Vahingonkorvaus – Sopimussuhteeseen perustuva vastuu – Korvattava vahinko (KKO 2021:68)

Asiassa on kysymys sopimuksen oikeudettoman päättämisen perusteella vaadittavasta vahingonkorvauksesta. Tällaisesta korvauksesta ei ole tapaukseen sovellettavassa laissa säädetty eikä sopimuksessa sovittu. Näin ollen vahingonkorvausta koskeva vaatimus tulee ratkaista yleisten sopimus- ja vahingonkorvausoikeudellisten periaatteiden mukaisesti.

Sopimusrikkomustilanteissa sopijapuolella on lähtökohtaisesti oikeus saada sopimuskumppaniltaan korvausta vahingoista, joita tämän sopimusrikkomuksesta on hänelle aiheutunut. Tällaista korvattavaa vahinkoa voivat olla muun muassa asian selvittelystä aiheutuneet kustannukset.

Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa valtio oli vaatinut korvausta kustannuksista, joiden perusteeksi valtio oli ilmoittanut sen, että aluehallintovirastossa oli jouduttu ryhtymään sopimusrikkomuksen vuoksi ylimääräisiin toimenpiteisiin.

Korkein oikeus on useissa ratkaisuissa arvioinut julkis­yhteisön oikeutta saada korvaus omien työntekijöidensä vahinko­tapahtuman vuoksi varsinaisena työaikana tekemästä työstä aiheutuneista kustannuksista.

Ratkaisussa KKO 1992:131 korkein oikeus katsoi, että tulipalon murhapoltolla aiheuttanut ei ollut velvollinen korvaamaan kunnan sammutuskustannuksia, koska palokunnan ylläpitäminen sekä tulipaloon liittyvien sammutus- ja pelastustöiden hoitaminen ovat kunnan lakisääteisiä tehtäviä, jotka on tarkoitettu rahoitettaviksi verovaroilla.

Korkein oikeus on useissa ratkaisuissa arvioinut julkis­yhteisön oikeutta saada korvaus omien työntekijöidensä vahinko­tapahtuman vuoksi varsinaisena työaikana tekemästä työstä aiheutuneista kustannuksista.

Vaatimus oli lakiin perustumaton, kun tällaisesta korvausvelvollisuudesta ei ollut laissa erityistä säännöstä. Myös ratkaisussa KKO 1999:121 kaupungin vaatimus saada korvausta sen palomiehille maksamista kiinteistä palkkakustannuksista hylättiin, koska kaupungille ei ollut syntynyt hälytyksestä vahingonkorvauslain nojalla korvattavaa vahinkoa.

Tässäkin ratkaisussa korvausvaatimusten hylkäämistä perusteltiin sillä, että palokunnan ylläpitäminen on kunnan lakisääteinen tehtävä. Kaupungin olisi ollut suoritettava palomiehille kysymyksessä olevat kiinteät palkka­kustannukset siinäkin tapauksessa, ettei vastaaja olisi aiheuttanut perusteetonta palohälytystä.

Viranomaisen, kuten juuri pelastustoimen, lakisääteisiin tehtäviin kuuluu usein sellaisia toimia, jotka joudutaan suorittamaan nimenomaan vahingon aiheuttamisen vuoksi. Toisaalta viranomaisen tehtävien lakisääteisyys ei ilman muuta merkitse sitä, etteivätkö säännönmukaisiin tehtäviin kuulumattomat, vahinkotapahtumasta johtuvien ylimääräisten toimien vuoksi aiheutuneet kustannukset voisi tulla korvattaviksi.

Ratkaisussa KKO 1990:107 kaupunki oli antanut sen omaisuudelle rikoksella aiheutettujen vahinkojen korjaamisen kaupungin palveluksessa olevien työntekijöiden tehtäväksi. Vaikka kaupungille ei ollut aiheutunut korjaustöistä ylimääräisiä palkka­menoja ylityökorvauksia lukuun ottamatta, korkein oikeus katsoi, että kaupungille oli työntekijöiden käyttämisestä rakennukselle tulleiden vaurioiden korjaamiseen aiheutunut korvattavaa vahinkoa.

Ratkaisussa KKO 1994:42 kunnan työntekijät olivat käyttäneet työaikaa rikoksesta aiheutuneiden jälkien siivoamiseen, lääkärissä käyntiin, poliisikuulusteluihin, oikeudenkäyntiin ja muuhun rikosten selvittelyyn. Kunnalle katsottiin aiheutuneen siivoustyöstä korvattavaa vahinkoa, joka oli maksettujen palkkojen ja sosiaalikulujen suuruinen. Kunnalla oli oikeus saada korvausta myös siitä palkasta, jonka se oli maksanut työn­tekijälleen tämän käydessä lääkärissä. Sen sijaan poliisikuulusteluihin ja oikeudenkäyntiin liittyvät vahingonkorvausvaatimukset hylättiin.

