Laki ja moraali

Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun vääryyksistä syytetyn henkilön tai vilpillisestä toiminnasta syytetyn yrityksen edustajan on kuultu väittävän, että emme ole tehneet mitään väärää, olemme toimineet aivan lakipykälien mukaan.

Tapa vetää yhtäläisyysmerkit lain ja moraalin välille on meikäläisen elämänmuodon ikävimpiä piirteitä. Siksi virkisti kovasti kuulla asianajaja Riitta Leppiniemen haastattelu oikeudenkäynnistä, jossa puitiin pääministerin yksityisyyden suojaa.

Pääministerin entistä naisystävää ja Pääministerin morsian -kirjan kirjoittanutta (tai kuten oikeudenkäynnissä kävi ilmi, kirjaa varten parikymmentä liuskaa kirjallista aineistoa luovuttanutta) Susan Ruususta oikeudessa edustanut Leppiniemi nimittäin totesi näin: ”Monen meidän mielestä on moraalisesti väärin kertoa kenellekään yksityiselämästä ja suhteen yksityiskohdista, mutta tässä asiassa ei nyt käsitellä sitä, vaan sitä, onko tämä päämieheni teko lainvastainen ja sitä kautta rangaistava.”

Kysymys oikeasta ja väärästä on siis laajempi kuin kysymys siitä, mitä laki sallii ja mitä se kieltää. Moraalilakia voi rikkoa, vaikka toimisi prikulleen valtakunnan lakien mukaan. Ja moraali saattaa joskus vaatia voimassaolevan lain rikkomista. Kaikki eivät tosin ole tällä kannalla. Esimerkiksi Outokummun johtaja, sittemmin pankkimieheksi ryhtynyt Pertti Voutilainen vastasi aikanaan yhtiönsä toimien moraalin perään kyselleelle toimittajalle, että etiikkapuoli on firmassa kunnossa. Yhtiön johto oli nimittäin palkannut kaksi juristia vahtimaan, että kaikki menee pykälien mukaan.

Historiallisesti laki on määritelty kolmella tavalla. Ensinnäkin on ajateltu, että lain ja moraalin välillä on välttämätön yhteys. Tätä ajattelumallia kutsutaan luonnonoikeudelliseksi. Sen mukaan yhteiskunta ja todellisuus muutenkin on muodostunut tavalla, jonka tulisi heijastua laeissa. Laki heijastaa ikuista moraalilakia, joka kuuluu ihmisyyteen luonnostaan.

Tämän erityisesti antiikissa ja keskiajalla vallinneen luonnonoikeusperinteen ongelma on siinä, että moraalin ja oikeudenmukaisuuden olemassaolo jää kovin mystiseksi. Ei nimittäin ole mitenkään välttämätöntä ajatella, että todellisuuden luonne liittyisi jotenkin moraaliin.

Toinen tapa suhtautua lain olemukseen perustuu 1700-luvulla muotoutuneeseen lakipositivismiin. Sen mukaan laki on ensisijaisesti älyllisen olennon toiselle olennolle säätämä järjestelmä, joka ei välttämättä edellytä minkäänlaista suhdetta lain ja moraalin välille. Legitiimi lainsäätäjä voi säätää ihan millaiset lait sitä huvittaa.

Outokummun Voutilaisen kommentit edustivat puhdasta lakipositivismia: etiikka tarkistetaan lakikirjasta, muulla ei ole merkitystä.

Myös lakipositivismiin liittyy ongelma, joka muistutti olemassaolostaan varsinkin toisen maailmansodan jälkeisissä oikeudenkäynneissä. Mikäli sellaiset Nürnbergissä tuomitut valtion virkamiehet kuin Martin Bormann, Hermann Göring, Rudolf Hess ja Albert Speer eivät olleet rikkoneet valtionsa lakia, missä mielessä heitä sitten voitiin pitää rikollisina?

Kolmannen käsityksen mukaan laki on sitä, mitä tuomioistuimet päättävät. Tällaista näkemystä kutsutaan oikeusfilosofiassa lakirealismiksi. Sen mukaan laki ja oikeus eivät viime kädessä löydy lakikirjasta vaan siitä, mihin näitä teoksia tulkitsevat ja soveltavat virkamiehet ja -naiset päätyvät kussakin tapauksessa.

Minusta tuntuisi oudolta ajatella, että oikeusprosessia säätelisi pelkkä prosessin kulku eivätkä mitkään yleiset periaatteet. Esimerkiksi sellaiset kuin Olaus Petrin tuomarinohje 1500-luvun alusta: “mikä ei ole kohtuus, ei voi olla lakikaan”.