Suurpiirteisyys ja luova taloushallinto
Ihmiselämään ja inhimilliseen kulttuuriin sisältyy joitakin asioita, joissa pikkutarkkuus on paikallaan. Taloushallinto kuuluu niihin. Senttien tulee seistä tilijärjestelmässä jokseenkin ojossa, eikä niitä pahemmin edes pyöristellä – keskivertokirjanpidossa tosin hieman suurpiirteisemmin kuin bensa-automaattien hinnastoissa, joissa pilkun jälkeen näkyy tavallisesti kolme numeroa. En tosin oikein ymmärrä, miksi tuotteet hinnoitellaan sentin kymmenyksen tarkkuudella, kun meidän käteisrahalla maksavien autoilijoiden lompakoissa eivät edes sentit kilise.
Vaikka arvostan pikkutarkkaa taloushallintoa, en toisaalta pidä mahdottomana sellaistakaan käsitettä kuin ”luova taloushallinto”. Itse asiassa hyvä taloushallinto on aina luovaa. Sen ennakkoluuloton hulvattomuus tarkoittaa toimintatapoja, ongelmanratkaisuja ja näkökulmia, vaikka varsinaisissa tilihommissa suurimpana hyveenä kimaltaa edelleen sivuilleen vilkuilematon ja lahjomattoman yksisilmäinen pikkutarkkuus.
Tässä hyvä taloushallinto muistuttaa taidetta: myös taide edellyttää sekä luovaa hulvattomuutta että mistään tinkimätöntä pikkutarkkuutta. Aito taiteilija antaa suurpiirteisesti piut paut yleisille konventioille, mutta ei tyydy roiskimaan VSP eli vähän sinne päin. Hän haluaa tehdä teoksensa JTN eli just täsmälleen niin. Tällainen asenne eli aikanaan käsityöläisammattien edustajien parissa, mutta koska kyseiset ammatit ovat vähenemään päin, näyttää siltä, että myös JTN-asenne häviää pikku hiljaa. Se häviää sanan kummassakin merkityksessä: ensin se häviää eli kokee tappion kilpailussa ja sitten se häviää eli häipyy eli katoaa.
Ihmiselämään kuuluu myös asioita, joiden syvyys paljastuu vasta tarpeeksi suurpiirteisin silmin tarkasteltuna. Sellainen on esimerkiksi elämä itse. Minä olen minä enkä kukaan muu, koska juuri minut sisältänyt isäni siittiö hedelmöitti äitini munasolun – eikä esimerkiksi neljästuhannes vasemmalta siitä lukumäärältään ihmisjärjelle käsittämättömästä siittiösoluparvesta. Ihmiskunnalle sillä ei ole mitään merkitystä, olenko minä minä vai neljästuhannes vasemmalta.
Kun jo sormustimellinen spermaa on mittasuhteiltaan niin suhteeton, niin mitä onkaan kokonainen maailmankaikkeus? Sen suhteettomuus on sitä luokkaa, että porsaan sikiön ja viisaan ihmisvanhuksen välinen eroavaisuus ei oikeastaan ole mainitsemisen arvoinen. Puhumattakaan siitä, onko Visa-lasku maksettu eräpäivänä vai kuusi vuotta myöhässä. Universumin mittakaavassa tällaisilla pikkuseikoilla ei ole mainittavaa merkitystä, mutta minun pikkuporvarillisessa arjessani ei ole ihan se ja sama, onko minua olemassa vai ei ja maksaako Tilisanomat liksani ajallaan vai vasta vuosien perästä. Pikkutarkkuus kuuluu siis pieniin asioihin, suurpiirteisyys suuriin asioihin.
Asioiden mittasuhteista kirjoitti 1800-luvun skottikirjailija Robert Louis Stevenson (muistattehan Aarresaaren sekä Tohtori Jekyllin ja mister Hyden) sangen etevästi, kun hän eräässä hyödyttömiä kävelyretkiä ylistäneessä lehtikirjoituksessaan totesi, ettei jättiläismäisten tähtien alla elävien olentojen kannattaisi saivarrella aste-eroista kahden minimaalisen pienen asian välillä ”kuten esimerkiksi piipunnysän ja Rooman imperiumin, tai miljoonan punnan ja kissan viiksien”.
Puhumattakaan siitä, että kannattaisi alkaa kovin tarkasti laskea vaikkapa toisille tarjoamiensa ja toisilta saamiensa savukkeiden suhdetta toisiinsa. Ne menevät kuitenkin elämän mittaan jokseenkin tasan, ei niistä kannata viimeisellä tuomiolla numeroa tehdä.
