Rohkeus

Kardinaalimunauksiksi kutsutaan perustavaa laatua olevia virheitä. Kardinaalihyveillä taas antiikin filosofit tarkoittivat sellaisia hyviä ominaisuuksia, jotka luovat perustan hyvälle ihmiselämälle. Kardinaalit ovat katolisen kirkon korkeimpia pappismiehiä, paavin jälkeen tietenkin, mutta kardinaaleilta paavikin valtakirjansa saa.

Sana ”kardinaali” tulee latinan kielen saranatappia merkitsevästä sanasta ”cardo”. Samaa sanajuurta on myös kardaaniakseli. Kardinaalimunaukset, kardinaalihyveet ja kardinaalipapit ovat sananmukaisesti siis kannattelijoita: kardinaalimunaukset luovat pohjaa toisen kertaluokan mokille ja kardinaalihyveet mahdollistavat muita hyveitä.

Jätetään nyt munaukset sikseen ja keskitytään hyveisiin. Moraalifilosofiassa hyveillä tarkoitetaan sellaisia taipumuksia, ominaisuuksia, valmiuksia ja luonteenpiirteitä, jotka tekevät jostakusta hyvän siinä, mitä varten se on olemassa. Veitsen hyve on terävyys: myös tylsä veitsi on veitsi, mutta huono sellainen. Tärkeimpinä ihmisen hyveinä (juuri niinä kardinaalihyveinä) on meidän juutalais-kristillis-kreikkalais-roomalaisessa kulttuurissamme pidetty neljää ominaisuutta: rohkeutta, viisautta, kohtuullisuutta ja oikeudenmukaisuutta.

Antiikin Kreikassa rohkeus liitettiin tavallisesti sotilaan ominaisuuksiin: hyveellinen rohkeus ilmeni parhaiten sotilaan pelottomuutena, hyvänä hurjapäisyytenä. Oikeastaan koko käsite, kreikaksi ”andreia” merkitsee sananmukaisesti miehuullisuutta, miehekästä urheutta.

Minun mielestäni rohkeus voidaan sekä demilitarisoida että emansipoida ilman, että sen jyhkeä hyveellisyys kärsii rippustakaan. Pikemminkin päinvastoin: rohkeuden koko täyteys ei näyttäydy oikeassa valossaan, jos sitä tarkastellaan vain miehuullisuutena ja sotilaan pelottomuutena.

Rohkeus ei ole sitä, että ei pelkäisi koskaan eikä mitään. Rohkeus on sitä, että kykenee ylittämään omat pelkonsa, elämään niiden kanssa ja toimimaan oikein peloistaan huolimatta. Aristoteles-vainaa piti kaikkia hyveitä kahden paheen keskiväleinä: hänelle rohkeus oli viisasta liikkumista jossakin pelkuruuden ja uhkarohkeuden (paheita kumpikin) välimaastossa, tilanteen mukaan. Joskus on hyveellistä edetä varovaisin askelin, joissakin tilanteissa taas hipoen hullunrohkeuden rajoja. Huomionarvoista Aristoteleen keskitien opissa on se, että mikä tahansa hyve voi liioiteltuna pilaantua paheeksi: rohkeus uhkarohkeudeksi, seurallisuus pellemäisyydeksi, säästäväisyys itaruudeksi, armeliaisuus leväperäisyydeksi tai suvaitsevaisuus selkärangattomuudeksi.

Rohkeutta (kuten muitakaan kardinaalihyveitä) ei tarvitse nähdä vain yksilön ominaisuutena. Myös jokainen omista arvoistaan ja ihanteistaan kiinnostunut yhteisö voisi pohtia, millainen olisi rohkea yritys, rohkea kansalaisjärjestö, rohkea ammattiliitto tai rohkea vanhempainyhdistys — ja mitä se tarkoittaisi juuri meidän tapauksessamme.

Rohkeus on siitä erikoinen hyve, että se voi asettua sekä hyvän että pahan palvelukseen. Pelkkä rohkeus ei siis oikeastaan ole hyve ensinkään: vuosisadan kuprua valmisteleva kirjanpitäjä voi kavallustoiminnassaan osoittaa ihailtavaa rohkeutta, mutta se ei tee hänestä hyveellistä kirjanpitäjää. Käydäkseen hyveestä, hyvän elämän edellytyksestä, rohkeus vaatii rinnalleen muita hyveitä: viisautta, kohtuullisuutta ja oikeudenmukaisuutta.