Veronkuittaus – Konkurssi – konkurssisaatavat (KHO 2019:39)
A Oy asetettiin konkurssiin 6.3.2013. A Oy:n konkurssipesä vastasi vastuuvelvollisena vuodelta 2015 määrätystä kiinteistöverosta ja maksoi sen konkurssipesän massavelkana.
Asiassa oli kysymys siitä, onko A Oy:n konkurssipesän tekemästä vuoden 2015 kiinteistöveroa koskevasta oikaisuvaatimuksesta johtuva veronpalautus katsottava A Oy:n konkurssipesän vai 6.3.2013 konkurssiin asetetun A Oy:n saatavaksi ja voidaanko tämä saatava kuitata A Oy:n vuosia 2011 ja 2013 koskevien ennakonpidätysvelkojen suoritukseksi, kun A Oy:n konkurssipesä on maksanut A Oy:n omistaman teollisuuskiinteistön johdosta maksuunpannun mainitun kiinteistöveron massavelkana konkurssipesään kuuluvien varojen realisoinnista saaduilla ja muilla konkurssipesän varoilla.
Kiinteistöverolain 6.1 §:n perusteella kiinteistöstä menevän veron on ollut velvollinen suorittamaan kiinteistön omistaja. A Oy ei ole menettänyt kiinteistön omistusoikeutta konkurssinsa johdosta. Kiinteistöveron osalta ei ole myöskään säädetty, että konkurssipesä olisi konkurssivelallisesta erillinen verovelvollinen. Verovelvollinen on siten ollut A Oy. Kiinteistöverolain 36.1 §:n (1560/1995) ja veronkantolain (609/2005) 39.2 § ovat merkinneet sitä, että yhtiön konkurssipesä on ollut yhtiön itsensä ohella vastuussa kiinteistöveron maksamisesta. Konkurssipesä ei ole siten ollut verovelvollisen vaan vastuuvelvollisen asemassa.
Veronkantolain (609/2005) 2 §:n 7 kohdan perusteella veronpalautuksella, joka saman lain 25 §:n mukaan kuitataan verojäämän ja verotilillä suorittamatta jääneiden velvoitteiden suoritukseksi, tarkoitetaan verovelvolliselle takaisin maksettavaa veroa.
Nimenomaisten säännösten puuttuessa lähtökohtana on pidettävä, että liikaa maksettu vero palautetaan verovelvolliselle siitä riippumatta, kuka veron on tosiasiassa maksanut. Kiinteistöveron palautus on siten ollut A Oy:n saatava. Koska veronkantolain (609/2005) 26.3 §:n mukaan palautuksen saajan konkurssi ei estä veronkuittauksen toimittamista, lain sanamuodon mukaan tulkiten veronpalautuksen kuittaamiselle yhtiön verovelan suoritukseksi ei ole ollut estettä.
Sanamuodon mukaisen tulkinnan oikeellisuutta on kuitenkin arvioitava myös verolain tarkoituksen ja konkurssioikeudellisen sääntelyn tavoitteiden kannalta. Veronkantolaissa (611/1978), on säädetty, että veronpalautusta, jota vastaavat varat on suoritettu jako-osuutena verovelvollisen konkurssipesästä, ei voida käyttää veronkuittaukseen. Tätä rajoitusta on perusteltu (HE 81/1978 vp) tarpeella poistaa se epäkohta, että etuoikeutetulle verolle tai maksulle verovelvollisen konkurssipesästä suoritetut varat on, jos veroa on muutoksenhaun johdosta palautettu, voitu kuitata etuoikeudettoman saatavan suoritukseksi.
Konkurssioikeudellisesti nyt kysymyksessä oleva veronpalautus kuuluu konkurssipesään.
Konkurssioikeudellisesti nyt kysymyksessä oleva veronpalautus kuuluu konkurssipesään. Vaikka vero-oikeudellisesti kysymyksessä on A Oy:n saatava, veronpalautus ei siis kuulu yhtiön itsensä vaan sen konkurssipesän vallintaan. Konkurssioikeus rakentuu velkojien tasapuolisen kohtelun varaan. Jos kysymyksessä oleva veronpalautussaatava käytettäisiin kaikkien konkurssissa kilpailevien velkojien sijasta yksin verovelkojan hyväksi, vaikka palautettavat varat ovat peräisin konkurssipesän massavelkana maksamasta verosta, verovelkoja saisi perusteetonta etua. Verovelkoja hyötyisi siitä virheestään, että kiinteistöveroa on alun perin maksuunpantu liikaa.
Mainittujen seikkojen johdosta veronkantolain (609/2005) 26.3 §:a, jonka mukaan palautuksen saajan konkurssi ei estä veronkuittauksen toimittamista, on tulkittava suppeasti siten, että säännös koskee vain sellaista tilannetta, jossa palautettava vero on ollut muuta kuin konkurssipesän maksamaa massavelkaa, yleensä siis konkurssivelallisen itsensä ennen konkurssia maksamaa veroa. A Oy:n konkurssipesän maksaman kiinteistöveron palautuksen käyttämiselle veronkuittaukseen sellaisten yhtiön vastattavien verojen suoritukseksi, joista konkurssipesä ei ole ollut massavelkaisessa vastuussa, on ollut veronkantolain (609/2005) 26 §:ssä nimenomaisesti mainittuihin esteisiin rinnastettava este. Tämän vuoksi Verohallinto ei voinut toimittaa veronkuittausta.
