Jos rahaa ei ole, sitä ei ole, vaikka olisi kuinka rikkaan talon poika

18.8.1997
pauli
Pauli Vahtera

Kirjoituksen taustaa:
Kirjanpitolaki uusittiin vuonna 1997 muutama vuosi edellisen uudistuksen jälkeen. Olin kirjoittanut kirjaan Uusi pienyhtiö vuotta aiemmin esityksen kassavirtatuloksen verottamisesta. Aloin olla yhä vakuuttuneempi siitä, että koko tuloksenlaskenta on harhaoppia, jota yrittäjät eivät ymmärrä. Ja juuri heillehän kirjanpitoa pitäisi pitää.

Oma kassavirtanäkemykseni oli konkretisoitunut pitäessäni yrittäjävastuulla kirjankustannustoimintaa. Vaikka yritys maksoi veroja, en itse saanut toiminnasta tuloja. Jossain oli siis oltava perusteellisesti vikaa. Vuonna 1993 kirjoittamani poistokirja avasi viimein silmäni – ei tämä tällaista voi olla. Silmien sumeaan tilaan vaikutti olennaisesti vuonna 1986 alkanut Kirjanpitolautakunnan jäsenyys, jonka takia kuvittelin, että minun pitää ajatella ja esiintyä arvokkaasti kirjanpitolain säännöksiä kunnioittaen. Lautakunnan jäsenyys loppui vuoden 1994 loppuun, minkä jälkeen jatkoin kuntajaoston sihteerinä kunnes erosin tehtävästä vuoden 2003 syksyllä. Eroni syy oli se, että mielestäni juuri kuntien kirjanpidon pitäisi olla kassavirtaperustaista, mutta siinäkin jouduttiin yhä enemmän siirtymään IAS-tulkintoihin. Ristiriita tehtävän ja oman näkemyksen välillä kasvoi liian suureksi.

Vuonna 2004 tilinpäätökset ovat menneet huonommaksi. Olemme saaneet IAS-tilinpäätökset, joita jotkut haluavat myös pk-yrityksille. Tätä harhaista hanketta olen yrittänyt vastustaa elokuusta alkaen.

Suomen kansa on aina tiennyt, miten maailma makaa. Kolumnin otsikko rikkaan talon pojasta on sananparsi, jonka opin jo pikkupoikana.

PV

Suomalaisen tilinpäätöksen uusimiseen vanhaksi on uhrattu 1990-luvulla yli miljardi markkaa kun uusien kaavojen moneen kertaan tehtyyn kehitystyöhön lisätään koulutukset, kirjat, verottajan järjestelmämuutokset, atk-järjestelmien uusimiset, kaavakoodien muutokset ja vanhojen tietojen konvertoinnit. Ja Kirjanpitolautakunnan kokouspalkkiot. Ja käyttöomaisuuskirjanpidot. Ja konsultoinnit. Ympäri on käyty ja yhteen on tultu kun ensi vuonna siirrytään vuonna 1978 hyväksyttyyn EU:n direktiivin mukaiseen kaavaan, jonka juuret ovat vuosia tätäkin vanhemmat.

Tuloslaskelma ja tase on nyt saatu muotoon, joka peittää entistä paremmin sen, missä tilassa yritys on. Yritysmaailma on muuttunut viimeisen 20 vuoden aikana enemmän kuin ennen sitä 500 vuoden aikana. Seuraavan 10 vuoden aikana muutos on nopeampi kuin edellisen 50 vuoden aikana. Meno-tuloteoria on täyttänyt tuon 50 vuotta ja kaksi sukupolvea suomalaisia kirjanpitäjiä on saanut geeniperimäänsä opit, joilla menot saadaan tulon kohdalle. Vieläkin näkee 50 markan menon jaksotuksia tilinpäätöksissä. Hyvin on oppi mennyt perille.

Runsaasti voimavaroja on käytetty suunnitelman mukaisten poistojen laskemiseksi ja vaihto-omaisuuden hinnoittelemiseksi. Verottajakin on innostunut näistä uusista viisauksista ja uskoo verottavansa oikeammin kun seurataan uusia laskentaperiaatteita. Kun oppia on haettu ulkomaita myöten ja vieraalla kielellä, tärkein on unohtunut: raha. Laskentaihmiset eivät uusia kaavoja päntätessään ymmärrä tärkeintä: jos rahaa ei ole, niin sitä ei ole, vaikka olisi kuinka rikkaan talon poika (lue: vaikka olisi kuinka hieno tilinpäätös).

Käyttöomaisuus on harvoin varallisuutta, jota tase osoittaa. Teollisuusrakennusta ei useinkaan pystytä myymään eteenpäin, ja jos pystytään, loppuu suoritetuotannon tekeminen. Todellisuudessa hankintameno on maksettu meno. Maksuehto on 14 päivää netto. Näin myös useimpien teollisuus- ja toimistokoneiden menot. Autojenkin hinnat alenevat nopeammin kuin suunnitelmapoistot osoittavat.

