Liikearvon hankintamenon vähennyskelpoisuus (KHO 2022:87)
Liikearvon hankintameno verotuksessa
Kirjanpito-, vero- ja yhtiölainsäädännössä ei ole määritelty liikearvoa, vaikka näillä oikeudenaloilla usein esiintyy liikearvoon liittyviä oikeudellisia kysymyksiä. KPL:ssa on kuitenkin liikearvoa koskevaa sääntelyä. KPL 5:9 sisältää säännöksen liikearvon hankintamenon jaksottamisesta ja KPL 6:8:ssa säännellään konserniliikearvoa. KPL 5:9:ää koskeneessa hallituksen esityksessä (HE 89/2015 vp) todetaan, että liikearvon ”käsite on kuitenkin kirjanpitokäytännössä vakiintunut siinä määrin, ettei legaalimääritelmälle ole tarvetta”. Lisäksi hallituksen esityksessä todetaan, että pykälän tarkoittama liikearvo perustuu aina vastikkeelliseen hankintaan. Kirjanpitovelvollinen ei voi siten aikaansaada liikearvoa yrityksensä sisäisin toimin. Liikearvoa syntyy esimerkiksi silloin, kun kirjanpitovelvollinen ostaa toiselta yritykseltä tämän liiketoiminnan osaksi tai kokonaan. Liikearvo on ”ylihinta” eli se osa kauppahinnasta, joka ylittää ostetun nettovarallisuuden arvon. Tämän ”ylihinnan” maksamisen perusteet ovat esimerkiksi liikepaikka tai asiakassuhteet taikka muut vastaavanlaiset immateriaaliset tuotannontekijät.
Samalla tavalla kuin kirjanpidossa myös elinkeinotulon verotuksessa liikearvosta maksettua menoa pidetään taloudelliseen kokonaisuuteen kuten yrityksen liiketoimintakokonaisuuteen kuuluvien erilaisten aineellisten ja aineettomien hyödykkeiden hankintamenoista erillisenä menona. Se on EVL 7 §:ssä tarkoitettu vähennyskelpoinen meno, joka aktivoidaan ja vähennetään EVL 24 §:n mukaan pitkävaikutteisena menona. Liikearvon hankintamenona pidetään sitä osaa taloudellisesta kokonaisuudesta maksetusta kokonaishankintamenosta, joka ylittää identifioitavissa olevien aineellisten ja aineettomien hyödykkeiden käyvän arvon. Näitä liikearvon käsittelyn perusperiaatteita voidaan pitää verotuksessa täysin vakiintuneina. Käytännössä verotuksellinen hankintameno liikearvolle muodostuu yleensä liiketoimintakaupassa, kun se on toteutettu niin sanottuna substanssikauppana. Yrityskaupat tapahtuvat useimmiten kuitenkin osakekannan kauppoina. Tällöin koko kauppahinta on EVL 14 §:n mukaan osakkeiden hankintamenoa, vaikka osakekannan kaupassakin kauppahintaan vaikuttaa kohdeyhtiön liikearvo. Osakkeiden hankintamenosta ei siis saada ”irti” liikearvoa.
Osakekannan kaupassa maksettu liikearvo oli aikaisemmin mahdollista saada verotuksessa vähennyskelpoiseksi sulauttamalla hankittu yhtiö tai purkamalla hankittu yhtiö selvitystilamenettelyn kautta. Fuusiotappion ja purkutappion katsottiin usein johtuneen hankitun yhtiön liikearvosta, jolloin sitä ei saanut vähentää heti vaan poistoina EVL 24 §:n mukaan.
