Avunanto veropetoksessa joskus tulkinnanvaraista

Korkein oikeus on antanut mielenkiintoisen ennakkotapauksen KKO 2009:75, joka liittyy veropetosrikoksen avunannon kriteereiden määrittelyyn ja rajanvetoon. Tapauksen tausta oli se, että A oli syyllistynyt törkeään veropetokseen, kun hän oli usean vuoden ajan laiminlyönyt antaa arvonlisäverotukseen liittyvät veroilmoitukset. A:n avopuoliso B oli sallinut eräiden myyntitulojen suorittamisen oman pankkitilinsä kautta A:n liiketoiminnan kahden viimeisen toimintakuukauden aikana. Korkeimman oikeuden ratkaistavana oli kysymys siitä, syyllistyikö B toiminnallaan avunantoon veropetokseen vai ei.

Korkein oikeus lähti tarkastelemaan asiaa sen perusteella, että rikoslain 5 luvun 6 §:n mukaan avunannosta tuomitaan se, joka ennen rikosta tai sen aikana neuvoin, toimin tai muilla tavoin tahallaan auttaa toista tahallisen rikoksen tai sen rangaistavan yrityksen tekemisessä. Avunannon ei tarvitse olla toisen tekemän päärikoksen välttämätön edellytys, mutta avunantotoimen tulee lisätä rikoksen toteutumisen todennäköisyyttä. Lisäksi edellytetään aina avunantajan tahallisuutta, eli tietoisuutta päärikoksesta, omasta toiminnastaan ja sen päätekoa edistävästä merkityksestä.

Arvioitaessa sitä, oliko B:n sallima pankkitilin käyttö edistänyt A:n veropetoksen tekemistä, korkein oikeus linjasi, että arvonlisäverotus on lähtökohtaisesti itse verotusta ja tapahtuu verovelvollisen omasta aloitteesta. Verovelvollisen tulee oma-aloitteisesti laskea ja maksaa vero valtiolle. Verovelvollisen on kultakin kalenterikuukaudelta annettava veroviranomaiselle veroilmoitus, ­josta ilmenee liikevaihto, suoritettava ja vähennettävä vero sekä muut Verohallituksen määräämät veron oikeamääräisyyden toteamiseksi tarpeelliset tiedot.

Korkein oikeus totesi, että myynnistä suoritettava arvonlisävero voidaan arvonlisäverolaissa tarkemmin säädetyin edellytyksin kohdistaa sille kalenterikuukaudelle, jonka aikana tavara on toimitettu, se on laskutettu tai myyntihinta on kertynyt. Veroilmoitukset eivät pääsääntöisesti perustu vain verovelvollisen saamiin rahasuorituksiin, eikä ilmoituksiin myöskään liitetä esimerkiksi maksutositteita. Rahaliikenteen järjestämisen tapa ei siten suoraan liity veroilmoituksen
tekemiseen tai tekemättä jättämiseen.

Tapauksessa A oli harjoittanut liiketoimintaansa ja laiminlyönyt veroilmoitusten teon ­usean vuoden ajan ja yhtäjaksoisestikin jo runsaan kahden vuoden ajan, ennen kuin B:n pankkitiliä oli kahden viimeisen toimintakuukauden aikana käytetty rahasuoritusten vastaanottamiseen. B:n pankkitilin käyttö on perustunut ainakin ensisijaisesti siihen, että A oli joutunut ulosottotoimien kohteeksi, jolloin A:n omalle tilille tulevat rahavarat olivat luonnollisesti vaarassa tulla ulosmitatuiksi. B:n menettely ei korkeimman oikeuden mukaan näin ollen ainakaan olennaisesti liittynyt A:n veropetosrikokseen. A:n tekemän veropetoksen paljastumisen kannalta ei myöskään ollut käytännöllistä merkitystä sillä, onko verovelvollisuuteen ehkä viittaavaa rahaliikennettä
lyhyen ajan kierrätetty jollekulle toiselle kuuluvan tilin kautta.

Johtopäätöksenä korkein oikeus katsoi, että tapauksessa B:n menettely, jossa hän oli sallinut avopuolisonsa ohjata eräitä liiketoiminnasta kertyneitä myyntituloja pankkitilinsä kautta, ei ollut siinä määrin edistänyt kuukausittaisten veroilmoitusten antamatta jättämistä ja siten arvonlisäveron määräämiselle merkityksellisen lakisääteisen velvollisuuden laiminlyömistä, että tämä teko olisi rangaistava avunantona veropetokseen.

Ratkaisu on juridisilta lähtökohdiltaan perusteltu ja hyväksyttävä, mutta varmasti ajatuksia herättävä. Kyseessä oli äänestysratkaisu, jossa eri mieltä ollut jäsen päätyi toisenlaiseen lopputulokseen: Hänen mukaansa olosuhteet asiassa olivat sellaiset, että B:n oli täytynyt olla tietoinen siitä, että A:lla ei ollut tarkoituskaan tehdä arvonlisäveroilmoituksia eikä maksaa veroja. Näin antamalla pankkitilinsä A:n käyttöön ja välittämällä tälle tilille tulleita varoja B olisi avustanut A:ta salaamaan veroviranomaisilta kyseiset liiketoimet, mistä B:n on täytynyt olla tietoinen. Viimeksi mainittu kanta, joka lähtökohtaisesti ja varovaisuusperiaatteen mukaan ajateltuna on yleisesti suositettava, jäi siis tässä tapauksessa vähemmistöön. Tämä osoittaa puhtaasti sen, että rikosoikeudelliset osallisuuskysymykset eivät aina ole yksiselitteisiä.