiviset kassavirrat keskenään vertailukelpoisiksi tekevässä korkokannassa. Itse maksutapahtumat pyritään tällöin ennustamaan niin hyvin kuin mahdollista (best estimates). Rahavirtoihin liittyvä epävarmuus (tai riski) otetaan kokonaisuudessaan huomioon korkokantaa ”sopivasti” korottamalla. Tämä on modernin rahoitusteorian perin pohjin tutkima ja suosittelema vaihtoehto.

Rahoitusteorian mukaan rationaalinen, riskiä karttava sijoittaja on valmis hyväksymään lisää riskiä vain, jos tätä vastaa riittävä, samanaikainen tuotto-odotuksen kasvu. Riskin lisääntyminen ilmenee rahavirtojen vaihtelun kasvuna ja vaihtelua koskevan ennustamisen vaikeutena. Tämän sijoittaja kompensoi nostamalla tuottovaatimustaan. Sen puolestaan pitää heijastua yritysten investointipäätöksiin, mikä toteutuukin, kun yrityksissä nostetaan laskentakorkokantaa.

Korotustarpeen konkretisoimiseksi rahoituksen teoriassa on kehitelty erilaisia malleja, joista Capital Asset Pricing Model (CAPM) on tunnetuin. Se kytkee yhteen riskittömän markkinakoron, sen päälle tulevan osakemarkkinoiden riskipreemion ja yrityksen suhteellisen riskisyyden osakemarkkinoihin nähden. Tätä kautta päästään arvioimaan, mille tasolle yrityksen investointilaskelmissaan käyttämän laskentakoron tulisi asettua. Menemättä yksityiskohtiin voidaan todeta, että laskentakoron tulisi joka tapauksessa olla jonkin verran korkeampi kuin lainasta maksettava korko.

Investointien hyvyyden tunnusluvut

Investointien hyvyydelle on esitetty useita erilaisia tunnuslukuja. Niistä kaksi on teoreettiselta kannalta ylitse muiden: 1) absoluuttinen nettonykyarvo, NPV (Net Present Value) ja 2) suhteellinen sisäinen korko, IRR (Internal Rate of Return). Kummankin osalta suurempi arvo merkitsee aina edullisempaa investointia. Kriteerinä nettonykyarvo on sikäli parempi, että siihen ei liity mitään erityisiä laskentateknisiä tai tulkinnallisia ongelmia. Tyypillisten investointien tapauksessa ongelmia ei tosin liity myöskään sisäiseen korkoon, ja silloin sekin antaa varsin hyödyllistä informaatiota. Tähän palataan myöhemmin.

Nettonykyarvon laskenta on yksinkertaista. Kun investoinnin kolme perustekijöiden ryhmää on ensin selvitetty, niin kukin maksutapahtuma vain jaetaan kyseisen ajankohdan korkoa korolle huomioon ottavalla korkotekijällä (1+r)i,
jossa r on laskentakorko ja i sen periodin päättymishetki, jonka aikana maksutapahtuman ennustetaan toteutuvan. Sama asia voidaan ilmaista myös niin, että kukin maksutapahtuma kerrotaan kyseisen ajankohdan korkoa korolle huomioon ottavalla diskonttaustekijällä 1/(1+r)i. Jos investointi ajatellaan tehtäväksi ensimmäisen periodin alussa, niin silloin siihen liittyvässä korkotekijässä i = 0, ja vastaavan korkotekijän arvo on (1+r)0 = 1. Sama koskee myös ensimmäisen periodin alun diskonttaustekijää. Senkin arvoksi tulee 1, koska 1/(1+r)0 = 1.

