Työtuomioistuin arvioi tuomiossaan TT 2021:49 (26.5.2021) sitä, olivatko kaksi työntekijää olleet työkyvyttömiä ja miten työkyvyttömyys tuli todentaa, jotta heillä olisi oikeus sairausajan palkkaan.

Mistä asiassa oli kysymys?

X Oy:n palveluksessa työskentelevien A:n ja B:n täysi-ikäinen lapsi menehtyi yllättäen 14.6.2018.

A ja B olivat tämän jälkeen sairauslomalla; A 15.6.–1.7.2018 ja B 15.–30.6.2018. Työnantaja kieltäytyi maksamasta heille sairausajan palkkaa koko työkyvyttömyysjaksolta sillä perusteella, että kyse oli ollut aikuisen lapsen kuoleman aiheuttamasta surusta ja mielipahasta eikä työehtosopimuksessa tarkoitetusta sairaudesta, joka oikeuttaisi sairausajan palkanmaksuun. Asiassa oli riitaa siitä, onko A:lla ja B:llä työehtosopimuksen mukaan oikeus sairausajan palkkaan koko poissaolonsa ajalta.

Kanteen mukaan A ja B olivat 14.6.2018 saaneet kesken työpäivän tietää, että heidän aikuinen lapsensa oli menehtynyt äkillisesti. A ja B eivät olleet tunteneet itseään työkykyisiksi, joten he olivat tiedustelleet työnjohdolta toiminta­ohjeita. Työnjohtaja oli ilmoittanut, että poissaoloon tarvittiin lääkärin­todistus, mutta ei ollut vaatinut, että lääkärintodistus pitäisi hankkia työterveyslääkäriltä. A ja B olivat hakeutuneet 15.6.2018 asuinpaikkakunnallaan J:ssä sijaitsevalle lääkärin vastaanotolle, ja lääkäri oli todennut heidät työkyvyttömiksi. Lähimmälle työterveysasemalle Terveystalo K:hon oli noin 30 kilometrin matka J:stä. A ja B olivat käyneet työterveyslääkärillä Terveystalossa sen jälkeen, kun työnantaja oli sitä vaatinut. Työterveyslääkäri oli todennut molempien osalta työkyvyttömyyden syyn ja keston olevan asiallisesti sama kuin aiemmissa lääkärintodistuksissa. A:lle ja B:lle asetetuissa diagnooseissa oli ollut kyse ICD-tautiluokituksen mukaisista sairauksista, jotka oli asianmukaisesti diagnosoitu lääkärin vastaanotolla. A ja B olivat ilmoittaneet sairastumisestaan välittömästi työnantajalle ja toimittaneet lääkärintodistukset.

Vastauksen mukaan työnantajalla oli ollut oikeus kieltäytyä sairausajan palkanmaksusta neljä päivää ylittäviltä osin. A ja B eivät olleet olleet työkyvyttömiä tai työkyvyttömyys ei ainakaan ollut aiheutunut sairaudesta tai tapaturmasta. A ja B olivat jääneet sairauslomalle aikuisen lapsen kuolemasta aiheutuneen mielipahan ja surun takia. Oikeuskäytännössä (TT 1997:61) on katsottu, että suru ei ole sairaus ja että ICD-koodi F43 voi muuttua lyhyen ajan jälkeen sellaiseksi sairaudeksi, että työnantajalla on palkanmaksuvelvollisuus. A ja B eivät olleet esittäneet työterveyslääkärin lausuntoa ensimmäiselle 10 poissaolopäivälle (15.–24.6.2018), vaikka työnantaja oli sitä edellyttänyt saatuaan muut lääkärinlausunnot. Työnantaja oli ilmoittanut A:lle ja B:lle perjantaina 15.6.2018 tai ­maanantaina 18.6.2018, että heidän tulee käydä työterveys­lääkärin ­vastaanotolla. Kysymys ei ollut työehtosopimuksessa tarkoitetusta poikkeus­tilanteesta, jossa muun lääkärin kuin työterveyslääkärin todistus työkyvyttömyydestä riittäisi sairaus­ajan palkan maksamiselle. Työnantajalla oli ollut perusteltu syy epäillä, että lääkärintodistukseen merkitty lääketieteellinen arvio oli joltain osin virheellinen.