Tällä hetkellä voimassa olevien säännösten mukaan ostetun yhtiön osakekannan kauppahinnassa maksettua liikearvoa ei yleensä enää päästä vähentämään. Syyt tähän löytyvät EVL 14 §:n lisäksi EVL 52 b §:stä ja EVL 51 d §:stä. EVL 52 b §:n 1 momentin mukaan sulautumisessa syntynyt tappio ei ole vähennyskelpoinen. Purkutappion vähennyskelpoisuutta rajoitetaan merkittävästi EVL 51 d §:ssä. EVL 51 d §:n 2 momentissa säädetty purkutappion vähennyskelvottomuus koskee kuitenkin vain sellaisia yhteisöjä, joilla voi olla verovapaita käyttöomaisuusosakkeiden luovutuksia. Yhteisöistä EVL 51 d §:n rajoitusten ulkopuolelle jäävät pääomasijoitustoimintaa harjoittavat yhteisöt. Niiden verotuksessa osakeyhtiön purkamisessa syntynyt tappio on vähennyskelpoinen. EVL 51 d § ei rajoita muiden kuin yhteisömuotoisten verovelvollisten mahdollisuutta vähentää osakeyhtiön purkautumisessa syntynyttä tappiota.
Liikearvon vähennyskelpoisuuden pääperiaatteet ovat siis sinänsä selvät. Rajanveto vähennyskelpoiseksi katsottavan liikearvon hankintamenon ja vähennyskelvottoman fuusiotappion ja purkutappion välillä ei kuitenkaan ole selvä. Tätä ilmentää seuraavassa käsiteltävä ratkaisu KHO 2022:87.
Ratkaisun KHO 2022:87 tausta
B-yhtiö oli B-konsernin emoyhtiö, jolla oli useita tytäryhtiöitä. B-yhtiö oli emoholdingyhtiö. Yhtiöllä itsellään ei ollut varsinaista operatiivista toimintaa. Sen omaisuus koostui lähinnä tytäryhtiöiden osakkeista ja tavaramerkistä. B-yhtiön kotivaltio ei ollut Suomi, mutta se oli kuitenkin toinen EU/ETA-valtio. Yhtiön osake oli noteerattu sen kotivaltion pörssissä.
A-konserni oli suomalainen konserni, joka toimi samalla toimialalla kuin B-konserni. A-konsernin emoyhtiö oli A Oyj ja sen osake oli julkisen kaupankäynnin kohteena Helsingin arvopaperipörssissä.
A-konserni päätti hankkia B-konsernin vuonna 2019. Hankinnan tarkoituksena oli luoda johtava toimija alallaan. Konsernit täydensivät toisiaan markkina-alueen, palveluntarjonnan ja asiakaskunnan näkökulmasta. A- ja B-konsernit olivat toisistaan riippumattomia osapuolia eivätkä ne omistaneet toistensa osakkeita. A Oyj ja sen tytäryhtiöt eivät siis omistaneet B-yhtiön osakkeita eikä yhtiöillä ollut myöskään ainakaan merkittäviä samoja omistajia.
Konsernien yhdistäminen päätettiin toteuttaa rajat ylittävänä sulautumisena. Tämä tapahtui siten, että, että B-yhtiön osakkeenomistajat saivat sulautumisvastikkeena A Oyj:n osakkeita ja lisäksi tietyn suuruisen rahavastikkeen jokaisesta omistamastaan B-yhtiön osakkeesta. A Oyj:n B-yhtiön osakkeenomistajille suorittama kokonaisvastike oli 15,25 prosenttia korkeampi kuin B-yhtiön osakkeiden pörssikurssin mukainen kokonaisarvo päivää ennen sulautumisen julkistamista. Sulautumisessa suoritettava rahavastike oli enemmän kuin EVL 52 a §:ssä säädetty 10 prosentin yläraja. Tämän vuoksi sulautumista ei pidetty Suomessa EVL:n edellytykset täyttävänä sulautumisena. Sitä ei pidetty sulautumisena myöskään B-yhtiön kotivaltion verotuksessa. Kummassakaan valtiossa ei siis sovellettu jatkuvuusperiaatetta.