Tyypillisen investoinnin nettonykyarvon NPV laskentaa on havainnollistettu kuvion 3 esimerkissä. Rivillä (1) on annettu investoinnin nettorahavirrat. Investoinnin tekohetkellä rahaa sitoutuu 3 000, ja tämän jälkeen rahaa vapautuu viitenä vuonna 1 000 kunkin vuoden lopussa. Positiiviset rahavirrat on toistettu rivillä (2). Laskentakoroksi on oletettu 10 prosenttia. Sen mukainen korkotekijä on rivillä (3). Korkotekijän oletetaan heijastavan sekä markkinaolosuhteita että investoinnin riskiä. Rivillä (4) on nettotuottoerien nykyarvot, jolloin nettonykyarvon määräksi saadaan niiden summana 790,79 rahaa.

Nettonykyarvon 790,79 tulkinta on seuraava. Investoijalle ovat samanarvoisia yhtäältä se, että hän saa heti itselleen 790,79, ja toisaalta se, että hänelle avautuu mahdollisuus tehdä esimerkin mukainen investointi pääomalla (omalla rahalla tai velkarahalla), jolle maksetaan laskentakoron mukainen korvaus (tässä 10 %). Samanarvoisuus tarkoittaa, että kummassakin tapauksessa investoijalla on investoinnin päättymishetkellä (viiden vuoden kuluttua) käytössään täsmälleen sama määrä rahaa.

Itse laskentatekniikka olettaa automaattisesti, että investointiin sitoutunut pääoma tuottaa laskentakoron verran ja että kaikki investoinnista vapautuvat rahat voidaan sijoittaa laskentakoron mukaisella tuotolla. Vastaavasti myös heti käyttöön saatu summa sijoitetaan laskentakoron mukaisella tuotolla viideksi vuodeksi, jolloin investoija saa käyttöönsä viiden vuoden kuluttua rahaa (1+0,1)5 × 790,79 = 1,61051 × 790,79 = 1.273,57. Samaan summaan päädytään myös tekemällä kuvion 3 mukainen investointi, kuten kuvio 4 havainnollistaa.

 

Kuviossa 4 laskentakorko on edelleen 10 prosenttia. Tällöin tuotto sitoutuneelle pääomalle on koko ajan 10 prosenttia vuoden alussa sitoutuneena olleelle pääomalle, mikä näkyy rivillä (3). Muu osa nettorahavirrasta käytetään tehdyn investoinnin pääoman palauttamiseen. Pääoman palautus näkyy rivillä (4). Palautus päättyy, kun alkuperäiseen investointiin tarvittu pääoma on kokonaan palautettu. Tätä reaalista rahan palauttamista vastaa tuloslaskennassa täsmälleen samansuuruinen poisto vain siinä erityisessä tapauksessa, että poistomenettelynä on niin sanottu annuiteettipoisto. Se on siis rakennettu nettonykyarvon laskentamenetelmän sisään.

 

Kuvion 4 rivillä (5) näkyy sitoutuneena olevan pääoman määrä. Neljännen vuoden päättyessä alkuperäinen investointi 3 000 tulee kokonaan palautetuksi sijoittajilleen, ja investointi alkaa synnyttää 10 prosentin tuoton lisäksi uutta pääomaa. Viidennen vuoden nettokassavirta 1 000 on kokonaan uutta pääomaa. Lisäksi viidentenä vuonna aiemmin syntyneelle pääomalle 248,70 kertyy 10 prosentin tuotto 24,87. Näin viidennen vuoden loppuun mennessä rahaa kertyy 1.273,57.

Sisäinen korko (IRR) tarkoittaa sitä laskentakorkoa, jolla investoinnin nettonykyarvoksi tulee nolla. Kuvion 3 esimerkissä sisäinen korko on 19,86 prosenttia. Tyypillisen investoinnin tapauksessa se saadaan yksinkertaisesti kokeilemalla.

Sisäinen korko voidaan tulkita sitoutuneen pääoman kasvunopeudeksi. Se tarkoittaa sellaista pääoman kasvua, joka välittömästi sen synnyttyä palautetaan alkuperäisen pääoman sijoittajille. Siten sisäinen korko voidaan tulkita myös suurimmaksi sellaiseksi tuottovaatimukseksi, jonka investointi vielä pystyy tyydyttämään. Koko nettorahavirta hupenee sitoutuneen pääoman palauttamiseen ja investoinnin tuottovaatimuksen kattamiseen. Tätä on havainnollistettu kuviossa 5.

