CTA Paikka

Minun Afrikkani

13.3.2007
pauli
Pauli Vahtera

Viime syksynä lähdin taas tarkkailemaan maailman menoa reppuni kanssa. Tällä kertaa matka suuntautui eteläiseen Afrikkaan.

Afrikassa ensimmäinen oppituntini olivat bussiaikataulut. Paikallisbussit lähtivät kun auto oli täpötäynnä. Kaukoliikenteen busseissa kahden tunnin viivästys oli normaalia, eikä siitä kukaan meteliä nostanut. Asiakkaani keikka-asentaja oli saanut vuokra-autosta pysäköintisakon Turussa. Maksuaikaa oli seitsemän päivää. Asiakas maksoi sakon nettipankissa eräpäivänä, mutta vasta työpäivän jälkeen. Se sai kaupungin lakimiehet liikkeelle. He selvittivät kuka oli auton vuokrannut Helsingissä ja määräsivät maksukorotuksen. Asiakas piti korotusta kohtuuttomana, mutta hävisi kaikki valitukset hallinto-oikeutta myöten. Jos joku viskaali on tyhmä, koko systeemi puolustaa hänen tyhmyyttään.

EU:ssa taloushallintokonsultit puuhaavat kaikille maailman pienyrityksille IFRS tilinpäätöstä, joka maksaa tuplasti nykyistä enemmän. Hankkeella aikaansaadaan paljon pahaa: se sekoittaa lopullisesti tilitoimistojen talviaikataulut ja riisuu pienyritykset alastomiksi suurten kilpailijoiden ja yrityskauppaspekulanttien edessä. Samalla yhteiskunta lähettää viestin, jossa sijoittajien ahneuden tukeminen on tärkeämpää kuin yritysten kirjanpidon pitäminen siten, että yritykset itse voisivat paremmin hallita riskejään ja kassavirtaansa.

Olin ystävystynyt Tansaniassa pienyrittäjänä kankaita myyvään Judiin. Kysyin häneltä, millainen kirjanpito ja verotus hänellä on. Jud nauroi ja sanoi, että hänellä on puisia pieniä rasioita. Hän laittaa saamansa rahat myttyyn pieneen kasaan, painaa ne tiukkaan rasian pohjalle ja laittaa puukannen päälle. Se on hänen kirjanpitonsa. Luku- ja kirjoitustaidottomuus on maassa yleistä, joten tuskin sinne tällä vuosituhannella ollaan viemässä IFRS-tilinpäätössääntöjä ja kuukausittaisia valvontailmoituksia pienyrityksille. Toki sellaiseen hankkeeseen saisi helposti EU-rahaa ja Suomen ulkoministeriön tukea. Viimeisen UM:n rahanjaon mukaan Afrikkaan sai rahaa mm. yhteismetsien hallinnon kehittämiseen maassa, jossa ei edes ole metsiä.

Afrikassa on paljon korruptiota. Siellä raha annetaan kädestä käteen. Suomessa ei ole korruptiota. Meillä on yritystukia, valtion omaisuuden polkumyyntiä, ylisuuria optioita, verovaroista maksettavien sopimusten ylihintoja, tutustumismatkoja ja oopperailtoja, tarpeettomia virkoja, lain suomia monopoleja ja kallista byrokratiaa. En enää ole varma, olisiko korruptio suomalaisille halvempaa.

Afrikasta tultuani kirjanpitäjäni näytti sakon uhalla annettua selvityspyyntöä, jossa vaadittiin ilmoitetun 900 euron EU-ostojen takia merkitsemään kk-ilmoitukselle arvonlisäveroa plussaa ja miinusta 198 euroa eli yhteensä nollan. Tietoyhteiskunta mahdollistaa sen, että meitä valvotaan kaikessa ja kaikkialla. Pienimmätkin inhimilliset virheet ovat nykyään rangaistavia rikoksia. Tietokoneet eivät kuitenkaan tee keskenään näitä selvityksiä, vaan niihin tarvitaan niin virkamiesten kuin yrittäjien ja tilitoimistojen työaikaa. Esimerkin ilmoitus nostaa Suomen EU-jäsenmaksua kolme euroa, mikä vastaa yhden henkilön viiden minuutin työkustannuksia. Verokertymä ei tästä mitenkään muutu, paitsi että verohallinto määrää veronkorotuksia näistä epäloogisuuksista. Näin ilmoitusmenettelyllä luodaan nollasta lisäarvoa.