A Oyj kohdensi B-yhtiön osakkeenomistajille suorittamansa kokonaisvastikkeen A Oyj:lle siirtyneille omaisuuserille hyvää kirjanpitotapaa noudattaen niiden käypien arvojen mukaisessa suhteessa. Valtaosa vastikkeesta kohdistettiin B-yhtiön tytäryhtiöiden osakkeiden hankintamenoksi. A Oyj:n B-yhtiön osakkeenomistajille suorittaman kokonaisvastikkeen ja yhtiölle siirtyneiden nettovarojen käypien arvojen erotus kirjattiin A Oyj:n taseeseen liikearvona. Liikearvona kirjattu määrä vastasi B-yhtiön osakkeenomistajille suoritetun 15,25 prosentin suuruisen preemion määrää. A Oyj katsoi, että preemion osuus kohdistui B-yhtiön liiketoimintaan liittyvään liikearvoon (synergiat, asema markkinoilla, toiminnallinen kokonaisuus, liiketoimintaosaaminen ja going concern).
A Oyj haki Verohallinnolta ennakkoratkaisua siihen, onko A Oyj:n ja B-yhtiön sulautumisen johdosta A Oyj:n vuoden tilinpäätökseen kirjattu sulautuvan yhtiön liikearvo vähennyskelpoinen meno A Oyj:n verotuksessa. Verohallinto katsoi ennakkoratkaisussaan, että se ei ole vähennyskelpoinen. Ennakkoratkaisun perusteluiden mukaan B-yhtiön rajat ylittävä sulautuminen A Oyj:öön käsitellään verotuksessa EVL 51 d §:n mukaisena purkautumisena, jossa B-yhtiön katsotaan purkautuvan ja sen osakkeenomistajien sijoittavan saamansa jako-osan edelleen apporttisijoituksena vastaanottavaan A Oyj:öön. Apporttina sijoitetun omaisuuden hankintamenoksi A Oyj:n verotuksessa katsotaan omaisuuden käypä arvo saantohetkellä. A Oyj:n sulautumisvastikkeen muodossa preemiona maksaman liikearvon katsottiin muodostuvan konsernin operatiivista liiketoimintaa harjoittavien B-yhtiön tytäryhtiöiden toiminnasta. Kokonaisvastikkeen preemion osuus luetaan Verohallinnon ennakkoratkaisun mukaan osaksi operatiivista liiketoimintaa harjoittavien B-yhtiön tytäryhtiöiden osakkeiden hankintamenoa. Tytäryhtiöosakkeet ovat EVL 12 §:ssä tarkoitettua käyttöomaisuutta, ja niihin kohdistuva preemion osuus luetaan EVL 14 §:n mukaan osaksi niiden hankintamenoa.
Kun A Oyj oli jakanut sulautumisvastikkeen sille siirtyneille omaisuuserille jo niiden käypiin arvoihin saakka ja käsitellyt ylimenevän osuuden eli preemion liikearvon hankintamenona, merkitsi Verohallinnon ennakkoratkaisu sitä, että A Oyj:lle siirtyneiden B-yhtiön tytäryhtiöiden osakkeiden hankintamenoiksi olisi verotuksessa katsottu niiden käypää arvoa suurempi määrä. Toisaalta Verohallinnon ennakkoratkaisu merkitsee sitä, että konsernin emoyhtiöllä (B-yhtiöllä) ei olisi itsellään ollut lainkaan sellaista liikearvoa, joka olisi siirtynyt A Oyj:lle.
Hallinto-oikeus hylkäsi verovelvollisen valituksen. Se katsoi, että A Oyj oli preemiossa maksanut käytännössä B-yhtiön tytäryhtiöiden liikearvoista ja tämän vuoksi se tuli lukea tytäryhtiöiden osakkeiden hankintamenoksi.