 

Kuvion 5 viidenneltä riviltä nähdään, että investointiin sitoutunut pääoma vapautuu kokonaan viidennen vuoden loppuun mennessä. Toisaalta riviltä (6) kuitenkin nähdään, että uutta pääomaa ei ole syntynyt. Tämä merkitsee sitä, että kaikki sisäistä korkoa suuremmat tuottovaatimukset johtaisivat negatiiviseen nettonykyarvoon. Tällaiset tuottovaatimukset jouduttaisiin kattamaan investoitua pääomaa lisäämällä. Tästä johtuu usein käytetty ilmaisu, jonka mukaan negatiiviset nettonykyarvon projektit ovat ”pääomia tuhoavia”, ja siksi niitä ei pidä tehdä.

Investointien rahavirrat

Investointien rahavirrat pitää yleensä ennustaa, ja siitä aiheu­tuu epävarmuutta. Sitä ei millään keinoilla voida täysin poistaa, mutta sen merkitystä voidaan arvioida kokeilemalla, paljonko muutokset rahavirroissa vaikuttavat nettonykyarvoon ja sisäiseen korkoon. Tätä järjestelmällistä kokeilua sanotaan herkkyysanalyysiksi (Sensitivity Analysis), ja se ohjaa kiinnittämään huomiota investoinnin edullisuuden kannalta kriittisiin tekijöihin.

Korkokannan lisäksi investointilaskelmissa on vain ennustettuja rahavirtoja. Ne määritetään aina tulevaisuudessa tapahtuvien lisäysten ja vähennysten kautta (Incremental Cash Flows). Niitä ei voi olla menneisyydessä, mikä tarkoittaa sitä, että niin sanottuja uponneita kustannuksia (Sunk Cost) ei pidä sisällyttää investointilaskelmiin. Tulipa menneisyydessä tehdyksi miten hyviä tai huonoja investointeja tahansa, niistä jo aiheutuneella rahan käytöllä ei tässä ole mitään merkitystä. Vain tulevat rahavirrat vaikuttavat investointilaskelmien sisältöön.

Tyypillisen investoinnin alussa suoritetaan rahojen vähennystä merkitsevä suurehko kertameno, niin sanottu hankintameno. Kirjanpidossa sitä vastaa tavallisesti jonkin käyttöomaisuushyödykkeen hankinta, josta aiheutuvan negatiivisen rahavirran määritykseen ei yleensä liity erityisiä ongelmia. Poikkeuksia kuitenkin on. Esimerkiksi hankintamenoon sisältyvien rakentamiskustannusten kehitystä ja kokonaismäärää saattaa olla vaikea ennakoida.

Investoinnin alkuun voi kuitenkin liittyä myös pari muuta, vähemmän ilmeistä rahojen vähennystä merkitsevää ilmiötä. Toinen koskee käyttöpääoman (Net Working Capital) sitoutumista ja toinen niin sanottujen vaihtoehtoiskustannusten (Opportunity Costs) syntymistä. Investointi voi aiheut­taa käyttöpääoman sitoutumista esimerkiksi varastoihin ja myyntisaamisiin. Näin käy kun toiminnan laajentuminen aiheuttaa lisää palkka-, materiaali- ja muita menoja. Ne pitää maksaa heti, mutta niille saadaan kate vasta, kun asiakkaat ovat maksaneet ostamansa suoritteet. Rahan vähenemistä tapahtuu, kunnes asiakkailta saatavat myyntitulot riittävät kattamaan toiminnasta aiheutuvat juoksevat menot. Rahan väheneminen katetaan käyttöpääomalla, minkä lisäys on näin ollen luettava mukaan investoinnin alkuun sijoittuvaan negatiiviseen rahavirtaan.