Afrikassa eletään enemmän tässä päivässä. Botswanassa kenkäkaupan myyjärouva pisti kauppansa kiinni keskellä päivää päästäkseen kanssani juttelemaan kahvilaan. Toki meillä Suomessakin näitä päiväkahvitilaisuuksia pidetään paljon, ainakin siitä päätellen kuinka vaikeaa on saada ihmisiä kiinni työ- ja virkapaikoiltaan. Ovat yritysten ja virastojen ovet auki, vaikka henkilökunta viilettääkin kokouksissa ja teillä tietymättömillä.

Suomessa laaditaan tavoitteita, joita yritetään saavuttaa. Tavoitteena ei ole hyvä elämä, vaan viime vuoden tuloksen ylittäminen, osinkojen kasvattaminen ja optiovoittojen maksimointi. Tavoitteista tulee vuosien kilpajuoksua, jossa oma elämä, perhe ja ystävät jäävät taka-alalle. Joka vuosi on tuotettava enemmän tavaraa, kulutettava enemmän, saavutettava suurempi tulos per osake ja tehtävä enemmän ja laajempia tilinpäätöksiä samassa ajassa kuin aiemmin.

Ajan käsite on kadonnut käsistä. Maksamme mukisematta 30 vuotta asuntolainoja, jotta voimme asua 30 vuotta ahtaasti. Hyväksymme sen, että väärän verotuksen oikaiseminen vie kymmenenkin vuotta. 10 vuotta on enemmän kuin keskimääräisen yrityksen elinkaari. 30 vuotta on monen afrikkalaisen koko elämä. Ei siitä riitä pankin renkinä olemiseen.

Jos tuloslaskelman ja bruttokansantuotteen sijasta tarkasteltaisiin muita mittareita kuten mielialalääkkeiden käyttömääriä, huostaanottoja tai burnout-poissaolojen määriä, Afrikka peittoaisi meidät länsimaat mennen tullen. Malawissa minua varoitettiin kalastajakylään mennessäni, ettei heillä ole mitään – köyhempää ei voi olla. Kuitenkin olin vieraana perheessä, jossa nuori kaksikymppinen aviopari lapsensa kanssa asui tiilimökissä järven rannalla. Meillä nuoret asuvat ahtaammin kymmeniä vuosia maksaessaan järkyttäviä asuntohintoja jostain kopperoista Helsingissä ja Vantaanjoelle on matkaa. Kylässä ei ollut nettiä ja kylän väki tuli toimeen yhdellä yhteisellä kännykällä, mutta ei sellaisia meilläkään ollut 15 vuotta sitten. Onko elämämme parempaa kun voimme tehdä töitä 24/7 ja voimme puhua matkapuhelimeen tyyliin ”olen nyt stockan kulmalla”. Malawilaiset menevät puun alle juttelemaan omat asiansa ja saavat samalla kosketuksen ihmisiin.

Afrikassa arvostetaan iän tuomaa kokemusta ja osaamista. Surullista on huomata, että taloushallinto-osaamisemme on entistä enemmän säännösten ulkoa osaamista. Yritysten todellisen auttamisen kannalta sillä tiedolla ei ole paljoakaan arvoa. 30 vuotta teemme työtämme taloushallinnossa vähin eväin. Kun lopulta kaiken kantapään kautta oppimisen jälkeen osaamme auttaa yrittäjiä, on meillä vain muutama vuosi aikaa käyttää osaamistamme.

Pidämme itseämme niin viisaina, että meillä on oikeus mennä neuvomaan Afrikkaan, miten siellä pitää elää. Tähän saamme oikeutuksen elintasosta ja palkkaeroista. Malawin, Tansanian ja Ugandan BKT per asukas on 180 dollaria vuodessa, minkä summan suomalainen keskituloinen ansaitsee parissa viikossa. Kuitenkin sambialainen sairaanhoitaja tai kirvesmies ovat yhtä ammattilaisia kuin suomalaiset, eikä tuottavuuserokaan ole monikymmenkertainen kaikista tietokoneohjatuista työkaluistamme huolimatta. Oman tuottavuutemme tuhoamme kaikenlaiseen turhaan palkalliseen puuhasteluun.