KHO:n päätös
KHO hylkäsi verovelvollisen valituksen. Lopputulosta ei siis muutettu, mutta KHO:n perustelut ja ajattelutapa ovat olennaisesti toisenlaisia kuin Verohallinnon ennakkoratkaisussa ja hallinto-oikeuden päätöksessä. KHO katsoi, että A Oyj:n liikearvona kirjanpidossaan aktivoima erä oli EVL 51 d §:n 2 momentissa tarkoitettu osakeyhtiön purkautumisen yhteydessä osakkeenomistajalle syntyvä purkutappio. Kun A Oyj oli EVL 6 §:n 1 momentti 1 kohdassa tarkoitettu osakeyhtiö, jonka saamat käyttöomaisuusosakkeiden luovutukset voivat olla verovapaita ja kun B-yhtiön osakkeet olisivat olleet A Oyj:n käyttöomaisuutta, jos A Oyj olisi omistanut ko. osakkeet, liikearvon hankintamenoa ei saa vähentää, vaikka A Oyj ei missään vaiheessa omistanutkaan B-yhtiön osakkeita. KHO siis epäsi liikearvon vähennyskelpoisuuden EVL 51 d §:n 2 momentin nojalla, vaikka kyseinen lainsäännös ei sanamuotonsa mukaan sovellu tilanteeseen, koska säännös koskee osakkeen hankintamenon vähentämistä ja A Oyj ei ollut purkautuvan yhtiön osakkaana. KHO perustelee EVL 51 d §:n 2 momentin soveltamista lainvalmisteluaineistolla, jossa on todettu, että osakeyhtiön purkaminen ja sulautuminen ovat usein taloudelliselta sisällöltään samanlaisia toimenpiteitä, minkä vuoksi ne eivät saisi johtaa toisistaan olennaisesti poikkeaviin veroseuraamuksiin.
Jos sulautuminen ei täytä EVL 52 a §:ssä säädettyjä edellytyksiä, siihen sovelletaan osakeyhtiön purkamista koskevia periaatteita. KHO on todennut tämän ratkaisussaan KHO 2012:23, johon se myös viittaa nyt esillä olevassa ratkaisussaan. Kyseisessä ratkaisussa KHO 2012.23 sulautuvalla ja vastaanottavalla yhtiöllä oli sama osakkeenomistaja, jolle vastaanottava yhtiö antoi sulautumisvastikkeena pelkästään rahaa. Kysymys oli siitä, siirtyvätkö sulautuvan yhtiön tappiot vastaanottavalle yhtiölle, vaikka sulautuminen ei täyttänyt EVL 52 a §:n edellytyksiä. Tilanne on siis ollut aika tavalla erilainen kuin nyt esillä olevassa A Oyj:n tilanteessa, mutta ratkaisu on kuitenkin ollut lainvalmisteluaineiston ohella keskeinen lähtökohta nyt esillä olevassa liikearvon vähentämistä koskevassa ratkaisussa.
Arviointia
KHO:n päätös on huomiota herättävä ja sitä voidaan pitää myös ongelmallisena. Liikearvon hankintameno on EVL 7 §:n mukaan vähennyskelpoinen meno. Sen vähennyskelpoisuutta rajoittaa EVL 14 §:n hankintamenon määrittämistä koskeva säännös, koska sen vuoksi osakkeen hankintamenoon sisältyvää liikearvon osuutta ei saada vähentää osakkeen hankintamenosta erillisenä eränä. Lisäksi liikearvon vähennyskelpoisuutta rajoittavat sulautumistappion vähennyskelvottomuus (EVL 52 b §:n 1 momentti) ja purkutappion vähennyskelpoisuutta sääntelevä EVL 51 d §:n 2 momentti. Esillä olevan A Oyj:n tilanteessa ei ole kysymys EVL 52 a ja 52 b §:ssä tarkoitettu sulautuminen, joten sulautumistappion vähennyskelvottomuus ei voi olla perusteena liikearvon vähennyskelvottomuudelle. EVL 51 d §:n 2 momentti puolestaan sääntelee osakkeen hankintamenon vähennyskelpoisuutta purkautuvan yhtiön osakkaana olleen verovelvollisen verotuksessa. Osakkeen hankintameno ei ole säännöksessä tarkoitetussa tilanteessa vähennyskelpoinen eikä purkautuvasta yhtiöstä saatu jako-osuus veronalaista tuloa, jos osakkeet ovat EVL 6 b §:ssä tarkoitettuja verovapaasti luovutettavia osakkeita eli käyttöomaisuusosakkeita. Tätä sovelletaan kuitenkin myös silloin, kun osakkeet on omistettu yhtä vuotta lyhyemmän ajan. Esillä olevassa tilanteessa A Oyj ei ole omistanut B-yhtiön osakkeita eikä se myöskään saa EVL 51 d §:n 2 momentissa tarkoitettua jako-osaa B-yhtiöstä. EVL 51 d §:n 2 momentti ei siis sovellu. KHO kuitenkin päätyy sen soveltamiseen lainvalmisteluaineistossa olevan neutraalisuutta koskevan maininnan perusteella. Lainvalmisteluaineiston neutraalisuutta koskeva maininta menee KHO:n ratkaisussa lainsäännöksen varsin selvän sanamuodon edelle. Näin tapahtuu, vaikka kyseinen hallituksen esityksessä ollut kohta koskee nimenomaan tilannetta, jossa konsernissa ollaan tekemässä fuusioita tai purkamisia. Kuten edellä on ilmennyt, A Oyj ja sen muodostamaan konserniin kuuluvat yhtiöt eivät omistaneet B-yhtiön osakkeita eikä kysymyksessä ollut konsernissa tehtävä uudelleenjärjestely. Lopputulos joka tapauksessa on se, että ratkaisu kaventaa liikearvon vähennyskelpoisuutta siitä, mitä se olisi EVL 7 §, 14 §, 52 b §:n 1 momentti ja EVL 51 d §:n 2 momentti huomioon ottaen.