Vaihtoehtoiskustannukset tarkoittavat niitä tuloja, jotka menetetään investoinnin seurauksena. Yrityksellä voi esimerkiksi olla tyhjillään oleva varastohalli, joka myytäisiin siinä tapauksessa, että suunnitteilla olevaa investointia ei toteutettaisi. Tällöin (lähi)tulevaisuudessa saataisiin positiivinen rahavirta, joka jää saamatta, jos investointi toteutetaan. Sillä, mitä tuo halli on aikanaan maksanut, ei tässä ole mitään merkitystä. Se on uponnut kustannus. Sen sijaan sillä, mitä tuosta hallista saataisiin, jos nyt myytäisiin, on vaikutusta investoinnin edullisuuteen. Se vaikuttaa investointiin sitoutuvaan pääomaan ja näkyy näin ollen investoinnin alkuhetkeen sijoittuvassa negatiivisessa kassavirrassa. Kyseinen halli joudutaan ikään kuin ostamaan suunnitteilla olevan investoinnin käyttöön sen sijaan, että se myytäisiin.

Investoinnin pitoajalle sijoittuvat nettorahavirrat ovat nimensä mukaisesti nettomääräisiä. Ne lasketaan siten, että kunkin ajanjakson ennakoiduista kassaanmaksuista vähennetään ennakoidut kassastamaksut. Tyypillisen investoinnin tapauksessa näin saatavat erotukset ovat positiivisia. Nettonykyarvon laskennassa sekään ei haittaa, että jotkut niistä ehkä ovat negatiivisia. Kannattavan investoinnin osalta nettonykyarvo kokonaisuudessaan on kuitenkin aina positiivinen ja kertoo pääoman kasvusta.

Tuloverot ovat ehkä tärkein juoksevien nettorahamäärien selvittämiseen liittyvä yksityiskohta. Myös tuloverot otetaan huomioon vain sikäli kuin ne aiheuttavat maksutapahtumia. Niiden määrittäminen edellyttää tyypillisesti sitä, että investoinnin aiheuttamat rahavirrat kytketään tuloslaskelmaan. Tämä johtuu siitä, että vaikka tuloslaskelman poistoja ei suoraan vastaakaan mikään rahavirta, niin investoinnin vaikutus poistoihin pitää silti selvittää, koska poistot vaikuttavat tuloverojen määrään. Tätä on havainnollistettu kuviossa 6.

 

Inflaatio on toinen tärkeä tekijä, joka ehkä joudutaan ottamaan huomioon sekä juoksevia nettorahamääriä että laskentakorkokantaa määritettäessä. Inflaatio täytyy tietysti ottaa huomioon silloin, jos sen ennustetaan olevan merkittävää investoinnin vaikutusaikana. Tärkein periaate tällöin on, että inflaation huomioon ottamisessa toimitaan johdonmukaisesti: joko nettorahamääriä ja laskentakorkokantaa määritettäessä ne molemmat otetaan reaalisina inflaatiosta puhdistettuina tai ne molemmat otetaan sellaisinaan nimellisinä niin, että ne sisältävät inflaation vaikutuksen.

Oikein toteutettuina nämä vaihtoehdot johtavat samaan lopputulokseen, joten siinä mielessä ne ovat yhtä hyviä. Nimellisten lukujen tarkastelu on kuitenkin sikäli suositeltavampaa, että tuloverotus perustuu yleensä nimellisiin lukuihin, jolloin kuvion 6 mukaisessa laskelmassa tuloverojen huomioon ottaminen tapahtuu oikein lähes automaattisesti. Lisäksi nimelliset luvut ovat ehkä intuitiivisesti helpommin tulkittavissa.

