Sääntely uusii yritysrahoituksen riskilaskennan
”Konttorinjohtajan on tehtävä kuten pöntön näyttö määrää.”
Suomalainen pankkijärjestelmä on ollut vuosikymmeniä talletusrahoitteinen, paikallinen ja vaihtoehdoton. Sanalla sanoen varsin alkukantainen ja yksipuolinen. Nyt kehittymättömyys pikkuhiljaa kostautuu. Globaalien finanssikriisien sarja on johtanut joukkoon sääntelyuudistuksia, jotka pakottavat pankit muuttamaan toimintaansa uudenlaisten sääntely- ja erityisesti kannattavuusvaatimusten täyttämiseksi.
Finanssikriisissä toteutuneiden riskien estämiseksi luodut säännöt ovat merkinneet ensimmäisessä vaiheessa luotonannon selvää supistumista. Syynä on se, että pankkitoiminta on toimilupaan perustuvaa liiketoimintaa. Pankit haluavat ensin varmistua, että niiden perusliiketoiminta-alueet täyttävät varmasti toimiluvan ja uudistuvan sääntelyn vaatimukset, ennen kuin ryhtyvät kehittämään uudenlaisia rahoitustapoja saati liiketoiminta-alueita.
Varainhankinta keskiössä
Yksi keskeinen perusasia, jonka monipuolisuudesta ja kilpailukyvystä pankkien on nyt erityisesti huolehdittava, on niiden oma rahoitus eli varainhankinta. Moni pankki on keskittynyt jo useamman vuoden uudistamaan varainhankintaansa sääntelyn ja kannattavuusvaatimusten mukaisesti. Näiden vaatimusten keskeinen tavoite on murtaa vanha talletusrahoitteisen pankkijärjestelmän perinne ”tehdä lyhyestä pitkää” eli myöntää lyhyistä talletusvaroista pitkäaikaisia lainoja.
Nyt vaaditaan käytännössä sitä, että pankkien on tehtävä ”pitkästä tai vähintään keskipitkästä pitkää” eli varainhankinnan ja luotonannon maturiteetti- eli laina-aikaerojen tulisi lyhentyä selvästi. Tarkoitus on näin vähentää pankkijärjestelmän jälleenrahoituksen riskejä, mutta samalla se supistaa, ainakin alkuun, myös luotonantokykyä ja nostattaa myös luottojen kannattavuusvaatimuksia. Tämä on näkynyt käytännössä laina-aikojen lyhentymisenä, marginaalien nousuna ja palkkioiden lisääntymisenä. Lisäksi luottoehtoihin on yhä enenevässä määrin otettu mukaan erilaisia korontarkistuslausekkeita. Näistä useimmat on sidottu juuri pankin varainhankinnassa tapahtuviin muutoksiin.
IRBA tuli pankkeihin
Toinen merkittävä periaatteellinen muutos, joka on vaikuttanut myös yritysrahoitukseen on sisäisten luottoluokitusten mallit eli niin sanotut IRBA-mallit. Nordea siirtyi ensimmäisenä sen käyttäjäksi, OP perässä, ja näiden jälkeen muut pankit ovat siirtyneet käyttämään IRBA-mallia. Uskon, että koko suomalainen pankkimarkkina on ”irbanisoitu” 5–10 vuodessa. Siitä huolimatta, että koko malli on euroajan alkuvaiheen huumassa luotu ajattelutapa – ja että malli oli iso osasyy finanssikriiseihin.
Kiteytetysti IRBA parantaa pankin ydinvakavaraisuutta laskennallisten mallien avulla. Pankin aito oma pääoma ei lisäänny lainkaan tämän mallin myötä. IRBA on käytännössä tilastotieteeseen, todennäköisyyksiin ja vaikuttavuuksiin sekä kunkin pankin omaan todennettuun luottotappiohistoriaan perustuva malli luottotappioiden todennäköisyydestä erilaisissa asiakasluokissa. Ilmentyminä ovat dedikoidut riskipainot eri asiakasluokissa.
