Finanssialan toimijoilla ja useilla suuryrityksillä on ollut jo pitkään käytössä omat ilmoituskanavansa väärinkäytöksistä ilmoittamiselle. Uusi EU-sääntely velvoittaa kaikkia yli 50 henkeä työllistäviä yrityksiä ja muita yhteisöjä perustamaan sisäisen kanavan eli niin sanotun whistleblower-kanavan väärinkäytösilmoituksia varten.

Whistleblower-direktiivin (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi unionin oikeuden rikkomisesta ilmoittavien henkilöiden suojelusta 2019/1937) tarkoituksena on varmistaa, että henkilö, joka havaitsee tai epäilee työnsä yhteydessä yleisen edun vastaista toimintaa, voi ilmoittaa asiasta turvallisesti. Direktiiviä sovelletaan muun muassa julkisiin hankintoihin, rahoituspalveluihin, tuoteturvallisuuteen, elintarviketurvallisuuteen, liikenneturvallisuuteen, ympäristönsuojeluun, säteilyturvallisuuteen, kansanterveyteen, kuluttajansuojaan tai yksityisyydensuojaan liittyvissä ilmoituksissa.

Whistleblower-direktiivin tarkoituksena on varmistaa, että henkilö, joka havaitsee tai epäilee työnsä yhteydessä yleisen edun vastaista toimintaa, voi ilmoittaa asiasta turvallisesti.

Whisteblower-direktiivin edellyttämät säännökset tulevat osaksi kansallista lainsäädäntöä viimeistään 17. joulukuuta 2021. Jäsenvaltioilla on vapaus säätää direktiivin vähimmäisvaatimuksia tiukemmista velvoitteista.

Väärinkäytösten ilmoittajat haavoittuvassa asemassa

Uuden sääntelyn taustalla on tieto siitä, että väärinkäytösten ilmoittajat ovat avainasemassa yrityksissä ja muissa organisaatioissa ilmenevien, yleiseen etuun kohdistuvien, uhkien ja haittojen ehkäisemisessä. He ovat usein myös haavoittuvassa asemassa suhteessa henkilöön tai henkilöihin, joiden toimintaa ilmoitus koskee. Vastatoimet ja epäsuotuisa kohtelu väärinkäytöksistä ilmoittajia kohtaan ovat valitettavaa todellisuutta.

Direktiivin 19 artikla sisältää pitkän listan kiellettyjä vastatoimia, joihin lukeutuvat muun muassa erottaminen, lomautus, irtisanominen, määräaikaisen työsuhteen vakinaistamatta jättäminen, alempiin työtehtäviin siirtäminen, ylennyksen lykkääminen, työtehtävien vaihtaminen, palkanalennus, kielteinen työsuorituksen arviointi, erilaisten kurinpitotoimien toteuttaminen, pelottelu, syrjintä, ohjaus lääkärin hoitoon, maineen vahingoittaminen tai taloudellisen vahingon aiheuttaminen. Kielto koskee myös artiklassa mainituilla vastatoimilla uhkailua.

Ilmoittajan henkilöön kohdistuvia vastatoimia perustellaan usein muilla syillä, kuten salassapito- ja lojaliteettivelvollisuuden rikkomisella. Ilmoittajan voikin olla vaikea osoittaa ilmoituksen ja vastatoimien välistä yhteyttä. Direktiivin myötä todistustaakka siirtyy epäiltyjä vastatoimia tehneelle, jonka edellytetään jatkossa osoittavan, etteivät toimet eivät ole liittyneet ilmoitukseen tai tietojen julkistamiseen.

Velvoite kaikille vähintään 50 henkeä työllistäville

Direktiivin velvoite sisäisen ilmoituskanavan perustamisesta koskee kaikkia vähintään 50 työntekijää työllistäviä yksityisen sektorin oikeushenkilöitä eli muun muassa yrityksiä, yhdistyksiä ja säätiöitä, niiden toiminnan luonteesta ja toimialasta riippumatta. Yritykset, joilla on 50–249 työntekijää, voivat myös jakaa ilmoituskanavia keskenään.

Rahoituspalvelujen alalla sekä rahanpesulain (444/2017) soveltamisalaan kuuluvilla toimijoilla velvoitteet ovat olemassa koosta huolimatta. Myös muilla aloilla alle 50 henkeä työllistävät pien- ja mikroyritykset voivat ottaa ilmoituskanavan käyttöönsä. Lisäksi jäsenvaltiot voivat kansallisessa sääntelyssään vaatia alle 50 henkeä työllistäviä yrityksiä ottamaan käyttöönsä ilmoituskanavan esimerkiksi silloin, kun niiden yleiseen etuun kohdistuva riski arvioidaan merkittäväksi.

Yritysten ja muiden yhteisöjen ohella sisäisen ilmoituskanavan perustamista koskevaa velvollisuutta sovelletaan yli 10 000 asukkaan kuntiin sekä paikallisen, alueellisen ja kansallisen tason hankintaviranomaisiin ja hankintayksiköihin niiden koon mukaan.

Suojelu taataan työsuhteen muodosta riippumatta

Henkilöt, jotka ilmoittavat työnsä yhteydessä saamiaan tietoja väärinkäytöksistä, käyttävät lähtökohtaisesti oikeuttaan sananvapauteen. Mitä tahansa ei voi sananvapaudenkaan nimissä tuoda esille, sillä saadakseen suojelua Whistleblower-direktiivin nojalla, on henkilöllä oltava perusteltu syy uskoa, että hänen ilmoittamansa asiat ovat paikkansapitäviä. Näin pyritään estämään tarkoituksellisesti harhaanjohtavia tai vahingoittamistarkoituksessa tehtyjä ilmoituksia. Toisaalta henkilö ei menetä suojeluaan, jos hän on rehellisen virheen vuoksi ilmoittanut paikkansapitämättömiä tietoja.