Jos tarkastelu kuitenkin halutaan tehdä reaalisin luvuin ilman inflaatiota, niin tällöin reaalisten nettorahavirtojen lisäksi tarvitaan myös reaalinen laskentakorkokanta. Reaalisen laskentakoron, nimellisen laskentakoron ja inflaatiovauhdin välinen yhteys on ilmaistavissa seuraavalla yhtälöllä, josta reaalinen laskentakorko voidaan ratkaista:

1 + Nimellinen laskentakorko = ( 1 + Reaalinen laskentakorko ) × ( 1 + Inflaatiovauhti)

Silloinkin, kun tarkastelu tehdään käyttäen nimellisiä lukuja, on laskentakoron määrittäminen usein pulmallista. Yhtäältä nettonykyarvo on tyypillisesti melko herkkä laskentakoron muutoksille, ja toisaalta investointiin liittyvä riski ajatellaan modernin rahoitusteorian mukaan otettavan huomioon juuri laskentakorkokantaan lisättävän riskipreemion kautta. Tuo preemiokin muodostuu vielä useammasta tekijästä, kuten seuraavasta yhtälöstä näkyy:

 

Edellä on hahmotettu oman pääoman tuottovaatimuksen määrittämistä menemättä tarkemmin sen yksityiskohtiin. Yleisesti voidaan kuitenkin sanoa, että omalle pääomalle tuottovaatimus on sen suuremman riskin vuoksi säännöllisesti korkeampi kuin vieraalle pääomalle asetettava tuottovaatimus. Käytännössä tämä tarkoittaa karkeasti sanottuna kahta asiaa. Ensinnäkin, laskentakorkokantaa määritettäessä täytyy ottaa huomioon yrityksen (tai sen suunnitteleman investoinnin) rahoitusrakenne: paljonko käytetään omaa pääomaa (esimerkiksi tulorahoitusta) ja paljonko vierasta pääomaa (esimerkiksi pankkilainaa). Toiseksi, laskentakorko ei missään tapauksessa voi olla alhaisempi kuin investoinnista aiheutuvan lisälainanoton korko.

Yhden investoinnin edullisuus ja usean investoinnin vertailu

Kun tarkastellaan yhtä kassavirtarakenteeltaan tyypillistä investointia, nettonykyarvomenetelmä ja sisäisen koron menetelmä antavat kannattavuuden suhteen saman lopputuloksen. Jos investoinnin nettonykyarvo on positiivinen, kun sitä laskettaessa laskentakorkokantana on ollut investoinnin tuottovaatimus, niin investointi on kannattava. Tällaisen investoinnin osalta sen sisäinen korkokanta muodostuu aina edellä mainittua tuottovaatimusta suuremmaksi, ja investointi on siten kannattava myös sisäisen koron kriteerin perusteella.

Jos itsenäisiä investointivaihtoehtoja on kaksi tai useam­pia, nettonykyarvon ja sisäisen koron menetelmä voivat johtaa eri lopputulokseen. Tämä johtuu siitä, että menetelmät tekevät automaattisesti tiettyjä oletuksia siitä, millainen tuotto saadaan niin sanotulle erotusinvestoinnille. Erotus­investointi tarkoittaa kahta erisuurta investointia vertailtaessa sitä negatiivisen kassavirran määrää, jonka verran toinen investointi on suurempi kuin toinen.

Nettonykyarvon menetelmässä oletetaan, että kyseinen rahamäärä voidaan sijoittaa täsmälleen laskentakoron suuruisella tuotolla. Toisaalta nettonykyarvomenetelmässä oletetaan, että rahaa hankittaessa siitä maksettava kompensaatiokin on täsmälleen laskentakoron suuruinen. Tästä seuraa, että vertailtaessa kahta investointia nettonykyarvon menetelmällä, niihin liittyvälle erotusinvestoinneille oletetaan aina saatavan nettonykyarvoltaan nollan suuruinen tuotto. Mikäli erotusinvestoinnille kuitenkin voidaan saada tätä korkeampi nettonykyarvo sijoittamalla se johonkin tiettyyn kohteeseen, kyseisen kohteen rahavirrat on täsmennettävä erikseen.