Työehtosopimuksessa ei ollut sovittu, että työnantajalla olisi ilmoitusvelvollisuus siitä, että ensisijaisesti tuli käyttää työterveyshuoltoa. X Oy:ssä oli vuonna 2018 voimassa laaja työterveyssopimus, joka olisi kattanut A:n ja B:n käynnin työterveyslääkärillä. Työnantajalle toimitettu ensimmäisen sairauslomajakson ­lääkärintodistus oli muun kuin työterveyslääkärin kirjoittama. A:lle ja B:lle ilmoitettiin, että poissa­olo oli sen perusteella sallittu mutta palkaton. Pian sen jälkeen esimiehen ja luottamusmiehen välillä käydyissä neuvotteluissa todettiin, että kohtuussyistä työnantaja maksaisi A:lle ja B:lle neljän päivän palkan.

Työehtosopimuksessa oli seuraava sairausajan palkkaa koskeva määräys soveltamisohjeineen:

”18 § Sairausajan palkka
1. Osapuolet ovat yhtä mieltä siitä, että työpaikan sairauspoissa­olojen hallinta toteutuu parhaiten yritysjohdon, esimiesten, henkilöstön ja sen edustajien sekä työterveyshuollon yhteistyönä. Tehokas vaikuttaminen edellyttää toimintamallia, joka koostuu ongelmien kartoituksesta, tavoitteiden asettamisesta ja käytännön toimenpiteistä. Toimenpiteenä voidaan paikallisesti selvittää esimerkiksi yrityksessä tai työpaikalla käyttöön otettava oma ilmoitusmenettely lyhytaikaisissa poissaoloissa, joissa työntekijän sairauden hoito tai työkyvyn selvittäminen ei vaadi lääkärin tai terveydenhoitajan vastaanotolla käyntiä. Työnantajalla on oikeus määrätä työntekijä työterveyslääkärin tarkastettavaksi.

2. Työnantaja maksaa työntekijälle, jonka työsuhde on jatkunut vähintään yhden kuukauden ja joka työnantajan hyväksymän selvityksen mukaan on sairauden tai tapaturman vuoksi estynyt työtä tekemästä, sairausajan palkkana keskituntiansion mukaisen palkan ensimmäisen sellaisen poissaolopäivän alusta lukien, joka työssä oltaessa olisi ollut työntekijän työpäivä, enintään 28 päivän pituisen ajanjakson työpäiviltä noudattaen muilta osin tässä pykälässä olevia edellytyksiä ja määräyksiä.

Soveltamisohje:

Työntekijän kyvyttömyys työntekoon ­todetaan ensisijaisesti yrityksen työterveyslääkärin ­lääkärintodistuksella. Muun lääkärin kuin työterveyslääkärin ja paikallisesti sopien terveydenhoitajan todistus työ­kyvyttömyydestä riittää sairausajan palkan maksamiselle tapauksissa, joissa hoidon kiireellisyyden, työterveyslääkärin kaukaisen sijainnin, vastaanottoajan soveltumattomuuden, erikoislääkärin tutkimuksen tarpeellisuuden, matkatyön tai muun perustellun syyn vuoksi työterveyslääkärin käyttö ei ole mahdollista. Jos sairauden laatu tai muu vastaava syy estää lääkärintodistuksen hankkimisen sairauden alkaessa, on se hankittava välittömästi esteen poistuttua.”

Työnantajan on lähtökohtaisesti luotettava lääkärin arvioon työkyvyttömyydestä.

Mikä oli lopputulos ja miten sitä perusteltiin?

Työtuomioistuimen mukaan työntekijöillä oli oikeus vaatimaansa sairausajan palkkaan.

Työtuomioistuin totesi, että sairausajan palkkaa koskevissa työehtosopimusmääräyksissä ei ollut niiden sanamuodon mukaan sovittu siitä, millainen sairaus oikeuttaa sairausajan palkkaan. Mitään sairautta ei siten ollut nimenomaisesti poissuljettu työehtosopimuksen mukaisen sairausajan palkan maksuperusteena edellyttäen, että työntekijä oli ollut sen vuoksi estynyt tekemästä työtä.

