Tuotevastuu – Euroopan unionin oikeus – Tulkintavaikutus (KKO 2023:8)
Sovellettavat säännökset ja laintulkinta
Tuotevastuulain 5.1 §:n mukaan tuotevastuulain mukainen vahingonkorvausvelvollisuus on ensinnäkin sillä, joka on valmistanut tai tuottanut vahinkoa aiheuttaneen tuotteen (1 kohta). Lisäksi korvausvelvollisuus on muun muassa sillä, joka on markkinoinut vahinkoa aiheuttanutta tuotetta omanaan, jos tuote on varustettu hänen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan (4 kohta).
Tuotevastuulakia valmistellut työryhmä ehdotti mietinnössään samanlaista vahingonkorvausvelvollisuutta kuin tuotteen valmistajalle jokaiselle, joka on tarjonnut tuotteen omanaan varustamalla tai antamalla varustaa sen nimellään, tavaramerkillään tai muulla niihin verrattavalla tunnuksellaan (Ehdotus tuotevastuulaiksi, Työryhmän mietintö, Oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 8/1988, s. 76 ja 86). Laintarkastuskunta katsoi kuitenkin työryhmämietinnöstä antamassaan lausunnossaan, että sana ”markkinoinut” kuvaa paremmin kuin ”tarjonnut” sitä, mistä säännöksessä on kysymys (n:o 1/1989 s. 21).
Tuotevastuulakia koskevan hallituksen esityksen perustelujen mukaan tavaroiden jakelussa on suhteellisen tavallista, että yritys markkinoi tuotteita omalla nimellään, vaikka tuotteet ovat toisten valmistamia. Tähän on usein syynä se, että myydessään vähemmän tunnettujen valmistajien tekemiä tuotteita yritys haluaa käyttää hyödykseen hyvin vakiinnutetun tavaramerkkinsä ja siihen kohdistuvan yleisön luottamuksen. Sen, joka tällä tavalla haluaa käyttää hyväkseen saavuttamaansa liikearvoa, on kannettava sama tuotevastuu kuin valmistajan, jos hän on antanut valmistajalle tai muulle luvan varustaa tuotteen omalla tunnuksellaan (HE 119/1989 vp s. 25).
Tuotevastuuta koskevia säännöksiä on yhdenmukaistettu Euroopan unionissa tuotevastuuta koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä 25.7.1985 annetulla neuvoston direktiivillä 85/374/ETY, jota on muutettu 10.5.1999 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 1999/34/EY (tuotevastuudirektiivi). Unionin tuomioistuimen mukaan direktiivillä on siinä säänneltyjen kysymysten osalta pyritty toteuttamaan jäsenvaltioiden lainsäädännön täydellinen harmonisointi (tuomio 10.1.2006, Skov ja Bilka, C-402/03, EU:C:2006:6, 23 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
Tuotevastuudirektiivin 1 artiklan mukaan valmistaja vastaa vahingosta, joka aiheutuu hänen tuotteensa puutteellisesta turvallisuudesta.
Direktiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaan valmistajalla tarkoitetaan lopputuotteen valmistajaa, raaka-aineen tuottajaa ja osatuotteen valmistajaa sekä sitä, joka varustamalla tuotteen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan esiintyy tuotteen valmistajana.
Tuotevastuudirektiivi on saatettu Suomessa voimaan tuotevastuulailla. Tuotevastuulain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 119/1989 vp s. 1-2) mukaan lakiehdotus vastaa direktiiviä vähäisin poikkeuksin. Korkein oikeus totesi, että nämä poikkeukset eivät ole merkityksellisiä tässä asiassa.
Unionin tuomioistuimen vastaus ennakkoratkaisupyyntöön
Unionin tuomioistuin vastasi Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisupyyntöön tuomiollaan 7.7.2022, Keskinäinen Vakuutusyhtiö Fennia, C-264/21, EU:C:2022:536, seuraavasti:
Tuotevastuuta koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä 25.7.1985 annetun neuvoston direktiivin 85/374/ETY, sellaisena kuin se on muutettuna 10.5.1999 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 1999/34/EY, 3 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että siinä tarkoitettu valmistajan käsite ei edellytä, että se, joka on varustanut tuotteen tai sallinut sen varustamisen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan, myös jollakin muulla tavalla esiintyy tuotteen valmistajana.
Asian tausta
Vakuutusyhtiö oli korvannut kotivakuutuksesta kuluttajalle tulipalon aiheuttaman vahingon 58 879,10 euroa. Vahinkoa koskevassa onnettomuusselosteessa oli arvioitu, että tulipalo oli aiheutunut kahvinkeittimestä, jonka kuluttaja oli ostanut jälleenmyyjältä tulipaloa edeltäneenä päivänä.
Kahvinkeittimen oli valmistanut Romaniassa italialainen yhtiö B, joka oli alankomaalaisen A:n omistama tytäryhtiö. Kahvinkeitin ja sen pakkaus oli varustettu tunnuksilla ”Philips” ja ”Saeco”, jotka olivat A:lle rekisteröityjä tavaramerkkejä. Kahvinkeittimessä oli CE-kilpi, jossa oli A:lle tavaramerkiksi rekisteröity tunnus ”Saeco”, osoite Italiaan ja teksti ”Made in Romania”.
Vakuutusyhtiö vaati A:lta korvausta kahvinkeittimen aiheuttamasta tuotevahingosta.