Kun Finanssivalvonta on antanut luvan käyttää pankkikohtaista mallia, pankin on pidettävä lupaehdoista ja asiakasluokkakohtaisista riskipainoista tiukasti kiinni. Hyötynä on merkittävä etu pankin ydinvakavaraisuuslaskennassa. Hyvänä esimerkkinä on Aktia, jonka ydinvakavaraisuus nousi 12 prosentista 16 prosenttiin maaliskuussa 2015, kun pankki oli saanut Finanssivalvonnalta luvan mallin käyttöönottoon.
IRBA-mallien haittana on yleensä luotonmyönnön jäykistyminen: ”konttorinjohtajan on tehtävä kuten pöntön näyttö määrää”. Liikkumavaraa on toki, mutta aiempaa selvästi vähemmän. Ei auta, vaikka konttorijohtaja tietäisi mallia paremmin rahoitusta kaipaavan yrityksen todellisen riskitason. Rahoituksen riski ja tuotto eli luoton hinta on saatava mallin edellyttämällä tavalla tasapainoon. Usein tämä johtaa siihen, että yritys toteaa rahoituksen ehdot ja hinnan liian koviksi, jolloin rahoitus jää ottamatta.
Pankeilla on tapana todeta, että rahoitusta on kyllä saatavilla, mutta yritykset eivät sitä halua ottaa. Yritykset puolestaan huomauttavat, ettei rahoitusta ole tarjolla järkevillä ehdoilla. Tämän näkemyseron löytää talouslehtien otsikoista varsin usein. Tilanteessa realisoituu pankkijärjestelmämme alkukantaisuus, kun vaihtoehtoja tavalliselle pankkirahoitukselle on tarjolla kovin vähän ja uudistukset tuppaavat syntymään hitaasti, ainakin ne uudistukset, jotka edellyttävät pankkien myötävaikutusta.
Osa vaihtoehtoisista ratkaisuista kuuluu perinteisen pankkitoiminnan piiriin. Osa on vanhaa varjopankkitoimintaa ja osa ihan uutta sellaista.
Kansallisen luokituslaitoksen tarve
Perinteisen pankkitoiminnan piiriin kuuluvia vastauksia ovat joukkovelkakirjalainat. Lähes jokainen pankki pystyy auttamaan yritysasiakasta saamaan jvk-rahoitusta. Joukkovelkakirjalainamarkkinat ovat kuitenkin vain suurten ja keskisuurten yritysten ulottuvilla niihin liittyvien vähimmäiskoko- ja juridiikkavaatimusten vuoksi. On valitettavaa, että suomalaiset jvk-markkinat ovat olleet vuosikymmeniä erittäin kehittymättömät. Käytännössä vain Suomen valtio laski jvk-lainoja liikkeelle.
Onneksi on luotu myös uudistuksia, joiden avulla joukko pienempiä yrityksiä on voinut yhdessä yhden vahvan finanssitoimijan kanssa hakea jvk-rahoitusta markkinoilta. Silti kaikkein olennaisin uudistus joukkovelkakirjalainamarkkinoiden kasvattamiseksi antaa vielä odottaa itseään. Me tarvitsemme nimittäin kansallisen luokituslaitoksen.
Pienille ja keskisuurille yrityksille olisi luotava kansallisesti toimiva, uskottava luokitusjärjestelmä, jotta joukkovelkakirjasijoittajat saisivat uskottavan ja vertailukelpoisen tuen sijoituspäätöstensä tekemiseksi. Kansainväliset luottoluokittelijat eivät ole ratkaisu tähän ongelmaan.