A Oyj:n oman käsityksen mukaan liikearvon vähennyskelpoisuutta oli arvioitava siltä pohjalta, että A Oyj oli hankkinut B-yhtiön liiketoiminnan, johon sisältyi muun muassa tavaramerkki, B-yhtiön tytäryhtiöiden osakekannat ja muuta omaisuutta ja että siirtyvien varojen käyvän arvon ylittävä preemio oli liikearvon osuutta. Taloudelliselta sisällöltään sulautuminen oli tällainen yrityshankinta. Verohallinnon kanta ei ainakaan periaatteessa ollut tästä kovin paljon poikkeava, kun se perustui siihen, että B-yhtiön osakkeenomistajat olivat sijoittaneet purkautuvan B-yhtiön varat ja velat apporttiomaisuutena A Oyj:öön saaden vastikkeeksi sen osakkeita. Verohallinto katsoi omassa päätöksessään kuitenkin, että liikearvo muodostui B-yhtiön tytäryhtiöiden toiminnasta, jonka vuoksi se tuli aktivoida niiden osakkeiden hankintamenoon. Verovelvollisen ja Verohallinnon näkemykset erosivat näin ollen vain siinä, oliko liikearvo EVL 24 §:n mukaisina poistoina käsiteltävä erä vai oliko se tytäryhtiöosakkeiden hankintamenoksi aktivoitava erä. Jos se olisi tytäryhtiöosakkeiden hankintamenoon kuuluva erä, sen vähennyskelpoisuus tulisi arvioitavaksi vasta sitten, kun osakkeet mahdollisesti joskus luovutetaan. Silloin osakkeiden hankintamenon vähennyskelpoisuutta arvioitaisiin luovutusajankohtana voimassa olevien säännösten mukaan. Verovelvollisen tulkinta tilanteesta ja Verohallinnon tulkinta tilanteesta ei synnytä ongelmia EVL 51 d §:n 2 momentin sanamuodon näkökulmasta.
Kuten edellä on ilmennyt, KHO löysi ratkaisulle kolmannen, sekä verovelvollisen että Verohallinnon kannasta poikkeavan vaihtoehdon. KHO:n ratkaisun lopputulos oli, että liikearvo ei esillä olevassa tapauksessa ole A Oyj:n tuloverotuksessa vähennyskelpoinen meno. Se on siis muutoksenhakijana olleen verovelvollisen kannalta ankarampi kuin muutoksenhaun kohteena ollut Verohallinnon päätös. Veronsaajien oikeudenvalvontayksikkö ei ollut valittanut Verohallinnon päätöksestä. Niin sanottu reformatio in peius -kiellon mukaan tuomioistuin ei saa muuttaa valituksen kohteena olevaa päätöstä valittajalle epäedullisempaan suuntaan, jos vastapuoli ei ole valittanut samasta päätöksestä. Tässä tapauksessa näin näyttää kuitenkin käyneen.
