Pahat (byrokratia ja ahneus) saavat palkkansa
Palkansaajan ahneus
Kuukausipalkat, tuntipalkat, urakkapalkat, palkkiot, tilapäisten työsuhteiden palkat, kannustuspalkkiot, autoedut, eläkevakuutukset, bonukset, tantiemit, optiot. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Sukupuolet taistelevat samasta työstä samaa palkkaa. Optiokeskusteluissa on jäänyt huomaamatta, että siinä ei tasa-arvosta ole tietoakaan. Onneksi on niin, ettei 30.000 euroa kuukaudessa palkkaa, hyvät eläke-edut ja 10 miljoonan euron optioedun saava johtaja ei pysty koskaan käyttämään niin paljon rahaa, vaikka istuisi polttamassa seteleitään Töölönlahden rannassa. Etenkin kun nämä henkilöt tekevät 70-80 tuntisia työviikkoja – he eivät edes ehdi, eivät jaksa, eivätkä pysty kuluttamaan tulojaan. Ja koska suuri osa heidän yksityisestä luksuskulutuksestaan maksetaan työnantajan, tavarantoimittajien ja muiden sidosryhmien tileiltä.
Optioista hyötyvät oikeastaan vasta niiden saajien jälkipolvi. Hyötykin voi olla kyseenalainen, sillä miksi ponnistella elämässä, jos valmiina on odottamassa osakesalkku ja pankkitili, joiden tuotoilla elää paremmin kuin palkkatyötä tekemällä. Ainakaan tällainen helppo elämä ei kuulu ihmiskunnan kulttuuriperintöön, vaikka se kivalta tuntuukin – miksi me muut muutoin tavoittelisimme omaa optiotamme joka lauantai lottoarvonnassa.
Ahneus on kummallinen olotila: ymmärtäisin, jos ihminen haluaisi itselleen yhä enemmän rakkautta, terveyttä, ystävyyttä, mielen tasapainoa. Se on meille kaikille ilmaista. Mutta en ymmärrä, miksi 10 miljoonaa euroa omistavalle seuraava miljoona on tärkeämpi asia kuin meille tavallisille pulliaisille se kolmen tuhannen markan kesälomaraha. Nämä pikkurahat kyllä kelpaavat erilaisille sijoitusneuvojille ja vakuutuskauppiaille. Elämän tragikomiikka on huipussaan kun 27-vuotias provisiopalkkainen vakuutusmyyjä selittää nelikymppiselle elämän tarkoitusta. Spedekään ei pysty koomisempaan esitykseen. Suosittelen eläkevakuutusten sijasta tai ainakin niiden ohella panostamista tähän päivään ja hetkeen – ne ovat ainutkertaisia. Huomiseen panostaminen voi kuulostaa hienolta, mutta huomista ei ole kuin maailmankaikkeudella, joka meidän jälkeemme jatkuu toisetkin neljä miljardia vuotta.
Optioiden tärkeyden ylistys on ollut päällimmäisenä etenkin talouslehdistössä. Kriittiset arviot on kuitattu kateuden ilmentymiksi. Silti pitäisi uskalla keskustella optioista myös ahneutena, joka heijastuu muuallekin kuin johdon palkitsemiseen. Pitäisi uskaltaa sanoa, että suuri osa kurssinousuista ei ole ollut johdon erinomaisuuden aikaansaamaa. Ja todeta, että käytännössä johto itse määrittelee itselleen optioporkkanan rajat. Jokainen yhtiökokouksessa kerrankin käynyt tietää, ettei kyse ole osakkeenomistajien aidosta tahdonilmaisusta.