Osaamisen ja resurssien puutteita voidaan korjata verkottumisella. Todellinen verkottuminen mahdollistaa, että hyvä osaaja voi tehdä loistavaa palvelua. Afrikassa etenkin suvun verkottuminen toimii. Suomessakin sodan jälkeen kyläyhteisöjen sisäinen verkottuminen toimi hyvin. Tänään olemme mm. järjestöjen verkkojen osana, mutta yhteistyö menee suurelta osin lainsäädäntömuutosten hallintaan ja toistemme laadunvalvontaan. Kaikista interneteistä huolimatta emme verkotu, jotta voisimme palvella asiakkaitamme paremmin, vaan lisääntyvän byrokratian hallitsemiseksi. Yhteiskunnan verkottuminen taas tarkoittaa yhä enemmän laitostumista ja oman vastuun elämästä siirtämistä systeemille.

Maailman on koko ajan kehityttävä. Muutokset ovat välttämättömiä. Näin hoemme. Afrikkalaiset ovat pikkuhiljaa hylkäämässä olkikattoiset savimajat. Ne on rakennettu vuosituhansien perinteellä ja toimivat hyvin. Sade ei pääse sisälle. Yöllä majat olivat lämpimät ja päivällä 40 asteen helteessäkin viileät. Kun perhe kasvaa ja maja tulee pieneksi, rakennetaan viereen samanlainen maja. Pian koko suku asuu lähekkäin. Kun sukuja on paljon, asutaan kylässä. Uudet peltikatot ovat rumia ja niiden alla paistuu. Me länsimaiset hylkäämme tilinpäätöskäytäntömme 10 vuoden välein, ennen kuin olemme edes oppineet niitä tekemään ja hyödyntämään. Elämme jatkuvasti paistinuuneissa. Se tarkoittaa jatkuvaa stressiä uuden oppimiseksi, pelkoa virheistä ja unohduksista ja tietenkin myös lisää kustannuksia. Meille ei anneta mahdollisuutta työn kehittämiseen, kun kaikki energia menee uusien sääntöihin sopeutumiseen. Olisiko maailma huonompi, jos pitäisimme säännökset voimassa edes yhden sukupolven ajan.

Kun tulin Afrikasta, olivat tilitoimistojen tärkeimmät puheenaiheet pääomalainan paikka taseessa ja IFRS-mallisen toimintakertomuksen pakkolaatiminen pienissä yhtiöissä, koska vanhoissa yhtiöjärjestyksissä on maininta sen esittämisestä yhtiökokouksessa käsiteltävien asioiden joukossa. Kaiken kokemani jälkeen on niin vaikeaa ymmärtää, että tätäkö elämäni on ollut. Näinkö arvottomia asioita olen vuosikymmenet pohtinut ja saanut siitä vielä palkan. Tätäkö on se huippuosaaminen, jolla Suomi menestyy kansakuntana tulevaisuudessa? Onko Suomi niin valmis, että voimme pohdiskella tämän suuruusluokan asioita ja mikä pahinta, joku maksaa tästä osaamisesta.

Jokaisen on helppo mennä pykälien taakse ja vaatia kaikkea tehtäväksi ja varmuudeksi voi vielä suosittaa hyppäämään järveen. Todelliset osaajat eivät tällaiseen simputukseen lähde, vaan osaavat miettiä, milloin leikitään ja milloin tehdään tosissaan hommia. Oikein pelottaa, kun nämä viisaat alkavat antaa vaatimuksia pienyrityksen IFRS-tilinpäätösten suhteen. Toivottavasti silloin pidän Afrikassa lapsille koulua, jossa opetellaan todellisia elämälle tärkeitä asioita kuten lukemista ja kirjoittamista.

Afrikan reppumatkailijana ymmärrän nyt, ettei maailmassa ole kaikille järkevää tekemistä. Afrikkalaiset eivät viitsi tehdä turhia hommia – me luterilaisen etiikan omaavat haluamme puuhastella, jos ei järkevää, niin sitten turhaa. Olisihan se katastrofi, jos maailma tulisi valmiiksi. Mitä tulevat sukupolvet sitten tekisivät. Siksi tarvitaan aaltoliikettä. Ensin tehdään näin ja sitten noin ja sitten taas näin. Näin jokaisella sukupolvella on omat selittäjägurunsa. Siksi kirjanpitolaki ja tilinpäätökset tulevat jatkossakin muuttumaan kerran vuosikymmenessä. Vain iltarukouksella voimme vaikuttaa, ettei sentään useammin.

VahteraUusimmat Artikkelit
Katso kaikki