Kunnalla oli oikeus saada korvausta myös siitä palkasta, jonka se oli maksanut työn­tekijälleen tämän käydessä lääkärissä.

Ratkaisussa KKO 1998:149 syytetty oli erehdyttänyt Kansaneläkelaitoksen maksamaan aiheettomia matkakorvauksia. Hänet velvoitettiin korvaamaan Kansaneläkelaitokselle rikoksen selvittämisestä aiheutuneeseen ylimääräiseen työhön, joka ei kuulunut Kansaneläkelaitoksessa tehtävään tavanomaiseen tarkastustyöhön, käytetyn henkilökunnan säännönmukaiset palkkakustannukset selvitystyöhön käytetyltä ajalta.

Kansaneläkelaitos oli vaatinut korvausta myös sellaisista esitutkintaan liittyvistä toimenpiteistä, jotka eivät kuuluneet Kansaneläkelaitoksessa tehtyyn selvitystyöhön. Nämä toimenpiteet eivät oikeuttaneet vahingonkorvaukseen. Oikeudenkäyntikirjelmän laatimisesta aiheutuneiden kustannusten katsottiin kuuluneen oikeudenkäyntikuluihin.

Edellä mainituissa ratkaisuissa on ollut kyse sopimuksen­ulkoisesta vahingonkorvausvastuusta. Niissä korkein oikeus on katsonut, että muun muassa vahingon korjaus- ja siivoustöistä sekä vahinkotapahtuman selvittelystä johtuneet vahingon­kärsijän omien työntekijöiden työstä aiheutuneet kustannukset on korvattava silloin, kun korjaus- ja siivoustöistä tai vahingon selvittelystä on aiheutunut vahingonkärsijälle ylimääräistä työtä, vaikkei siitä olisi aiheutunut ylimääräisiä palkkakustannuksia. Tehtävien lakisääteisyyden ei ole katsottu estävän tällaisten vahinkojen korvattavuutta.

Edellä kuvatuissa ratkaisuissa KKO 1990:107, KKO 1994:42 ja KKO 1998:149 vahingot oli aiheutettu rikoksella. Korvausvastuun perustuessa sopimusrikkomukseen sen selvittämisestä aiheutuvat kulut ja ylimääräinen työ johtuvat samalla tavalla välittömästi vastuuperusteesta kuin vastaavat vahingot sopimuksen ulkoisenkin vastuun tilanteissa. Korkein oikeus katsoi, että arvioitaessa tällaisten vahinkojen korvattavuutta sopimusvastuun perusteella on perusteltua noudattaa vastaavia periaatteita, joita korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä on kehitelty sopimuksen ulkoisen vastuun osalta.

KKO 2021:68 tausta

Aluehallintovirasto ja kaupunki olivat 16.1.2001 tehneet toimeksiantosopimuksen talous- ja velkaneuvontapalvelujen järjestämisestä. Kaupunki oli sopimuksessa sitoutunut tuottamaan talous- ja velkaneuvonnasta annetun lain (713/2000) 1 §:ssä tarkoitettuja talous- ja velkaneuvontapalveluja sopimuksessa määrätyllä toimialueella 1.1.2001 alkaen. Sopimuksen mukaan kaupungilla oli oikeus saada korvaus sopimuksessa tarkoitettujen tehtävien hoitamiseksi työ- ja elinkeinoministeriön asetuksen mukaisesti.

Sopimuksen oli sovittu olevan voimassa määräaikaisena kaksi vuotta, minkä jälkeen se jatkuisi toistaiseksi voimassa olevana irtisanomisehdoin. Sopimuksen mukaan osapuolet voivat kirjallisesti irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan sopimuksen päättymään seuraavan kalenterivuoden joulukuun viimeisenä päivänä. Sopimuksessa määrättiin myös, että jos jompikumpi osapuoli rikkoo sopimusta olennaisesti eikä toisen osapuolen kirjallisesta kehotuksesta huolimatta toimi sopimuksen edellyttämällä tavalla, toisella osapuolella oli oikeus purkaa sopimus päättymään välittömästi.