Kansallista luokittajaa on yritetty nostaa pystyyn kaksi kertaa, mutta molemmilla kerroilla sen toiminta loppui nopeasti. Osasyynä oli varmasti se, että ajankohta oli väärä, koska pankkilainoja oli tarjolla yllin kyllin ja halvalla. Nyt tilanne voisi olla otollisempi. Pitäisi vain löytää sopivat tahot saman pöydän ääreen päättämään kansallisen luokittajan toiminnan käynnistämisestä ja sen toiminnan alkuvaiheen tukemisesta.
Joukkorahoitus Fivan valvontaan
Vanhan varjopankkitoiminnan piiristä puhutaan, kun rahoitusta tarjoavat sellaiset toimijat, joiden ei tarvitse noudattaa pankkialan sääntelyä, kun myöntävät lainoja. Nämä toimijat ovat kyllä usein lähellä pankkialaa finanssialalla toimiessaan, mutta yritysluottojen myöntäminen ei useinkaan ole niiden ydintoimintaa. Useimmiten nämä toimijat ovat tulleet markkinalle juuri silloin, kun pankkirahoituksessa on jostain syystä tiukat olot ja lainojen yleiset hinnoittelutasot ovat nousseet näiden toimijoiden näkökulmasta järkevälle tasolle. Eli rahoituksen ehdot ja hinta ovat usein tiukemmat kuin pankeilla, vaikka toimijoiden omat sääntely- ja kannattavuusvaatimukset ovat pankkeja kevyemmät, toistaiseksi. Nähtävissä on, että näillä finanssitoiminnan sektoreilla sääntely- ja kannattavuusvaatimukset kiristyvät lähitulevaisuudessa. Voi olla, että myös täällä luottohanat kiristyvät.
Aivan uudenlaista ”varjopankkitoimintaa” edustavat erilaiset verkko- ja mobiilikanavaan sekä sähköiseen rahaan toimintansa perustavat innovaatiot, kuten joukkorahoitus. Tavallaan siinä palataan rahoituksen alkulähteille, sillä joukkorahoitus oli vallan tavanomainen tapa rahoittaa erilaisia hankkeita aikana ennen pankkeja. Pankkijärjestelmä vain synnytettiin juuri siksi, että tällainen toiminta johti ongelmiin ja väärinkäytöksiin. Tarvittiin järjestäytynyt ja ennakoitavissa oleva sekä valvonnan alaisena oleva toimintamalli eli pankkitoiminta.
Suhtaudun mielenkiinnolla, mutta suurella varauksella joukkorahoituksen kehittymiseen. Se on selvä, että toiminta on saatava Finanssivalvonnan valvonnan alaiseksi tavalla taikka toisella.
Valtion takaukset ovat jo tapissa
Usein yritykset eivät tarvitse niinkään vieraan pääoman ehtoista rahoitusta vaan oman pääoman ehtoista. Tässä pankit eivät juurikaan voi auttaa, vaan tarpeeseen on pyrittävä kehittämään erityisesti pienille ja keskisuurille yritykselle soveltuvaa pääomamarkkinaa. Samalla pitäisi luoda keinoja, joilla kannustetaan suomalaisia kotitalouksia sijoittamaan myös näihin pienempiin yrityksiin perinteisten pörssiyhtiöiden rinnalla.
Rahoitusmarkkinoiden kehittymättömyyden vuoksi moni käsi on näinä päivinä ihan tarpeestakin ojossa valtion puoleen. Valtio onkin pyrkinyt tarjoamaan erilaisia ratkaisuja joko ministeriöiden alaisina toimivien virastojen tai erityisluottolaitostensa kautta. Ongelmana vain on, että valtion vastuita ei voi määräämättömästi kasvattaa enää edes erilaisten takausten muodossa.
Valtion takaukset ovat olleet tähän saakka yksi hyvä tapa vaimentaa pankkeihin kohdistuneita sääntelyvaatimuksia. Valtion takauksella lainat yrityksiltä saadaan alhaisempiin riskiluokkiin ja näin myös ehdoiltaan sekä hinnoittelultaan houkuttelevalle taholle yrityksen näkökulmasta. Tämä tie on pikkuhiljaa kuljettu loppuun. Ennustan, että ”piikki laitetaan kohta kiinni”.