Korkeimman oikeuden arvioinnin lähtökohdat
A:n mukaan tuotevastuulain säännökset eroavat tuotevastuudirektiivistä siltä osin kuin oli kysymys tuotteen tavaramerkillään varustaneen vastuusta tuotevahingosta, sillä tuotevastuulain mukaan vahingonkorvausvastuun edellytyksenä oli, että tavaramerkin haltija oli myös markkinoinut tuotetta. Unionin tuomioistuimen tuomioon perustuva tuotevastuulain tulkinta, jonka mukaan tuotteen tavaramerkillään varustaneen ei edellytetä myös markkinoineen tuotetta, johtaisi A:n mukaan tuotevastuulain sanamuodon vastaiseen tulkintaan.
Korkein oikeus totesi, että tuotevastuulakia on tulkittava ja sovellettava huomioon ottaen tuotevastuudirektiivi ja sitä koskeva unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö. Kansallinen tuomioistuin on velvollinen tulkitsemaan kansallista lainsäädäntöä mahdollisimman pitkälle direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti, jotta direktiivissä tarkoitettu tulos saavutetaan.
Unionin tuomioistuin on kuitenkin katsonut, että periaatteella, jonka mukaan kansallista oikeutta on tulkittava unionin oikeuden mukaisesti, on tietyt rajat. Sen mukaan kansallisen tuomioistuimen velvollisuutta tukeutua unionin oikeuteen, kun se tulkitsee ja soveltaa asiaan liittyviä kansallisen oikeuden säännöksiä, rajoittavat yleiset oikeusperiaatteet, eikä kyseinen velvollisuus voi olla perustana kansallisen oikeuden contra legem -tulkinnalle. Direktiiviin ei voida vedota yksityisten välisessä riita-asiassa jäsenvaltion sellaisen lainsäädännön sivuuttamiseksi, joka on ristiriidassa kyseisen direktiivin kanssa (esim. tuomio 7.8.2018, Smith, C-122/17, EU:C:2018:631, 40 ja 44 kohta).
Tuotevastuulain 5.1 §:n 4 kohdan tulkinta
Tulkittavana olevan tuotevastuulain 5.1 §:n 4 kohdan mukaan vahingonkorvausvelvollisuus on sillä, joka on markkinoinut vahinkoa aiheuttanutta tuotetta omanaan, jos tuote on varustettu hänen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan. Korkein oikeus totesi, että markkinoinnin käsite on merkityssisällöltään laaja. Sillä tarkoitetaan erilaisia toimenpiteitä, joilla yritykset pyrkivät edistämään tuotteidensa tai palveluidensa myyntiä. Kun otetaan huomioon, että tavaramerkin nimenomaisena tarkoituksena on ilmaista elinkeinotoiminnassa tuotteen tai palvelun alkuperä ja erottaa markkinoilla tietyn tavaramerkin haltijan tuotteet tai palvelut muiden vastaavista, tuotteen varustamista yleisesti tunnetulla tavaramerkillä on jo sellaisenaan pidettävä markkinointina. Kysymyksessä olevaa lainkohtaa voidaan siten perustellusti tulkita sen sanamuodon perusteella niin, että tuotteen varustaminen tällaisella tavaramerkillä täyttää säännöksen mukaisen vahingonkorvausvelvollisuuden edellytyksen myös tuotteen omana markkinoimisen osalta. Tuotevastuudirektiivi on saatettu kansallisesti voimaan tuotevastuulailla direktiivin mukaisena, eräin vähäisin ja tässä vailla merkitystä olevin poikkeuksin. Unionin tuomioistuimen asiassa antaman ennakkoratkaisun mukaan tuotevastuudirektiivin 3 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että siinä tarkoitetun valmistajan ei edellytetä esiintyvän jollakin muulla tavalla valmistajana sen lisäksi, että se on varustanut tuotteen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan. Kansallisen tuomioistuimen on tulkittava kansallista lakia mahdollisimman pitkälle yhdenmukaisesti unionin oikeuden kanssa. Tuotevastuulain 5.1 §:n 4 kohdan säännöstä on siten tulkittava niin, että tuotteen varustaminen yleisesti tunnetulla tavaramerkillä täyttää kohdassa säädetyn vahingonkorvausvelvollisuuden edellytyksen.
Korkeimman oikeuden johtopäätös tässä asiassa
Nyt kysymyksessä oleva kahvinkeitin oli varustettu A:n tavaramerkeillä Philips ja Saeco. A oli siten markkinoinut tuotevahingon aiheuttanutta kahvinkeitintä omanaan. A on näin ollen tuotevastuulain 5.1 §:n 4 kohdan nojalla vastuussa vakuutusyhtiölle aiheutuneesta vahingosta, jos muut korvausvastuun edellytykset täyttyvät. Kun hovioikeus oli hylännyt kanteen sillä perusteella, että tuotevastuulain 5.1 §:n 4 kohdan mukainen vastuuperuste ei ollut täyttynyt, se ei ollut lausunut siitä, onko A tuotevastuulain 7.2 §:ssa tarkoitetulla tavalla saattanut todennäköiseksi, ettei tuotteen turvallisuudessa ollut ollut vahingon aiheuttanutta puutetta sen liikkeellelaskuhetkellä, oikeusastejärjestys huomioon ottaen Korkein oikeus palautti asian tältä osin hovioikeuteen.
