Läheissaatavien vanhentuminen usein 10 vuotta
Kuten tiedämme, saatavat vanhentuvat lähtökohtaisesti kolmessa vuodessa. Laki velan vanhentumisesta tuntee tähän pääsääntöön eräitä poikkeuksia. Ns. läheisten väliset saatavat ovat yksi tyypillinen esimerkki poikkeuksista. Sitä käsittelee myös KKO 2010:66.
Tapauksessa oli kyse siitä, että avoliitossa olleet A ja B olivat syyskuussa 1997 allekirjoittamallaan kauppakirjalla ostaneet omakotikiinteistön yhteiseksi asunnokseen. Kauppakirjasta ei ilmennyt tarkemmin se, miten omistusosuudet jakaantuivat, mutta lainhuuto kiinteistöön oli puoliksi kummallakin. A oli rahoittanut kiinteistön kauppahinnasta 94 % B:n osuuden jäädessä siten 6 %:ksi. Asiassa todettiin riidattomaksi myös se, että A:n tarkoituksena ei ollut kauppahinnan maksutilanteessa ollut lahjoittaa B:lle varojaan. B oli näin saanut A:n omistusosuuden ylittävältä osalta perusteetonta etua, joka synnytti oikeuden varojen palautusta koskevaan vaatimukseen A:lle.
Avoliitto oli päättynyt B:n kuolemaan lokakuussa 2006. A esitti heinäkuussa 2007 perusteettoman edun palautusta koskevan vaatimuksen B:n kuolinpesän osakkaille. KKO joutui ottamaan kantaa siihen, oliko A:n palautussaatava lakannut vanhentumisen johdosta vai ei.
KKO totesi, että vanhentumislain mukaan perusteettoman edun palautuksessa vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun vaatimuksen esittäjä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää palautuksen perustana olevasta tapahtumasta ja perusteettoman edun saajasta. Jos kysymys on toistaiseksi myönnetystä tai ehdollisesti syntyvästä velasta tai muusta sellaisesta velasta, jonka vanhentumisajan alkamisajankohta ei määräydy pääsäännön eli ns. kolmen vuoden säännön nojalla, velka vanhentuu 10 vuoden kuluttua velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu.
KKO totesi, että kolmen vuoden pääsääntö ei tule sovellettavaksi, jos osapuolet ovat esim. sopineet tietystä velan suorittamisen ajankohdasta, eikä myöskään, jos on sovittu maksun lykkäämisestä toistaiseksi eräpäivää määräämättä. Tällöin velan vanhentumista on arvioitava osapuolten sopiman pohjalta, eikä velan alkuperäisellä oikeusperusteella ole enää velan vanhentumisen kannalta merkitystä. KKO totesi, että A ja B olivat hankkineet kysymyksessä olevan kiinteistön yhteiseksi asunnokseen. Tässä yhteydessä edellä kerrotuin tavoin B:n hyväksi tulleiden varojen takaisinmaksamisesta taikka maksuehdoista ei heidän välillään tehty nimenomaista sopimusta.
Olosuhteista oli pääteltävissä A:n ja B:n ilmeisenä tarkoituksena olleen, ettei A:lle syntynyttä saatavaa tultaisi perimään avoliiton jatkuessa. Näin ollen KKO katsoi, että A:n ja B:n välisessä velkasuhteessa takaisinmaksuvelan vanhentuminen tulee arvioitavaksi vanhentumislain poikkeussäännön eli 10 vuoden vanhentumisajan pohjalta.
Kantansa tueksi KKO viittasi lainesitöihin (HE 187/2003 vp. s. 53), jossa todetaan, että erityisesti perheenjäsenten ja muiden läheisten välisissä velkasuhteissa on tavallista, että niissä ei ole ennalta sovittu kiinteistä maksuajoista ja että velka voi jäädä erääntymättömänä toistaiseksi voimaan. Avoliittoon perustuvassa yhteiselämässä KKO totesi olevan verraten tavanomaista tilanne, jossa avopuolisot ovat tarkoittaneet, ettei heidän keskinäisiä taloudellisia velvoitteitaan selvitettäisi yhteiselämän jatkuessa, vaan velvoitteiden erääntyminen heidän välillään jäisi riippumaan myöhemmistä tapahtumista. Tällöin velalle ei siis ole sovittu tiettyä eräpäivää, joka johtaa 10 vuoden vanhentumisajan soveltamiseen.
Edellä lausutun perusteella voidaan todeta, että läheisvelkasuhteissakin lähtökohtana siis on pääsääntö eli kolmen vuoden vanhentumisaika. Se kuitenkin edellyttää selkeää näyttöä ja sopimusta velan erääntymisajankohdista. Jos niitä ei ole, tai tilanne on tulkinnanvarainen, ollaan lähellä 10 vuoden vanhentumisaikaa. Tämä on hyvä tiedostaa, koska vanhentumisaikojen ero on olennainen ja voi näin yllättää asianosaisen, ellei siihen ole aiemmin kiinnittänyt huomiota.