Sisäisen koron menetelmässä investointeja vertaillaan niiden antaman sisäisen koron perusteella. Kun korkotuottoja vertaillaan tällä tavoin suoraan, tullaan olettaneeksi, että perusinvestoinniltaan pienempi investointi voidaan samoin tuotto-oletuksin laajentaa suuremman investoinnin kokoiseksi, jolloin erotusinvestoinnille syntyisi pienemmän investoinnin sisäisen koron suuruinen tuotto. Aina tällainen oletus ei kuitenkaan ole realistinen. Näin on etenkin silloin, jos investoinnit ovat suuruudeltaan ja luonteeltaan oleellisesti toisistaan poikkeavat.

Erotusinvestointeja koskevat erilaiset tuotto-oletukset nettonykyarvon ja sisäisen koron menetelmässä aiheuttavat ongelmia vain silloin, jos investointeja suunniteltaessa ei ole mitään pääoman saatavuutta koskevaa rajoitetta. Jos sen sijaan investointeja suunnitellaan olosuhteissa, joissa investointibudjetti asettaa investointien kokonaismäärälle ylärajan, niin silloin menetelmät antavat saman lopputuloksen. Nettonykyarvoltaan suurin investointiohjelma tuottaa myös korkeimman sisäisen koron, ja korkeimman sisäisen koron tuottava investointiohjelma johtaa myös suurimpaan mahdolliseen nettonykyarvoon.

Eri laskelmat investointien suunnittelussa ja seurannassa

Nettonykyarvon ja sisäisen koron menetelmä ovat teoreettiselta kannalta ylivoimaisia investointien suunnittelussa. Niihin ei liity samanlaisia virhetulkinnan vaaroja kuin esimerkiksi takaisinmaksuajan menetelmään ja investoinnin tuottoprosenttimenetelmään, joita käytännössä usein sovelletaan. Tämän vuoksi investointien suunnittelussa pitäisi käyttää nimenomaan (absoluuttista) nettonykyarvon menetelmää ja (suhteellista) sisäisen koron menetelmää.

Sama ei pidä paikkaansa investointien tarkkailussa. Siinä missä investointien suunnittelua tehdään etukäteen ja ennusteiden varassa, tarkkailua puolestaan tehdään keskellä investointien toteutumista ja toteutuneiden tietojen varassa. Tällöin nettonykyarvoja ja sisäisiä korkoja ei voida laskea, vaan pitää käyttää muita tunnuslukuja. Niistä investoinnin tuottoprosentti, ROI (Return On Investment), jäännöstulo RI (Residual Income) ja sen johdannainen taloudellinen lisäarvo, EVA (Economic Value Added) ovat tavallisimmat. Seuraavassa käsitellään lyhyesti investoinnin tuottoprosenttia investointien tarkkailun välineenä.

Investoinnin tuottoprosentti (ROI) on suhteellinen tunnusluku, jossa investoinnista saatavat nettotuotot jaetaan investointiin sitoutuneella pääomalla. Nettotuottoja lasketaan käytännössä monin tavoin. Yksi usein käytetty tapa on laskea nettotuotot poistojen jälkeen mutta ennen korkoja ja veroja. Tällöin yrityksen rahoitusrakenne ja verotuksellinen status eivät vaikuta laskelmaan. Tässä käytetään juuri tuota tapaa, jolloin investoinnin tuottoprosenttia koskeva esimerkkilaskelma tulee samalla vertailukelpoiseksi kuvion 5 laskelman kanssa. Poistojen osalta sovelletaan käytännössäkin niin tavallista tasapoistomenetelmää.

Sitoutunutta pääomaa laskettaessa sovelletaan kahta tapaa. Yksi tapa on käyttää sitoutuneena pääomana koko ajan investoinnin alussa maksettua perusinvestointia vähentämättä sitä esimerkiksi poistoilla. Pidättymisen investoinnin poistamisesta ajatellaan kompensoivan inflaatiosta aiheutuvaa korvausinvestoinnin hinnan nousua. Toinen tapa on käyttää koko ajan keskimäärin sitoutunutta pääomaa. Jos investoinnin jäännösarvo oletetaan nollaksi, niin tällöin keskimäärin sitoutunut pääoma on puolet alkuperäisestä investoinnista. Kuviossa 7 investoinnin tuottoprosentti on laskettu kummallakin tavalla.

