Verovelasta annetun panttauksen ulottuvuus
Ratkaisu KKO 2006:102 tarkastelee tilannetta, jossa A ja B olivat pantanneet omistamansa asunto-osakkeet verovirastolle vakuudeksi osakeyhtiön veroista ja niiden viivästysseuraamuksista. Verot vanhentuivat vuosien 1996 ja 1997 lopussa. Kysymys oli siitä, vastasiko näin A:n ja B:n verovirastolle antama pantti verojen vanhentumisen jälkeiseltä ajalta lasketuista viivästysseuraamuksista.
Korkein oikeus lähti siitä, että A:n ja B:n yhtiön puolesta antama vierasvelkapantti oli liitännäinen velallisen eli yhtiön verovelkaan nähden. Tästä johtui se, että kun verovelan vanhentumisen jälkeen päävelalle ei voinut kertyä viivästysseuraamuksia, ei myöskään sellaiselle panttivastuulle, joka vastaisi tällaisia viivästysseuraamuksia, ole perustetta. Korkein oikeus totesi, että erillistä viivästysseuraamuksia koskevaa sopimusta ei pantin antajien ja veroviraston välillä ollut.
Korkein oikeus totesi, että veroulosottolaissa on säädetty saamisen perimisestä panttina olevasta omaisuudesta veron vanhentumisesta riippumatta. Kyseisen lainkohdan eli veroulosottolain 11 §:n 2 momentin soveltaminen edellyttää jo sanamuotonsa mukaan panttaussitoumuksesta erillistä velkasuhdetta, eli saamista, josta pantinantaja olisi pantin arvolla vastuussa. Sen mukaisesti ei velan maksun viivästymiseen liittyvää saamista verottajan ja velallisen välillä voi enää päävelan vanhentumisen jälkeen ilman eri sopimusta syntyä, minkä johdosta viitattu lainkohta ei myöskään anna tukea panttivastuun laajentamiselle yli sen, mikä se velan vanhentuessa oli. Tämän johdosta korkein oikeus katsoi, etteivät pantin antajat olleet antamansa pantin arvolla vastuussa verosaataville niiden vanhentumisen jälkeiseltä ajalta lasketuista viivästysseuraamuksista.
