Korkeimman oikeuden purkukynnys korkea
Kuten tunnettua, niin sanottu säännönmukainen valitustie riita- ja rikosasioissa on käräjäoikeus – hovioikeus – korkein oikeus. Viimeksi mainittu, eli asian saaminen korkeimman oikeuden käsiteltäväksi, edellyttää erillisen valitusluvan saamista. On tunnettu tosiasia, että tehdyistä hakemuksista valituslupa myönnetään enintään kymmenelle prosentille tapauksista. Tämä johtuu siitä, että korkein oikeus on korostetusti niin sanottu ennakkopäätöstuomioistuin, eikä juurikaan sen johdosta käsittele jo kahteen kertaan ja kahden eri tuomioistuimen tekemää näytön ja todisteiden arviointia muutoin kuin jos sillä on selkeä liityntä johonkin yleiseltä kannalta merkittävään oikeuskysymykseen.
On olemassa vielä niin sanotut ylimääräiset muutoksenhakukeinot, joista yksi on mahdollisuus saada lainvoimainen tuomio purettua. Joskus sitä on voinut havaita käytettävän jopa niin sanottuna neljäntenä muutoksenhakukeinona, koska purkuhakemukset korkein oikeus aina tutkii myös materiaalisesti, eikä siihen liity erillistä valituslupaprosessia. Voidaan kuitenkin todeta, että jos valitusluvan saamisessa on korkea kynnys, niin purkukynnys ei ole ainakaan matalampi, kuten seuraava esimerkkitapaus osoittaa.
Korkeimman oikeuden antamassa päätöksessä 6.11.2007 (dno H 2007/133, nro 2405) oli kysymys lainvoiman saaneen tuomion purkuhakemuksesta täytäntöönpanoriita-asiassa. Hakijoiden mukaan keskeiset todisteet alioikeuden ja hovioikeuden tuomioilla ratkaistussa asiassa sisälsivät sellaista vieraasta valtiosta oikeusaputeitse saatua tietoa, jonka käyttö oli rajoitettu erääseen rikosasiaan. Purkuhakemuksessa lähdettiin siitä, että nämä todisteet olisi pitänyt jättää käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa huomiotta, jolloin hakijoiden kanteet olisi hyväksytty. Hakijoiden varallisuutta oltiin samastettu erään velallisen velkoihin ja vastuisiin.
Korkein oikeus lähti siitä, että kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain mukaan viranomaisten on noudatettava, mitä Suomen ja vieraan valtion välisessä sopimuksessa taikka oikeusapua antaneen valtion asettamissa ehdoissa on määrätty muun muassa tietojen käytön rajoituksista. Korkein oikeus vahvisti, että purettaviksi pyydettyjen tuomioiden perusteluissa on viitattu muun muassa sellaiseen tietoon, joka ilmeisesti on saatu oikeusapuna rikosasiaa varten ja jonka käyttö olisi hakijoiden käsityksen mukaan kiellettyä, mitä korkein oikeus ei pitänyt vääränä lähtökohtana.
Lopputulos oli kuitenkin se, että huolimatta edellä esitetystä korkein oikeus ei purkanut tuomioita. Perusteena oli se, että korkeimman oikeuden arvion mukaan hakijoiden tarkoittamat tiedot eivät olleet asiassa siten ratkaisevia, että jutun lopputulos olisi todennäköisesti ollut toinen, vaikka hakemuksen perusteena olevaan tiedonkäytön rajoituksia koskevaan selvitykseen olisi vedottu asiaa käsiteltäessä. Asiaan ei vaikuttanut se, että edellä mainitun rajoituksen piiriin kuuluneita todisteita oli määrällisesti runsaasti.
Esimerkkitapauksessa korkein oikeus ei siis edes palauttanut asiaa käräjä- tai hovioikeuteen näytön uudelleen arvioimista varten, vaan otti suoraan kantaa itse pääasiaan. Jutun palauttaminen olisi ollut myös korkeimmalle oikeudelle täysin mahdollista. Esimerkkitapaus osoittaa hyvin sen, miten korkea lainvoimaisen tuomion purkukynnys todellisuudessa on: vaikka merkittäviä varallisuusarvoja koskeneessa jutussa voitiin osoittaa olleen selkeä prosessuaalinen virhe näytön arvioinnissa, kun tuomioiden perusteena oltiin virheellisesti käytetty käyttörajoitukset ylittäen todisteita, sekään ei riittänyt tuomioiden purkamiseen ja asian uudelleen käsittelyyn eikä edes jutun palauttamiseen näytön uudelleen arviointia varten alemmissa oikeusasteissa. Tämä osoittaa, että ylimääräiset muutoksenhakukeinot ovat sanan varsinaisessa merkityksessä poikkeuksellisia ja ”ylimääräisiä”, mikä lain lähtökohta tietysti on ollutkin, eikä niin sanottu neljäs muutoksenhakukeino, kuten asianosaiset siihen käytännössä joskus suhtautuvat.