Kaupunki toimitti 2.7.2014 aluehallintovirastolle kirjelmän, jossa se katsoi aluehallintoviraston suorittaman korvauk­sen olleen riittämätön palvelujen järjestämiseksi. Kaupunki purki 18.11.2014 sopimuksen päättymään heti.

Korkeimman oikeuden arviointi

Korvattava vahinko

Aluehallintoviraston ja kaupungin välillä oli ollut talous- ja velka­neuvonnasta annetun lain 3 §:ssä tarkoitettu sopimus, jossa kunta oli sitoutunut huolehtimaan talous- ja velkaneuvontapalvelujen järjestämisestä kunnassa asuville henkilöille. Sopimuksella oli siirretty vastuu talous- ja velkaneuvonta­palvelujen järjestämisestä aluehallintovirastolta kunnalle.

Korkein oikeus oli samaa sopimusta koskevassa ratkaisussaan KKO 2019:1 (kohta 10) katsonut, että kyseessä oli julkisen hallintotehtävän hoitamista koskeva sopimus, jota oli pidettävä hallintolain 3 §:ssä tarkoitettuna hallintosopimuksena.

Kaupunki oli syyllistynyt sopimusrikkomukseen purkaessaan sen ja aluehallintoviraston välisen toimeksiantosopimuksen. Sopimusrikkomuksen vuoksi aluehallintovirasto oli joutunut ryhtymään myös sellaisiin toimenpiteisiin, joita se ei olisi joutunut suorittamaan, jos sopimusrikkomusta ei olisi tapahtunut. Korkein oikeus katsoi, ettei yksinomaan se seikka, että sopimusjärjestely oli liittynyt aluehallintoviraston lakisääteisiin tehtäviin, merkitse sitä, ettei valtiolla olisi oikeutta korvauk­seen sille aiheutuneesta vahingosta.

Valtio oli vaatinut korvauksia yhteensä 51 työtunnilta. ­Korkein oikeus katsoi, että näistä tunneista oli käytetty 15 tuntia sopimusrikkomuksen selvittämiseen, 20 tuntia uuden korvaavan sopimuksen tekemiseen ja 16 tuntia korvausasian hoitamiseen.

Korkein oikeus totesi, että sopimusrikkomuksen selvittämis­työ oli selvästi rikkomuksesta aiheutunutta ylimääräistä työtä.

Korkein oikeus totesi, että sopimusrikkomuksen selvittämis­työ oli selvästi rikkomuksesta aiheutunutta ylimääräistä työtä. Korkein oikeus katsoi, että tästä aiheutuneet kustannukset olivat sellaista vahinkoa, jonka kaupunki oli velvollinen korvaamaan. Valtion eritellyn vaatimuksen mukaisia selvittämis­kustannuksia olivat perehtymisestä ja selvittämisestä aiheutuneiden kustannusten lisäksi neuvotteluista ohjaavien virastojen kanssa ja toimenpiteiden harkinnasta kertyneet kustannukset. Ylimääräiseen selvitystyöhön oli luettava myös korvaus­asiaan perehtyminen, korvausasian selvittäminen ja korvausvaatimuksen laatiminen. Näihin toimenpiteisiin oli käytetty yhteensä 31 työtuntia.

Uuden sopimuksen tekemisestä aiheutuneita kustannuksia ei sen sijaan ollut pidettävä sellaisena vahinkona, jonka kaupunki olisi velvollinen korvaamaan. Nämä kustannukset liittyivät viranomaisen lakisääteiseen toimintaan, eivätkä ne ole johtuneet välittömästi kaupungin sopimusrikkomuksesta, vaan ne olisivat aikanaan aiheutuneet valtiolle siinäkin tapauk­sessa, että kaupunki olisi sopimusehtojen mukaisesti irtisanonut sopimuksen.

Vahingon määrä

Työtunnin arvon valtio oli perustanut aluehallintovirastojen maksuista vuosina 2014 ja 2015 annetun valtioneuvoston asetuksen (1092/2013) mukaiseen suoritemaksuun, 86 euroa tunnilta. Asetus perustuu valtion maksuperustelain 9 §:ään ja ­valtioneuvoston suoritemaksuasetukseen.

Maksuperustelain 6.1 §:n mukaan julkisoikeudellisesta suoritteesta valtiolle perittävän maksun suuruuden tulee vastata suoritteen tuottamisesta valtiolle aiheutuvien kokonaiskustannusten määrää (oma­kustannusarvo). Korkein oikeus katsoi, että vahingonkorvaus voitiin määrätä valtion vaatiman yksikköhinnan mukaisena.