Kirjallisina todisteina esitetyistä yksityisen lääkäriaseman yleislääkärin kirjoittamista lääkärintodistuksista ilmeni, että A:n työkyvyttömyyden syyksi oli 15.6.2018 päivätyssä lääkärin­todistuksessa merkitty akuutti stressireaktio ja lähi­omaisen kuolema sekä 21.6.2018 päivätyssä lääkärintodistuksessa stressi­reaktio, perheenjäsenen kuolema ja unettomuus. B:n työkyvyttömyyden syyksi oli 15.6.2018 päivätyssä lääkärin­todistuksessa merkitty akuutti stressireaktio ja lähi­omaisen kuolema sekä 21.6.2018 päivätyssä lääkärintodistuksessa stressireaktio ja perheenjäsenen kuolema. Riidatonta oli, että 15.6.2018 päivätyissä lääkärintodistuksissa A:lle ja B:lle oli määrätty sairauslomaa 15.–24.6.2018 ja 21.6.2018 päivätyissä lääkärintodistuksissa 25.-30.6.2018. Työterveyslääkäri oli 25.6.2018 päivätyssä lääkärintodistuksessa todennut A:n työkyvyttömäksi ajalla 25.6.–1.7.2018 ja B:n ajalla 25.–29.6.2018. Työkyvyttömyyden syyksi oli merkitty A:n kohdalla ei-elimellinen unettomuus ja B:n kohdalla surureaktio (lapsen menehtyminen) sekä akuutti stressireaktio.

Työtuomioistuimen mukaan A:n ja B:n työkyvyttömyyden aiheuttaneeksi sairaudeksi oli lääkärintodistuksissa aina merkitty mahdollisten muiden diagnoosien ohella joko stressi­reaktio tai unettomuus. Edelleen perusteluissa todetaan: ”Työtuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan sairautta ja työ­kyvyttömyyttä arvioitaessa asia tulee ratkaista kulloinkin esitetyn lääketieteellisen selvityksen perusteella (esim. TT 1997:61, TT 1998:74, TT 2000:33 ja TT 2020:89). Näin ollen myös esimerkiksi stressireaktiota ja unettomuutta voidaan niiden aiheutumisen syystä riippumatta pitää työehtosopimuksessa tarkoitettuina sairauksina, jos ne esitetyn lääketieteellisen arvion mukaan ovat aiheuttaneet työntekijän työkyvyttömyyden.”

Yleislääkäri oli 15. ja 21.6.2018 arvioinut A:n ja B:n heidän sairausoireidensa perusteella työkyvyttömiksi. Työterveyslääkäri oli 25.6.2018 varmentanut A:n ja B:n sairaudet ja niiden aiheuttaman työkyvyttömyyden. Asiassa ei ollut tullut esille seikkoja, joiden perusteella näitä lääketieteellisiä arvioita olisi tullut pitää virheellisinä. Työtuomioistuin päätyi siis siihen, että A ja B olivat olleet työehtosopimuksessa tarkoitetulla tavalla sairauden vuoksi estyneitä tekemään työtään kanteessa mainittuina aikoina.

Työehtosopimuksen sairausajan palkkaa koskevan 18 §:n määräyksen soveltamisohjeen mukaan työntekijän työkyvyttömyys todetaan ensisijaisesti yrityksen työterveyslääkärin lääkärintodistuksella. Muun lääkärin todistus työkyvyttömyydestä hyväksytään sairausajan palkan maksamisen perusteeksi soveltamisohjeessa mainituissa poikkeustapauksissa. Asiassa oli vielä arvioitava, oliko muun lääkärin kuin työterveyslääkärin todistus työkyvyttömyydestä riittävä sairausajan palkanmaksun perusteeksi.

