Yritysverotuksen oikeusturvassa on paljon korjattavaa

16.10.2007
pauli
Pauli Vahtera

Verotuksen kritiikki on aloitettava toteamuksella siitä, kuinka verohallinnon osaaminen ja palvelutaso ovat merkittävästi parantuneet viimeisten vuosikymmenien aikana. Tämän liturgian toistaminen antaa oikeuden pohtia verotuksen nurjaa puolta. Silti useimmat eivät uskalla esittää kritiikkiä julkisesti. Verohallintoa pelätään. Virallinen Suomi on halunnut työllistäviä kasvuyrityksiä ja lisää yrittäjyyttä Suomeen. Samaan aikaan verohallinto on eri tavoin lisännyt verotuksen byrokratiaa ja kiristänyt verotusta. Näin on syöty yrittäjyyspolitiikan eväitä. Tämä on tapahtunut hallitusten tietämättä virkamiestyönä.

Suomessa yrittäjän oikeusturva on monessa mielessä vähäinen. Uskotaan, että verotuksen ylilyönneistä puhuvat katkeroituneet yrittäjät, jotka syyttävät omasta epäonnistumisestaan ja veronkiertoyritystensä paljastumisesta verottajaa. Verottajan ylilyöntejä tapahtuu kuitenkin yllättävän paljon. Joskus ne johtavat inhimillisiin tragedioihin. Kun verotarkastuksessa halutaan saada aikaan näkyviä tuloksia jo pelkästään pelotevaikutuksen synnyttämiseksi, on helpointa käydä niiden kimppuun, jotka eivät rehellisistä lähtökohdistaan huolimatta ole hallinneet kaikkea verotuksen monimutkaisuutta ja joilla ei ole varaa hakea oikeutta. Jälkiverotus on sitä helpompaa, mitä paremmin kirjanpito on pidetty, koska kaikki tekevät virheitä – ainakin, jos niin halutaan tulkita.

Suurin osa verotuksesta tapahtuu aivan oikein. Se ei kuitenkaan lohduta yrittäjää, joka on joutunut epäoikeudenmukaisuuden mankelin puristukseen. Päättäjämme ovat vuodesta toiseen vakuuttaneet, että jokaisen turvapaikan hakijan tapaus on käsiteltävä yksilöllisesti ja hänellä on oikeus valittaa päätöksistä valtion kustannuksella yhä uudestaan. Kielteisen verotuspäätöksen saanut yrittäjä ei voi edes uneksia tällaisesta oikeusturvasta. Yrittäjän on turha odottaa valtion maksamaa oikeusavustajaa, eikä edes valitusoikeus ole itsestään selvä. Verotuksessa kaikki asiat voidaan muuttaa verovelvollisen vahingoksi. Tämä oikeus on annettu verottajalle talousrikollisuuden torjumiseksi. On uskottu, että kaikkien porsaanreikien tukkiminen on mahdotonta, minkä vuoksi tarvitaan yleislauseke (verotusmenettelylain 26 §).

Verohallitus on epäonnistunut organisaationsa suitsemisessa. Jos verohallinnossa joku on yli-innokas, ei ole keinoja saada tällaista henkilöä kuriin. Päinvastoin organisaatio suojelee tällaista virkamiestä monin eri tavoin. Yli-innokkaiden verottajien mielikuvitus on rajaton. Jonkinmoisena arvonlisäverotuksen tuntijana en olisi ikinä keksinyt käydä museomoottoripyöräyrittäjän kimppuun väitteellä, että Italiasta ostetun 1930-luvulla valmistetun moottoripyörän ostotositteessa ja vanhassa rekisteriotteessa on eri henkilön nimi, minkä vuoksi pyörän entisöintiin ja myyntiin ei voida soveltaa marginaaliveromenettelyä. Kysyä voi, miksi tällainen tulkinta tehdään, koska yrityksen tilinpäätöksestä on helppo nähdä, että yritys kaatuu tulkinnan myötä. Mitä kicksejä verottaja saa siitä, että se kehittää tulkintoja, joilla se tappaa pienyrittäjyyttä? Onko parempi, että yrittäjä joutuu elinikäiseen velkavankeuteen ja toimeentulotukiluukulle?