Vaihto-omaisuuskaan ei ole varallisuutta. Se on meno, joka on maksettu. Elintarvikekaupassa vaihto-omaisuus vanhenee jopa muutamassa tunnissa: näin esimerkiksi vaalean leivän tai valmistetun ruoan osalta. Elektroniikassa puoli vuotta vanha komponentti on jo vanha. Kirjojen myyntiaika on nykyään muutama kuukausi. Vaatteet vanhenevat kuukaudessa kahdessa. Esimerkkejä olisi vaikka kuinka. Miksi siis uhrataan niin hirveästi voimavaroja vaihto-omaisuuden hinnoittelemiseksi kun pitäisi kehittää menetelmiä, joilla vanhentuneesta vaihto-omaisuudesta saataisiin edes jotain rahaa takaisin? Tai keinoja saada logistiikka vieläkin nopeammaksi.

Verotuksessa pohditaan jatkuvasti kuluksi kirjatun menon sekä käyttö- ja vaihto-omaisuuden rajanvetoa. Koko pohdinta on väärän asian ratkaisemista. Miksi tutkia sitä, millainen poisto saadaan verotuksessa tehdä, kun koko järjestelmä on lähtökohdiltaan virheellinen. Yritys ostaa tietokoneen, jonka myyntihinta puolen vuoden kuluttua on nolla. Se, että sillä on käyttöarvoa, ei ole mitään merkitystä kassan kannalta, sillä meno maksetaan heti kassasta, ehkä otetaan lainaa investoinnin tekemiseen. Sen jälkeen tuloslaskentakäytäntö johtaa tulokseen, joka johtaa veroihin ja lisälainan ottamiseen. Mitä ihmeen järkeä tässä oikein on? Miksi valtion pitää ottaa yrityksestä rahaa aikaisemmin kuin sitä yrityksellä on itsellään käytössä. Kyse ei ole pelkästään verottajan ahneudesta, vaan enemmänkin siitä, ettei lainsäädännössä ole ymmäretty tilinpäätöksen antamaa informaatiota. Kalliit ovat saadun koulutuksen lunnaat.

Tilinpäätöskonventiot ovat sellaisia, että pitääkin olla KLT, KHT, JHTT tai HTM, jotta ne voisi ymmärtää. Tai turvallinen palkanmaksaja, joka antaa mahdollisuuden jaksotussäännösten tulkitsemiseen. Meille muille on onneksi tiliote, joka kertoo, onko rahaa huomisen katteeksi.

Tilinpäätöksiin liitetään vertailutiedoksi edellisen tilinpäätöksen tiedot. Paljon tärkeämpää on laittaa viereen kassavirtalaskelma. Ja siirtyä verotuksessa kassavirtojen verottamiseen. Niinhän tehdään jo arvonlisäverotuksessa. Arvonlisäverotus ja elinkeinotulon verotus voidaan yhdistää kun yhteiskunta lopettaa ahneutensa yritysten rahoista.

Mutta onhan meillä rahoituslaskelma, laskentaihmiset puolustautuvat. Niinpä, mutta ei PK-yrityksille. Ja on monena erilaisena kaavana, jotka kaikki ovat kuin julkishallinnon vanha tilinpäätös tai neuvostoliiton aikainen kirjanpito. Jossa velanotot ovat tuloa ja velan maksut menoa. Rahoituslaskelmaa pidetään välttämättömänä pahana ja vain harva ymmärtää sen merkitystä.

Siksi pitäisikin siirtyä nopeasti pakolliseen suoriteperusteisen kassavirtalaskelman tekemiseen uutena osana tilinpäätöstä. Kaava voi olla samanlainen kuin tuloslaskelmakin. Poistot korvataan investoinneilla eikä investointeja piiloteta tuloslaskelmaan ja liitetietoihin vaan esitetään ne avoimesti, jotta lukija näkee, johtuuko mahdollinen negatiivinen kassavirta poikkeuksellisista investoinneista vai huonosti menestyneestä liiketoiminnasta. Ja riittääkö positiivinen kassavirta velkojen maksamiseen. Hyvälläkään yrityksellä ei 10 vuoden jaksossa voi olla paria kolmea negatiivista kassavirtaa enempää.

Laskentatoimi alkaa olla todella suuressa kriisissä. Tuotteen läpimenoajasta vain 3 % kuluu tuotannossa. Parhaitten yritysten tasearvo on alle 10 % niiden todellisesta arvosta. “Jos voit koskettaa jotakin, se ei ole todellista” ymmärretään jo yritystoiminnassa, mutta laskentatoimi inventoi edelleen vanhoja rakennuksia ja tavaroita. Kun kassavirran tärkeys ymmärretään, olemme siirtymässä 2000-luvulle kirjanpidossamme.

VahteraUusimmat Artikkelit
Katso kaikki