Mistä asiassa oli kysymys?

Kirjoitin Tilisanomien numerossa 1/2020 korkeimman oikeuden tuomiosta KKO 2018:10, ään. ja työtuomioistuimen välituomiosta TT 2019:30, ään. Korkein oikeus päätyi siihen, että työaikalain 38 §:n kanneaikasäännös tuli sovellettavaksi työsuhteen aikana myös sellaisiin ylityö-, iltatyö-, yötyö-, lauantaityö- ja sunnuntaityökorvauksiin, joista oli sovittu työhön sovellettavassa työehtosopimuksessa.

Työtuomioistuin joutui pian korkeimman oikeuden tuomion jälkeen tuomioissaan TT 2019:30 arvioimaan, sovelletaanko työehtosopimukseen perustuviin työaikasaataviin työaikalain 38 §:n kanneaikasäännöstä vai työsopimuslain 13 luvun 9 §:n vanhentumis- ja kanneaikasäännöstä.

Työtuomioistuin päätyi korkeimman oikeuden tuomiossaan KKO 2018:10 esittämän näkemyksen kanssa vastakkaiseen lopputulokseen. Sen mukaan työaikalain 38 §:ää oli tulkittava työtuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti eli siten, että säännöstä ei sovelleta työtuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa riita-asioissa, joissa on kysymys työehto- ja virkaehtosopimuksiin perustuvista saatavista. Työtuomioistuimen mukaan mainittuihin saataviin sovelletaan työsuhteen aikana työsopimuslain 13 luvun 9 §:n mukaista vanhentumisaikaa, jonka mukaan palkkasaatava vanhentuu viiden vuoden kuluttua erääntymispäivästä, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu.

Asia eteni sittemmin niin, että korkeimmalta oikeudelta haettiin mainitun työtuomioistuimen tuomion purkamista. Perusteeksi esitettiin se, että työtuomioistuimen tuomio oli perustunut ilmeisesti väärään lain soveltamiseen, koska tuomiossa oli tulkittu työaikasaatavien kanne- ja vanhentumisaikoja koskevia säännöksiä korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2018:10 poikkeavalla tavalla. Korkein oikeus antoi 7.10.2020 tuomionsa asiassa (KKO:2020:77).

Mikä oli lopputulos?

Korkein oikeus hylkäsi Työmarkkinalaitos A:n tekemän purkuhakemuksen, ja työtuomioistuimen tuomio jäi voimaan.

Miten lopputulosta perusteltiin?

Työmarkkinalaitos A:n hakemus perustui keskeisesti väitteelle siitä, että työtuomioistuimen ratkaisu oli perustunut ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Se, että työtuomioistuin oli ratkaisussaan poikennut korkeimman oikeuden ratkaisussaan KKO 2018:10 omaksumasta työaikasaatavien kanne- ja vanhentumisaikasääntelyä koskevasta tulkinnasta, osoitti siis ilmeisesti väärää lain soveltamista. Väite piti sisällään ajatuksen siitä, että työtuomioistuimen olisi tullut ratkaista saatavien vanhentumista koskeva asia samalla tavoin kuin korkein oikeus oli tehnyt.

Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 7 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio riita-asiassa voidaan siis purkaa, jos tuomio perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Korkein oikeus toi perusteluissaan esille, että vakiintuneen ratkaisukäytännön mukaan ilmeisesti väärästä lain soveltamisesta on yleensä kysymys tilanteessa, jossa lakia on sovellettu selvästi ja kiistattomasti väärin. Korkein oikeus jatkaa: ”Tämä tarkoittaa sitä, ettei sovellettu säännös ole ollut tulkinnanvarainen eikä myöskään sisältänyt tuomioistuimelle jätettyä harkinnanvaraa. Tuomion purkaminen edellyttää, että tuomiosta ilmenevä lain soveltaminen on kiistattomasti ristiriidassa sen oikeustilan kanssa, joka vallitsi tuomion antamishetkellä (ks. KKO 2009:80, kohta 6, KKO 2011:43, kohta 13 ja KKO 2017:6, kohta 20).”

Edelleen korkein oikeus toi perusteluissaan esille, että työaikalain kanneaikaa koskevaa säännös oli tulkinnanvarainen. Sitä oli näin ollen mahdollista tulkita myös työtuomioistuimen tekemällä tavalla ja päätyä siihen, että säännös koskee vain työaikalaissa säädettyjä työaikakorvauksia. Korkein oikeus korosti, että sen tekemän ratkaisun KKO 2018:10 perusteella ei voida katsoa muodostuneen sellaista vakiintunutta oikeuskäytäntöä ja oikeustilaa, että tuomion, jossa nimenomaisesti on perusteltu ratkaisusta poikkeavaa tulkintaa, voitaisiin katsoa perustuvan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 7 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Työtuomioistuimessa ei siis ollut toimittu virheellisesti eikä käsillä ollut ilmeisesti väärä lain soveltaminen.

Mitä ratkaisusta seuraa?

Lienee ilmiselvää, että työtuomioistuin noudattaa jatkossakin tulkintaansa, jonka mukaan työehtosopimukseen perustuviin työaikasaataviin sovelletaan työsuhteen aikana työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 1 momentin mukaista vanhentumisaikaa. Sen mukaan palkkasaatava vanhentuu viiden vuoden kuluttua erääntymispäivästä, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu.

Sillä, että korkein oikeus on päätynyt sen toimivaltaan kuuluvassa asiassa toisenlaiseen lopputulokseen, ei ole merkitystä. Tämä päätelmä perustuu siihen, että työtuomioistuimella on yksinomainen toimivalta ratkaista työehtosopimukseen perustuvat, oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 1 §:ssä tarkoitetut, riita-asiat. Työtuomioistuin on myös mainituissa asioissa ylin ratkaisuaste. Sen velvollisuutena ei ole noudattaa korkeimman oikeuden käytäntöä.