Perusteluissaan työtuomioistuin toteaa ensin seuraavaa: ”Työtuomioistuin on käsitellyt vastaavanlaista erimielisyys­kysymystä samaa työehtosopimusalaa koskevassa tuomiossa TT 2003:23. Siinä työtuomioistuin on todennut todistelusta käyneen ilmi, että määräyksistä sovittaessa tarkoituksena oli ollut, että työkyvyttömyys tulee selvittää ensisijaisesti työterveyslääkärin todistuksella ja että ulkopuolisen lääkärin antaman todistuksen perusteella velvollisuus sairausajan palkan maksamiseen on vain määräyksessä mainituissa tai muissa niihin verrattavissa tilanteissa, joissa työterveyslääkärin käyttö ei perustellusta syystä ole mahdollista. Työtuomioistuin on vahvistanut edellä mainitun tulkinnan samaa työehtosopimusalaa koskevassa tuomiossa TT 2007:83.”

Todistelu asiassa oli suhteellisen laajaa, ja siinä tuotiin esille seuraavaa:

• yleinen käytäntö ja liiton tulkinta oli se, että työterveyslääkärin käytön ensisijaisuutta koskeva soveltamisohjeen määräys oli ohjaava ja suositustyyppinen eikä ensisijaisuus ollut missään vaiheessa tarkoittanut ehdotonta velvollisuutta. Työntekijällä oli lähtökohtaisesti oikeus käyttää mitä tahansa lääkäriä, vaikka kyseessä ei olisi ollut soveltamisohjeessa tarkoitettu erityinen syy muun kuin työterveyslääkärin käyttämiseen. Jos työnantaja kyseenalaisti työntekijän toimittaman lääkärintodistuksen, työnantaja voi ohjata työntekijän työterveyslääkärille.
• sairausajan palkanmaksua koskevaan määräykseen tehtiin tarkennuksia vuonna 1991. Muutoksena tuli työterveyslääkärin käytön ensisijaisuus, millä haluttiin estää niin sanottu lääkärishoppailu. Työntekijäpuolelle tuli selväksi, että työterveyslääkärin ensisijaisuus oli pääsääntö. Tämä ei sulkenut pois muun lääkärin käyttämistä, jos esimerkiksi välimatkat tai saatavuus niin edellyttivät. Epäillessään väärinkäyttöä työnantaja voi ohjata työntekijän työterveyslääkärille.
•  sairausajan palkkaa koskevan määräyksen vahva pääsääntö oli, että työkyvyttömyyden todentamiseen tuli ensisijaisesti käyttää työterveyslääkäriä. Määräyksessä mainittuja poikkeuksia tuli tulkita suppeasti. Työnantajalla ei ollut velvollisuutta maksaa sairausajan palkkaa, jos työntekijä oli mennyt muulle kuin työterveyslääkärille. Määräys oli voimassa automaattisesti ja pakottavasti, eikä työnantajan tarvinnut tiedottaa siitä erikseen työntekijöille. Soveltamisohjeessa poikkeusperusteena mainittu työterveyslääkärin kaukaista sijaintia koskeva edellytys ei välttämättä täyttynyt, vaikka työterveyslääkäri olisi eri kunnan alueella. Alan työpaikat olivat tyypillisesti kaukana asuinpaikasta. 30-40 kilometrin etäisyys ei tarkoittanut kaukaista sijaintia.

Työtuomioistuin katsoi, että sillä ei ollut C:n, D:n ja H:n kertomusten perusteella aihetta tulkita sopimusmääräyksen tarkoituksen olleen toisenlainen kuin aiemmissa tuomioissa TT 2003:23 ja TT 2007:83 oli tulkittu. Sairausajan palkan maksaminen edellytti siten soveltamis­ohjeen sanamuodon ja sopijaosapuolten tarkoituksen mukaan, että työntekijällä oli soveltamisohjeessa mainittu perusteltu syy käyttää muuta lääkäriä kuin työterveyslääkäriä.