Kansalaisten tasavertaisuuden kannalta on ongelmallista, että toiset tarkastajat hyväksyvät oikeustoimen, jota toiset eivät hyväksy. Verotusmenettelylakiin vedoten kumpikin tarkastustoimenpide voidaan osoittaa oikeaksi. Vaikka asiaan puuttuminen olisi poikkeuksellista, ei ratkaisua saa muutetuksi enemmistöratkaisuihin vedoten. Joskus verotarkastajat ottavat ylimmän yritysjohdon roolin. He tulkitsevat, onko vientimatka tarpeellinen ja kuinka usein vientimatkoja saa tehdä. Tuskin suuren pörssiyhtiön johtajien myyntimatkoja esitetään hylättäväksi, vaikkei vientikauppoja heti tulisikaan.

Verotuskäytäntö uudistuu hitaammin kuin liike-elämä. Nokian verkottumista on ihailtu 15 vuotta ja ylistetty sen nerokkuutta. Kun pienyritys yrittää verkostoitumalla tehostaa toimintaansa ja hallita riskejään, voi verotarkastaja hylätä tästä aiheutuneet menot toisten yritysten menojen maksamisena.

Yrittäjistä on tehty toistensa verotarkastajia, mutta ei siinä vielä kaikki, he ovat myös toistensa veronmaksajia.

Oikeusvaltion kummallisuuksia on ostajan velvollisuus tarkistaa kaikista ostolaskuista myyjän kuuluminen ennakkoperintärekisteriin. Jos tarkistus on jäänyt tekemättä, voidaan ostajalle määrätä 40–60 % ennakonpidätysmaksu veronkorotuksineen ja korkoineen – jopa siitä riippumatta, että myyjä on maksanut kaikki veronsa. Edes miljoonaoptiotuloja saavilla ei ole noin korkeaa marginaaliveroprosenttia. Ennakonpidätys luetaan myyjän maksamaksi veroksi. Lakitekstin mukaan tämä rangaistus voidaan määrätä vain työsuorituksesta, mutta verotuskäytännössä tulkintaa on laajennettu tavarakauppaan, johon liittyy vähäinen työsuoritus. Jos tuollainen laki tarvitaan, verotuksessa tulisi aina tarkistaa myyjän verotilanne, eikä ennakonpidätystä tule kaavamaisesti pidättää ostajalta, etenkään enempää kuin myyjä maksaisi tästä tulosta veroa. Tietokoneiden aikana tarkistuksen tekeminen ei vaadi työtä muutamaa minuuttia enempää.

Verottajalla ei ole mitään määräaikoja, joten lopulliset ratkaisut voivat kestää kymmenenkin vuotta. Siinä ajassa monet yritykset ja yrittäjät menehtyvät päätöstä odottaessaan. Verottaja kuitenkin ehtii tehdä ajoissa ratkaisunsa, jos asia vanhenisi. Jouluviikolla tehdään useita arvonlisäveropäätöksiä, jos verotusoikeus on vaarassa vanheta vuoden vaihteessa. Jälki on joskus kiireen näköistä: varman päälle verottamista ajatuksella, että valittakoon, jos ei ole tyytyväinen. Merkittävä parannus olisi, jos viranomaisen täytyisi tehdä ratkaisunsa korkeintaan vuodessa ja jos siihen ei pystyttäisi, verottajan vaatimukset raukeaisivat. Tämä olisi verotuksen hoitotakuu.