Tilanne on huono perinteiseen pankkilainoitukseen tottuneille pienille ja keskisuurille yrityksille, jotka tarvitsevat pitkäaikaisia lainoja investointitoiminnan rahoittamiseksi. Yrityksen pienuus ja rahoituksen pitkäaikaisuus muodostavat kuitenkin hankalan yhtälön.
Yrityksen pienuus merkitsee luottoriskiä, vaikka yritys olisi erittäin kannattava ja vakavarainenkin. Pienuus merkitsee takaisinmaksukyvyn uhkaa pitkällä aikavälillä. Pienuutta vastaan yritys voi taistella vain kasvattamalla liiketoimintaansa. Se taas kasvattaa riskitasoja. Yritys on monella tapaa puun ja kuoren välissä.
Omistajien ja rahoittajien niin vieraan kuin oman pääoman tarjoajien intressit ovat usein hieman ristiriidassa. Ristiriitaa kärjistää aikavaade. Rahaa yritykseen sijoittavat tahot, niin vieraan kuin omankin pääoman ehtoisia sijoituksia tekevät, haluavat korkeaa tuottoa ja varojen takaisinmaksua lyhyellä ajalla tai likvidisti jälkimarkkinoiden kautta. Yritys puolestaan katsoo pitkälle tulevaisuuteen, kun hakee investoinnilleen rahoitusta.
Monipuoliset lähteet avain rahoitukseen
Lyhyen aikavälin rahoitustarpeille pankit puolestaan kykenevät tarjoamaan useita erilaisia vaihtoehtoja, jos yrityksen toiminta on terveellä pohjalla. Se on hyvä näinä aikoina, sillä useimmiten yritykset ajautuvat vaikeuksiin kassakriisien, eivät niinkään epäonnistuneiden investointien kautta. Epäonnistuneilla investoinneilla on kylläkin tapana johtaa kassakriisien äärelle. Kannattavuus heikkenee, rahavirrat ehtyvät ja negatiivinen kierre uhkaa. Näissä tilanteissa ei pankeistakaan ole apua ratkaisemaan kassakriisejä. Lyhyen aikavälin rahoitustakaan ei ole tarjolla. Hyvyys vahvistuu ja heikkous syvenee.
Tästä löytyy vastaus rahoitustarpeiden tyydyttämiseksi. Yrityksen on oltava huippukunnossa jatkuvasti – alusta saakka – samalla varautuen heikompiin aikoihin ajoissa ja rahoittajapohjaa laajentaen. Yksi pankki tai rahoittaja alusta saakka täältä ikuisuuteen on varma tie ongelmiin.
Rahoitusta on saatavilla hyville yrityksille ja hyviin hankkeisiin. Keskittäminen ja keskittyminen vain yhteen rahoitustahoon ”yli ajan” ei kannata. Tosipaikan tullen vain luvut ratkaisevat. Yritykselle vuosikymmenien takaa tuttu pankinjohtajakaan ei voi niistä livetä. Lisäksi pankkimarkkinan murroksen jälkeen paikallista konttoria ja pankinjohtajaa ei välttämättä enää ole, vaan luottopäätökset on keskitetty suuriin kaupunkikonttoreihin.
Ohjeeni on toimia mahdollisimman monen pankin ja rahoittajan kanssa niin vieraan kuin oman pääoman ehtoisen rahoituksen lähteiden rakentamiseksi ja hyödyntämiseksi. Näitä lähteitä pitää säännöllisesti kilpailuttaa keskenään ja pitää aktiivisina. Kilpailuttaminen kannattaa ja ”pöntöillä ja pöntöillä” on eroa. Aidosti tuloskuntoinen pankki pystyy tarjoamaan edullisempaan rahoitusta. Paikallisuudesta joutuu usein maksamaan jopa ekstraa.