• A, B ja X Oy:n talousjohtaja G olivat kertoneet, että A:n ja B:n asuin- ja työskentelypaikkakunnalta oli noin 30 kilometriä lähimpään työterveyshuollon toimipisteeseen. Työtuomioistuin katsoi, että H:n kertomus huomioon ottaen tätä A:n, B:n ja G:n kertomuksilla selvitettyä välimatkaa ei voitu pitää sellaisena soveltamisohjeessa tarkoitettuna työterveyslääkärin kaukaisena sijaintina, joka oikeuttaisi muun lääkärin kuin työterveyslääkärin käyttämiseen. Asiassa ei ollut väitetty, että A:lla ja B:llä olisi ollut jokin muu soveltamisohjeessa mainittu perusteltu syy ulkopuolisen lääkärin käyttämiseen.
• Pääluottamusmies E, A, B ja G kertoivat, että yhtiön käytäntönä oli ollut hyväksyä myös muun lääkärin kuin työterveyslääkärin antamia sairauslomatodistuksia sairausajan palkanmaksun perusteeksi, vaikka käsillä ei ollut mitään soveltamisohjeessa tarkoitettua perusteltua syytä muun lääkärin käyttämiselle. Työtuomioistuin katsoi kertomuksilla näytetyksi, että X Oy:ssä noudatettu lääkärintodistusten hyväksymiskäytäntö oli poikennut työehtosopimuksen 18 §:n soveltamisohjeen sanamuodosta.
• Työntekijöille oli E:n ja A:n ja B:n kertomusten mukaan ollut epäselvää, missä tilanteissa heillä oli oikeus mennä työterveyslääkärille. Työntekijöiden käsityksenä oli ollut, että työterveyspalveluita sai käyttää lähinnä työperäisten sairauksien tutkimukseen ja hoitoon. E kertoi, että hänen oltuaan nilkkaleikkauksessa työnantaja oli kelpuuttanut leikanneen lääkärin kirjoittaman lääkärintodistuksen. Tavanomaisissa nuhatapauksissa terveyskeskuslääkärin kirjoittama todistus oli yleensä riittänyt. B:n mukaan työnantaja oli aikaisemmin hyväksynyt terveyskeskuslääkärin tai yksityislääkärin lääkärinlausuntoja, kun hän oli ollut sairauslomalla flunssan tai selkäsairauden takia. A:n mukaan hänen lähiesimiehensä ei ollut edes 14.6.2018, kun A oli nimenomaisesti kysynyt tarvittavasta lääkärintodistuksesta, ohjannut häntä hakeutumaan työterveyslääkärin vastaanotolle.
• G:n kertomuksen mukaan työnantaja arvioi sairausloma­todistukseen kirjatun diagnoosin perusteella, hyväksyttiinkö sairauslomatodistus vai ei. Flunssa-, kuume- ja ­vatsatautityyppisissä sairauksissa oli hyväksytty myös ulkopuolisen lääkärin kirjoittamia todistuksia. Sen sijaan tuki- ja liikuntaelinsairauksiin, mielenterveyden sairauksiin ja pitkäaikaisiin sairauksiin liittyvät sairauslomat kuuluivat G:n mukaan aina työterveyslääkärin arvioitaviksi.

Työtuomioistuin katsoi, ettei asiassa esitetystä selvityksestä käynyt ilmi, että G:n kertoma työnantajan käytäntö olisi ollut työntekijöiden tiedossa tai että siitä olisi tiedotettu työntekijöille. E:n ja A:n ja B:n kertomusten perusteella työtuomio­istuin katsoi näytetyksi, että yhtiön käytäntö lääkärintodistusten hyväksymisessä oli ollut työntekijöille epäselvä. Näissä olosuhteissa A ja B olivat perustellusti voineet olla siinä käsityksessä, että yksityislääkärin kirjoittama sairauslomatodistus kelpaisi työnantajalle.

Työehtosopimuksen 18 §:n mukaan työnantajalla oli oikeus määrätä työntekijä työterveyslääkärin tarkastettavaksi. Työtuomioistuin oli samaa työehtosopimusalaa koskevassa tuomiossaan TT 2003:23 katsonut, että jos työntekijä on ilman työehtosopimuksen mukaisia perusteita kääntynyt ulkopuolisen lääkärin puoleen, mutta työterveyslääkäri tai muu työn­antajan hyväksymä lääkäri on kuitenkin varmentanut ­sairauden ja sen aiheuttaman työkyvyttömyyden, työnantajalla ei ole perusteita kieltäytyä maksamasta sairausajan palkkaa koko tuon sairauden aiheuttaman työkyvyttömyyden ajalta. Tämä tulkinta oli vahvistettu toista sopimusalaa koskevassa tuomiossa TT 2009:19. Työtuomioistuimella ei ole nyt käsiteltävässä asiassa ollut aihetta arvioida sairausajan palkanmaksuvelvollisuuden perusteita toisin.