Virkamiehet voivat työajallaan pohtia mitättömiäkin asioita, jolloin jälkiveroja on määrätty euronkin virheistä. Yrittäjän on mahdotonta vaatia tällaisia virheitä oikaistavaksi, koska valituksen tekeminen maksaa, vaikka nuo pikkuvirheet olisivatkin osia isommasta kokonaisuudesta. Pieniin verovirheisiin tulisi puuttua vain, mikäli niitä tehdään systemaattisesti. Verotuksen rangaistukset ovat suuria, jos niitä verrataan väkivaltarikoksiin. Toisin kuin muussa rikollisuudessa, näyttöjen ei tarvitse olla täysin pitäviä, vaan subjektiiviset näkemykset riittävät tuomion perusteeksi. Lailliset oikeustoimet voidaan määrätä verorikoksiksi, jos esitetään, että oikeustoimi on ilmeisesti tehty verojen välttämiseksi. Jopa liikojen verojen maksaminen voidaan tulkita veronkierroksi, jos tulkinnalla voidaan saada vielä enemmän veroja maksuun.

Jälkiverot veronkorotuksineen ja veronlisäyksineen ovat erityisen suuria rangaistuksia, koska pelkästään valtion vaatimat korot ovat kaksi kertaa markkinakorkoja suuremmat. Kun näitä maksuja ei saa vähentää verotuksessa, on niiden maksamiseksi ansaittava tuloja, joista taas on maksettava sekä arvonlisä- että tuloverot. Rangaistuksen suuruuden takia tulisi tulkinnanvaraiset asiat ratkaista verovelvollisen eduksi. Näinhän väkivaltarikollisuudessakin tehdään. Ankarasta rangaistuskäytännöstä aiheutuu myös ankara kirjanpitokäytäntö, jossa tilitoimistot ratkaisevat tulkinnanvaraiset asiat verovelvollisen vahingoksi. Kaikkiin asioihin ei yksinkertaisesti voida hakea verottajan ennakkotietoa eikä verokonsultin näkemystä. Jos eduskunta säätää epäselviä lakeja, ei niitä saa käyttää yrittäjien rankaisemiseen, vaan epäselvyydet ja tulkinnanvaraiset seikat on aina tulkittava verovelvollisen eduksi. On tunnustettava, että verohallinnossakin erikoistutaan eri veroihin ja verotusasioihin, jolloin virkavalta kokonaisuudessaan on aivan ylivertainen pienyrittäjään verrattuna.

Toki on niin, etteivät kansalaiset saa verotuksessa vähentää saamiaan julkisia rangaistuksia. Liikennesakkoja ja pysäköintivirhemaksuja lukuunottamatta rangaistukset ovat kuitenkin lieviä itse tekoon suhteutettuna. Rangaistuksia ei määrätä tulkinnanvaraisissa asioissa. Lisäksi rangaistukseen ei vaikuta asian viivästyminen hallinnossa, kuten verotuksessa käy aikaan sidottujen maksujen vuoksi. Lähtökohtaisesti väärin perustein määrätyt verot on maksettava, vaikka asiasta valitettaisiin. Tämä voi aiheuttaa likviditeettiongelmia, joka heijastuu uusien verojen maksun viivästymisenä. Verotuskäytäntö on etupainotteinen, jolloin veroja joudutaan maksamaan ennen kuin vastaavat tulot ovat käytettävissä. Nämä kaikki lisäävät rangaistuksen vaikuttavuutta.

Olisi kohtuullista, että veronkorotuksia ei määrättäisi tulkinnanvaraisista asioista lainkaan, ja verotuksen korkorangaistukset vastaisivat yleistä korkotasoa. Korotusten tasoa tulee lieventää. Veronkorotus ja viivästysseuraamukset voivat johtaa kokonaisveron määrään, joka on lähes kaksinkertainen itse veron määrään verrattuna. Yhteiskunta on yleisesti sitä mieltä, ettei rangaistusten kovuudella ole vaikutusta rikollisuuteen, mutta verotuksessa uskotaan, että ankarat rangaistukset vähentävät verorikkomuksia. Todelliselle rikolliselle veronkorotuksen määrällä ei ole mitään merkitystä, koska hän ei kuitenkaan maksaisi mitään veroja. Sen sijaan rehellisesti toimivat yrittäjät joutuvat suurista korotuksista vaikeuksiin.

