Kunnianhimo

18.5.2010
Jaakko Heinimäki
Jaakko Heinimäki

Ylpeys, kateus ja ahneus muodostavat keskiajan seitsemän kuolemansynnin ytimen. Ne neljä muuta ovat vihamielisyys, irstaus, mässäily ja hengen velttous.

Vanha keskiaikainen luettelo ihmisen ikävimmistä piirteistä vaikuttaa samaan aikaan hieman huvittavalta ja oudon osuvalta. Tavallaan kyse ei edes ole seitsemästä eri ominaisuudesta vaan yhden ja saman asian seitsemästä eri naamiosta.

Missä on kateutta, siellä on myös ylpeyttä ja ahneutta. Missä on ahneutta, siellä on myös kateutta ja ylpeyttä — ja missä ylpeyttä, siellä kateutta ja ahneutta. Silti mikään niistä ei ole pelkästään paha asia. On olemassa hyvää ylpeyttä, kuten ammattiylpeys.

Aito ammattimies ja –nainen näyttävät tekeleensä ylpeänä: minä tein tämän. Aito ammattilainen palvelee asiakasta ylpeänä osaamisestaan.

Paheeksi ylpeys vääristyy vasta silloin, kun siitä tulee ylpistelyä, koppavuutta, toisten yläpuolelle asettumista. Keskiajan viisaat ajattelijat pitivät kieroutunutta ylpeyttä pelkuruuden muotona: toisia vähättelevä paheellinen ylpeys hiipii esiin siitä pelosta, että minua ei huomatakaan, minua ei arvostetakaan, minä en kelpaakaan.

Ehkä on olemassa myös hyvää kateutta, riippuu vähän siitä, miten kateus määritellään. Joku väitti, että kateutta on kahdenlaista: pohjalaismallista ja savolaismallista.

Ensimmäinen on sitä, että kun naapuri hankkii uuden citymaasturin, minä alan lotota ja jakaa sivutöikseni lehtiä aamuöisin, neuvottelen ennakkoperinnöstä sekä pankkilainasta ja hommaan samanlaisen auton kuin naapurilla, paitsi tietenkin erikoisvanteilla. Jälkimmäinen kateuden laji taas on sitä, että kun naapuri ostaa uuden citymaasturin, minä alan puhua hänestä selän takana pahaa, raaputan vaivihkaa ilkeitä naarmuja uuden auton maalipintaan ja lopuksi puhkon siitä kumit. En tarvitse itselleni citymaasturia, mutta minua ottaa päähän, että naapuri kukkoilee sellaisella.

Minun mielestäni näistä vain jälkimmäinen on kateutta, toisen hyvän vihaamista.

Ensimmäinen on toisen hyvän ihailemista, siihen ei liity pahansuopuutta, josta kateudessa aina on kyse. Eikä pahansuopuudessa ole koskaan mitään myönteistä.

Mutta onko olemassa myönteistä ahneutta? Vanhastaan on ajateltu ahneuden liittyvän maallisen hyvän kohtuuttomaan haalimiseen. Sitä on pidetty toisaalta antamisen puutteellisuutena ja toisaalta ottamisen liiallisuutena. Ehkä kaikkein pirullisin ahneus liittyy silti aineettomiin asioihin: maineen ja kunnian ja sentapaisten asioiden nostamiseen päämääriksi sen sijaan, että niillä nähtäisiin vain välineellinen arvo.

Kyllä. Myönteistä ahneutta on olemassa. Nimittäisin sitä ”terveeksi kunnianhimoksi” ellei sana ”kunnianhimo” olisi niin huono ja arvoväritteinen. Suomen kielessä ei ole oikein hyvää vastinetta kunnianhimoa merkitsevälle sivistyssanalle ”ambitio”. Hyvä kunnianhimo ei nimittäin liity millään tavalla kunnian himoitsemiseen vaan siihen, että haluaa tehdä parhaansa. Silloinkin, kun siitä ei saa edes palkkiota tai kunniaa osakseen. Se on terveen ammattiylpeyden sukulainen ja kuuluu ihmisen jaloimpiin hyveisiin.

Näin luulin ambitiosta, kunnes tarkistin sen alkuperäisen merkityksen latinan sanakirjasta: se merkitsee mielistelyä ja suosion kalastelua.

NäkökulmaUusimmat Artikkelit
Katso kaikki