Suuret optiovoitot myös lamaannuttavat. Jos saa itselleen helpot miljoonat, voi olla suuria vaikeuksia motivoida itseään enää uusiin ponnistuksiin. Tai ainakin siinä vaiheessa porkkanaksi tarvitaan muutakin kuin suuri raha. Optioiden huuma on siirtynyt myös pörssin ulkopuolisiin yrityksiin – voitot on maksimoitava ja jaettava pääomatuloina omistajille. Henkilökunta on löytänyt paikkansa yrityksen tärkeimpänä voimavarana kahdeksantena valokopioiden jälkeen kuten Dilbert mainiossa sarjakuvassaan esittää.
Vaikka totta kai jokaisen tulee ansaita oma palkkansa, ei se inhimillisessä elämässä saa tarkoittaa sitä, että olet heti tarpeeton, jos et joka päivä ylitä itseäsi ja asetettuja tavoitteita. Henkilökuntaa ei voi motivoida parinsadan markan palkankorotuksilla, pikkujoulujuhlalla, joululahjapaketilla ja ilmaisilla kuntosalilipuilla, jos heillä on paha olla työpaikallaan. Pahoinvointi kiireen ja kilpailun keskellä lisääntyy, etenkin kun jokainen, myös yritysjohto, ajattelee ensin itseään, sitten itseään, sitten itseään ja vasta sen jälkeen työtovereitaan ja yritystä. On jotenkin irvokasta, että hyväpalkkaisia pitää motivoida miljoonaoptioilla ja samaan aikaan pienipalkkaisten optioina ovat pelko, kateus ja turvattomuus.
Ylenpalttinen ahneus on elämän mittakaavassa tilapäinen olotila. Olemme kokeneet sen 1980-luvun kasinotaloudessa ja taas 1990-luvun optiotaloudessa. Tällainen ei enää toimi 2000-luvulla. Suuren enemmistön tulee liian paha olla, eikä ahneetkaan tiedä, mitä rahoillaan tekevät. Ehkä he linnoittautuvat vartijoiden ja muurien taakse.
Byrokratian pahuus
Seuraavan 10 vuoden aikana Suomen 200.000 pienyrityksen määrä kolminkertaistuu. Tilitoimistot suorittavat yhä suurempien yritysten kirjanpidot ja palkkalaskennat. Ne saavat kilpailijoikseen suurista yrityksistä irtautuvat taloushallinnon osastot, jotka tekevät vanhan työnantajansa palkkahallinnon lisäksi muittenkin yritysten palkat ja kirjanpidot. Ostolaskujen maksaminen on helpompaa kuin palkkojen maksu, vaikka byrokratiaa purettaisiinkin. Toivottavasti verohallinto luopuu sivuuttamisesta ja ennakkoperintärekistereistä, jotka ovat vain yrittäjyyden ja yritystoiminnan kehittymisen este, eivätkä mitään veronkierron miinoja. Jälki on samanlaista kuin sisällissodissa ympäri maailmaa. Syyttömät tuhoutuvat.
Miten paha byrokratia sitten saa palkkansa? Internetin avulla – mitenkäs muuten. Kun byrokratiaa ei voi vähentää, se on tehtävä näkymättömäksi. Kun 2000-luvulla palkat maksetaan, ne käsitellään vain kerran. Palkkalaskelman voi palkansaaja lukea Internet-sivuiltaan (ja verkosta vielä puuttuvat eKirjeestään). Palkanmaksu lähetetään pankkiin. Maksusta generoidaan automaattisesti kaksi muuta maksutapahtumaa: 10. päivä maksetaan ennakonpidätykset ja kuukauden viimeinen päivä kaikki palkkaperustaiset maksut yhtenä summana. (20. päivä maksetaan arvonlisävero.) Tietoverkko jakaa palkkaperustaiset maksut eri vakuutusyhtiöille ja valtiolle. Palkkojen maksuista tehdään automaattisesti elektroninen ilmoitus, joka lähetetään yhtenä sanomana yhteen paikkaan, joka jakaa tiedot verottajalle, vakuutusyhtiöille ja ammattijärjestölle. Vuosi-ilmoituksia ei enää tehdä lainkaan.