Pienimuotoinen verotustulkintojen kokeilu lisääntyisi jonkun verran, jos verosanktioita lievennettäisiin. Silti meidän tulisi oppia katsomaan niitä sormien läpi samalla tavalla kuin muutaman kilometrin ylinopeudet hyväksytään. Tärkeintä on, että yritetään, koska se tarkoittaa työpaikkojen lisääntymistä ja sitä, että yhä useampi suomalaisista on pois sosiaaliturvalla elämisestä. Hyötyjen rinnalla neuvottelulounaalla nautittu keskiolutpullo ei merkitse mitään.

Valittakoon, jos ei ole tyytyväinen -systeemi antaa verottajalle mahdollisuuden huolimattomiin päätöksiin, jossa verovelvollisen näkökulmaa ei yritetä selvittää tai ainakaan siihen ei haluta uskoa. Tällaiset ratkaisut voidaan jättää kokonaan perustelematta. Pahimmillaan verotuspäätöksessä ei edes tarkastuksen selviäkään virheitä korjata, vaan ainoa perustelu on: ”Jälkiverotus on toimitettu verotarkastuskertomuksen esityksen mukaan. Annetun vastineen perusteella ei ole syytä poiketa verotarkastuskertomuksen esityksestä.” Näin vastineessa esitettyjä asioita ei mitenkään perustella vääriksi. Joskus tulee mieleen, ettei vastinetta ole edes luettu.

Verottajan ketjun yhtenäisyys on vakava uhka verovelvollisen oikeusturvalle. Verotarkastajan ylilyönnit menevät verotuspäätöksen laatijalla läpi. Jos oikaisulautakunta ei jaksa perehtyä asiaan riittävän perusteellisesti, ollaan hallinto-
oikeudessa, jossa verotuspäätös ei ainakaan epäselvissä tapauksissa enää muutu. Joskus saa vaikutelman, ettei hallintooikeus sekavissa tapauksissa enää jaksa perehtyä asiaan. Se on inhimillistä, mutta ei oikeusturvan kannalta hyväksyttävää. KHO taas ei näytä antavan kuin poikkeustapauksessa lupaa valittaa virheellisestä päätöksestä, etenkin kuin asia olisi pitänyt jo alemmissa asteissa huolellisesti valmistella ja selvittää.

Edes sellaisessa tapauksessa, jossa hallinto-oikeus on verottanut erän, jota oikaisulautakunnassa ei ole verotettu, ei ole saatu KHO:sta valituslupaa virheitten oikaisemiseksi. Hallinnossa ilmeisesti ajatellaan, että talousrikollisia ne ovat joka tapauksessa ja yrittävät vain selittämällä päästä pälkähästä. Hallinto-oikeuksiin tehtäviä valituksia on aiottu rajoittaa, mutta veroasioissa sitä ei missään tapauksessa pidä tehdä. Päinvastoin. Siellä on lisättävä suullisia käsittelyjä, jotta verovelvollinen voi saada varmuuden siitä, että hänen asiansa käsitellään asianmukaisesti. Veroasiat ovat usein monimutkaisia ja laajat paperikäsittelyt johtavat siihen, ettei asiakirjoihin perehdytä kunnolla. Vain suullinen käsittely mahdollistaa vastakysymysten esittämisen ja asian kunnollisen perustelun.

Vielä 1950-luvulla taskukellon tai polkupyörän varastamisesta joutui kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Sen jälkeen rikostuomiot ovat minimalisoituneet, mutta veroasioissa rangaistukset ovat kasvaneet. Kirjoituksen tarkoitus on saada yrittäjien oikeusturvaa kohtuullisemmaksi ja saada pienyrityksille samat oikeudet, jotka suuryrityksillä jo on. Tottakai haluan, että verovilpistelystä joutuu edelleen maksuvelvolliseksi.

 

NäkökulmiaUusimmat Artikkelit
Katso kaikki