A ja B olivat esittäneet työkyvyttömyysaikansa loppuosasta yksityislääkärin kirjoittaman sairauslomatodistuksen lisäksi työterveyslääkärin todistuksen. Asiantuntijalääkäri F oli ­kertonut, että stressireaktio-, stressihäiriö- ja surureaktio- diagnoosit ovat osittain päällekkäisiä ja niillä tarkoitetaan pitkälti samaa asiaa. F:n mukaan näissä diagnooseissa on kyse poikkeuk­sellisen voimakkaasta reaktiosta, joka vaikuttaa toimintakykyä heikentävästi kuormittavan ulkoisen tekijän, tässä tapauksessa omaisen kuoleman, takia. F:n kertomuksen perusteella työtuomioistuin päätyi siihen, että lääkärintodistuksiin merkittyjen työkykyä alentavien sairauksien nimikkeiden ja diagnoosikoodien osittaisella poikkeamisella toisistaan ei ollut ratkaisevaa merkitystä asiassa.

Työtuomioistuimen mukaan lääkärintodistuksista kävi ilmi, että kyse oli koko työkyvyttömyysajan ollut samasta perheenjäsenen kuolemaan liittyvästä reaktiosta. Työterveyslääkäri oli todennut A:n ja B:n osalta työkyvyttömyyden syyn ja päättymisajan olevan asiallisesti sama kuin aikaisemmissa ulkopuolisen lääkärin kirjoittamissa lääkärintodistuksissa. Kun työterveyslääkäri oli varmentanut A:n ja B:n sairaudet ja niiden aiheuttaman työkyvyttömyyden, työnantajalla ei ollut perusteita kieltäytyä maksamasta sairausajan palkkaa koko tuon sairauden aiheuttaman työkyvyttömyyden ajalta.

Sairauspoissaolokäytäntöjen on oltava yksiselitteisiä ja työntekijöiden tiedossa.

Mitä ratkaisusta voi oppia?

Lääkärintodistuksista kävi työtuomioistuimen mukaan ilmi, että kyse oli koko työkyvyttömyysajan ollut samasta perheenjäsenen kuolemaan liittyvästä reaktiosta. Lähtökohtaisesti surureaktio on diagnoosi, jonka ei ole katsottu oikeuttavan työkyvyttömyysajalta sairausajan palkkaan, koska kysymys ei ole sairauden aiheuttamasta työkyvyttömyydestä. Tässä tapauksessa todistuksissa oli kuitenkin myös muita diagnooseja eikä asiaa voida tarkastella pelkästään surureaktio-diagnoosin kannalta. Ratkaisu vahvistaa kuitenkin työtuomioistuimen aiempaa tulkintaa siitä, että työehtosopimuksessa sovitun sairausajan palkan edellytyksenä olevan työkyvyttömyyden voi aiheuttaa myös muu kuin varsinainen sairaus (ks. myös työtuomioistuimen burn out -diagnoosia koskevat tuomiot TT 2020:89, TT 2000:33 ja TT 1998:74). Pääasia on se, että työkyvyttömyys on arvioitu lääketieteellisen selvityksen perusteella.

Tuomio tuo myös tärkeän viestin työpaikkojen HR:lle ja esihenkilöille. Sairauspoissaolokäytäntöjen on oltava yksi­selitteisiä ja työntekijöiden tiedossa. Jos työntekijä ei esimerkiksi tiedä sitä, milloin työkyvyttömyys on todistettava nimenomaan työterveyslääkärin antamalla todistuksella, kantaa työnantaja riskin epäselvyydestä. Epäselvät ohjeet ja käytännöt johtavat yleensä velvollisuuteen maksaa sairausajan palkka (edellyttäen, että muut maksamisen edellytykset täyttyvät).