 

Investoinnin tarkkailua varten laskettu tuottoprosentti ROI poikkeaa sisäisestä korosta IRR, kun laskennassa käytetään kuvion 7 mukaisia oletuksia. Toisin sanoen, käytettäessä poistomenettelynä tasapoistoja investoinnin tuottoprosentti ROI on eri suuri kuin sisäinen korko IRR riippumatta siitä, lasketaanko se alkuperäiselle vai keskimääräiselle investoinnille. Yllä ROI pysyi kuitenkin vakiona molemmissa tapauksessa. Näin ei käy, jos vuotuiset nettotuotot vaihtelevat. Investoinnin tuottoprosentti ROI on yhtä kuin sisäinen korko IRR vain silloin, jos poistomenettelynä käytetään annuiteettipoistoa. Tätä on havainnollistettu kuviossa 8.

 

Kun poistomenettelynä käytetään annuiteettipoistoa, investoinnin tuottoprosentti ROI on koko investoinnin elinajan yhtä suuri kuin investoinnin sisäinen korko IRR. Koska tyypillisellä investoinnilla on vain yksi sisäinen korko, tämä merkitsee sitä, että käytettäessä annuiteettipoistoa investoinnin tuottoprosentti ROI pysyy vakiona koko sen elin­ajan. Tämä toteutuu silloinkin, kun vuotuiset nettotuotot vaihtelevat.

Koska käytännössä ei kuitenkaan juuri käytetä annuiteettipoistoa (joka tasaisen tulovirran tapauksessa johtaa nouseviin poistoihin) vaan tasapoistoa tai jotain aleneviin poistoihin johtavaa menettelyä, on investointien seurannan tueksi syytä jo etukäteen laskea, millaiset tuottoprosentit ovat odotusten mukaiset. Erityisen tärkeää on tällöin huomata, että ne vuotuiset tuottoprosentit, jotka seurannassa ovat tällöin odotusten mukaisia ja siten hyväksyttäviä, poikkeavat usein merkittävästikin niistä sisäisistä korkokannoista, joihin suunnittelulaskelmissa päädyttiin.

Lopuksi

Investointien suunnittelu tulee aina kytkeä ennustettuihin rahavirtoihin. Ne tehdään keskenään vertailukelpoisiksi sellaisella laskentakorkokannalla, joka ottaa huomioon investointiin liittyvän riskin. Nettonykyarvon menetelmä on tähän tehtävään paras. Sisäisen korkokannan menetelmää voidaan käyttää nettonykyarvon tukena.

Kumpikaan niistä ei kuitenkaan tahdo soveltua investointien seurantaan. Esimerkiksi investoinnin tuottoprosentin menetelmä ROI soveltuu siihen tarkoitukseen paremmin. ROI on suhteellinen tunnusluku kuten myös IRR. Silti ne ovat keskenään yhtä suuret vain poikkeustapauksissa. Sen vuoksi suunnittelulaskelmilla saatujen lukujen oheen pitää laskea erikseen niitä vastaavat seurantaluvut. Investointien toteutumista verrataan niihin.

Lähteet

Brealey, R. A. & Myers, S. C. & Allen, F., Principles of Corporate Finance (McGraw-Hill, 2008).
Brigham, E. F. & Ehrhardt, M. C., Financial Management
– Theory and Practice (Thomson, South-Western, 2005).
Gitman, L. J., Principles of Managerial Finance (Pearson, Prentice-Hall, 2009).
Ross, S. A. & Westerfield, R. W. & Jaffe, J. & Jordan, B. D.,
Modern Financial Management (McGraw–Hill, 2008).

YleisetUusimmat Artikkelit
Katso kaikki