Tosiasiallinen taloudellinen riski poistaa ulosotossa oikeustoimen keinotteluluonteisuuden

Korkein oikeus on jatkanut ennakkoratkaisujen antamista ulosottoon liittyvissä ns. samastustapauksissa. Tällöin kysymys on siitä, että ulosottoviranomaiset tyypillisesti sivuuttavat muutoin omistusolettaman konstruoivan ns. nimiperiaatteen, koska nimellisen omistajan asema perustuu sellaiseen varallisuus- tai muuhun järjestelyyn, jolle annettu oikeudellinen muoto ei vastaa asian varsinaista luonnetta tai tarkoitusta ottaen huomioon velallisen omistajan määräysvaltaan verrattava valta tai siihen verrattavat toimet taikka hänen saamansa edut ja muut vastaavat seikat, ja sellaista oikeudellista muotoa ilmeisesti käytetään ulosoton välttämiseksi tai omaisuuden pitämiseksi velkojien ulottumattomissa. Ratkaisu KKO 2005:97 antoi merkittäviä suuntaviivoja tässä tulkinnassa.

Tapauksessa oli kysymys sangen tyypillisistä omaisuuseristä, eli asuinkiinteistöstä, vapaa-ajan kiinteistöstä sekä henkilöautosta. Ulosotossa oltiin jokaisen em. kohteen osalta katsottu, että kyse oli edellä kuvatuin tavoin keinottelun luonteisesta järjestelystä, jotka pyrittiin siis täytäntöönpanon yhteydessä sivuuttamaan.

Asuinkiinteistön osalta Korkein oikeus totesi, että kiinteistöosuuden kauppa oli toteutettu siten, että A oli ottanut vastattavakseen B:n vastattavana aikaisemmin olleen osuuden kiinteistön hankintaan kohdistuvasta velasta, jonka maksamisen vakuudeksi pankilla oli ollut panttioikeus kyseiseen kiinteistöön. Tausta oli se, että aviopuolisot A ja B olivat omistaneet yhteisesti ko. kiinteistön, jolla sijaitsi heidän yhteinen kotinsa, ja A oli ostanut mieheltään B:ltä tämän osuuden kiinteistöstä ja sen jälkeen ulkopuoliselta taholta kaksi kiinteistöön liittyvää määräalaa. Korkein oikeus totesi, että A jäi näin yksin vastuuseen huomattavasta, yli 240 000 euron määräisestä velasta. Velkavastuun siirtäminen merkitsee sitä, että omaisuuden tultua realisoiduksi A jää edelleen henkilökohtaiseen vastuuseen niistä tuolloin mahdollisesti maksamatta olevista veloista, joita kiinteistön arvo ei kata. Tämän johdosta Korkein oikeus päätyi tältä osin siihen, että omistusoikeuden ei voitu katsoa perustuvan keinotekoiseen järjestelyyn, koska velan vastattavaksi ottaminen ei ollut jo kaupanteon aikaan sillä tavoin näennäistä, että olisi ollut ilmeistä, ettei A joutuisi henkilökohtaisesti vastaamaan velan takaisinmaksusta. Lähtökohtaa tuki sekin, että kiinteistöosuuden kauppa oli tapahtunut käyvästä arvosta. Henkilökohtaisen velkavastuun siirryttyä kokonaan A:lle hänelle siirtyi siis samalla lopullinen henkilökohtainen riski kiinteistön arvon suhteen, mikä oli ratkaiseva kriteeri sille, että edellä kerrottuja ns. samastusperusteita ei katsottu tapauksessa tältä osin olleen.

Sen sijaan vapaa-ajan kiinteistön osalta tulkinta oli toinen, koska pelkästään kiinteistöön kohdistuneiden velkojen vastattavaksi ottaminen oli vain murto-osa siitä todennäköisestä luovutushinnasta, joka kohteella olisi, ottaen huomioon sinne rakennetut, tapausselostuksen mukaan ainakin 200 000 euron arvoiset rakennukset. Tällöin A:lla ei ollut, päinvastoin kuin edellisessä tilanteessa, merkittävää riskiä siitä, että hän joutuisi henkilökohtaisesti vastaamaan kauppahintavelan maksamisesta, vaan kiinteistön arvo todennäköisesti tulisi kattamaan hänen vastattavakseen ottaman velan määrän, jos A ei velkavastuusta syystä tai toisesta suoriutuisi. Korkein oikeus antoi painoarvoa myös sille, että B oli kiinteistön myymisen jälkeen yksin edelleen määrännyt kiinteistön käytöstä ja päättänyt muun muassa siellä tehdyistä rakennustöistä. B oli siten kaupasta huolimatta edelleen käyttänyt kiinteistöä kuten omistaja ja hänellä oli ollut omistajan määräysvaltaan verrattava valta vallita kiinteistöä, mikä edellä selostetun lainkohdan mukaan onkin juuri yksi tyypillinen ns. samastusperuste.

A oli lisäksi ostanut ulkomailta henkilöauton ja tuonut sen Suomeen, jolloin A oli rekisteröity sen omistajaksi ajoneuvorekisteriin. Korkein oikeus totesi, että pelkästään se, tapauksessa riidaton seikka, että auto oli hankittu B:n varoilla, ei merkitse, että A:n omistusoikeus autoon olisi perustunut sellaiseen keinotekoiseen järjestelyyn, jota ulosottolain em. samastuspykälissä tarkoitetaan. Asiassa ei oltu myöskään näytetty tai edes väitetty, että auto olisi ollut yksin B:n tosiasiallisessa hallinnassa ja käytössä.

Edellä kerrotusta voidaan vetää selkeät johtopäätökset: varallisuuden luovutus ei ole keinotekoisluonteinen, jos ostajalla on ns. tosiasiallinen taloudellinen riski menettää varallisuus ja jäädä vielä ko. omaisuuteen kohdistuvista veloista henkilökohtaiseen vastuuseen, jos siihen joudutaan kohdistamaan täytäntöönpanotoimia sen johdosta, että veloista vastuussa oleva henkilö ei niistä selviydy. Asiaa varmistaa se, jos ei voida osoittaa, että aikaisempi omistaja edelleen jatkaisi ns. tosiasiallisen määräysvallan käyttöä ko. omaisuuden kohdalla. Reaalinen taloudellinen riski näyttää kuitenkin Korkeimman oikeuden perustelujen valossa olevan selkeästi ensisijainen rajanvetokriteeri kerrotussa suhteessa. Tapaus ja sen selkeät perustelut antavat hyvät suuntaviivat usein hyvinkin tulkinnanvaraisiin tilanteisiin sen ennakoimiseksi, miten suuri ns. samastusriski tiettyyn yksittäistapaukseen ja siihen liittyvään omaisuusluovutukseen voi olla.