Saadakseen suojelua Whistleblower-direktiivin nojalla, on henkilöllä oltava perusteltu syy uskoa, että hänen ilmoittamansa asiat ovat paikkansapitäviä.

Direktiivillä suojellaan ensinnäkin yritysten työntekijöitä. Suojelu koskee paitsi vakituisissa ja kokoaikaisissa, myös osa-aikaisia ja määräaikaisissa työsuhteissa sekä vuokratyöyritysten kautta työskenteleviä henkilöitä. Suojelu koskee sellaisiakin henkilöitä, joiden työsuhde on jo päättynyt tai jotka ovat vasta hakemassa töitä yrityksestä.

Toiseksi suojelu kattaa muut yritykseen suhteessa olevat luonnolliset henkilöt, joilla voi olla keskeinen asema väärinkäytösten paljastamisessa ja jotka voivat työnsä puolesta olla taloudellisesti haavoittuvassa asemassa. Tällaisia henkilöitä ovat esimerkiksi palveluja tarjoavat itsenäiset ammatinharjoittajat, freelance-työntekijät, toimeksisaajat, alihankkijat ja tavarantoimittajat. Niin ikään suojelu koskee yritysten osakkeenomistajia ja hallintoelinten jäseniä.

Kolmanneksi suojeltavia ovat yrityksiin läheisessä suhteessa olevat henkilöt, jotka voivat joutua rikkomisten ilmoittamisesta johtuvien vastatoimien kohteeksi, vaikka he eivät välttämättä olisikaan suhteessa taloudellisesti riippuvaisia. Tällaisia ovat esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijät ja harjoittelijat.

Neljänneksi myös tietojen julkistajat lukeutuvat direktiivin mukaan suojeltujen henkilöiden piiriin. Julkistajilla tarkoitetaan yritysten ulkopuolisia henkilöitä, jotka julkistavat ilmoitettuja tietoja. Julkistaminen voi tapahtua esimerkiksi verkkoalustoilla, sosiaalisessa mediassa, tiedotusvälineiden välityksellä tai työmarkkinajärjestöjen kautta.

Ylipäänsä sitä, ketä suojellaan, on direktiivin muotoilun perusteella tulkittava ennemmin laajasti kuin suppeasti. Direktiivi edellyttää jäsenvaltioita varmistamaan, että suojelun tarve määritellään kaikkien merkityksellisten olosuhteiden perusteella eikä ainoastaan kyseisen suhteen luonteen perusteella. Näin suojelu kattaa kaikki mahdolliset henkilöt, joilla on laajassa merkityksessä yhteys siihen organisaatioon, jossa rikkominen on tapahtunut. Suojelu koskee henkilöitä riippumatta siitä, ovatko he EU:n jäsenvaltioiden vai kolmansien maiden kansalaisia.

Sisäinen ilmoituskanava ensisijainen

Whistleblower-direktiivi kannustaa ilmoittajia raportoimaan huomioistaan ensisijaisesti suoraan työnantajalleen eli käyttämään sisäisiä kanavia ilmoituksen tekemiseen. Sisäisen ilmoittamisen vahvistaminen voi parhaimmillaan tukea yrityksen hyvää mainetta, taloudellista menestystä ja tervettä yrityskulttuuria, jossa havaittuihin ongelmiin reagoidaan ketterästi sekä vastuullisesti. Toisaalta vaatimukset tulevat lisäämään hallinnollista taakkaa erityisesti pienemmissä yrityksissä.

Sisäinen kanava on ensisijainen silloin, kun se on vaatimusten mukainen ja kun ilmoittaja arvioi, että rikkomiseen voidaan puuttua yrityksen sisällä eikä vakavien vastatoimien riskiä ole. Yrityksillä on sinänsä vapaus päättää ilmoituskanavan muoto, kunhan se täyttää direktiivin asettamat vähimmäisvaatimukset. Ilmoitusten vastaanottamisesta ja niihin liittyvistä jatkotoimista on määrättävä vastaamaan puolueeton henkilö tai riippumaton yksikkö. Kysymykseen voi tulla esimerkiksi henkilöstöjohtaja, talousjohtaja, hallituksen jäsen tai sisäisestä tarkastuksesta vastaava henkilö.

Kanavan on direktiivin 9 artiklan mukaan suojattava ilmoittavan henkilön ja ilmoituksessa mainittujen kolmansien osapuolten henkilöllisyyden luottamuksellisuus ja estettävä muiden kuin valtuutettujen henkilöstön jäsenten pääsy ilmoitettuihin tietoihin. Ilmoituskanavan on mahdollistettava ilmoittaminen kirjallisesti, suullisesti tai molemmin tavoin.

Direktiivi vaatii yrityksiä huolehtimaan, että ilmoittajalle toimitetaan ilmoituksen vastaanottoilmoitus seitsemän päivän kuluessa. Yrityksellä on kohtuullinen aika, mutta kuitenkin korkeintaan kolme kuukautta, aikaa selvittää ilmoitusta koskeva asia ja korjata mahdollinen rikkomus. Tuon jälkeen ilmoittajalle on annettava palaute ilmoitusta ja sen johdosta toteutettuja toimenpiteitä koskien.

Sisäinen ilmoittaminen ei ensisijaisuudestaan huolimatta jää ainoaksi ilmoituskeinoksi. Yritysten on sisäisen ilmoituskanavan ohella huolehdittava siitä, että työntekijöillä ja muilla direktiivin tarkoittamilla suojeltavilla sidosryhmillä on saatavilla tietoa ulkoisen ilmoituksen tekemiseksi toimivaltaisille viranomaisille.