CTA Paikka

"If I were a Rich Man" (musikaalista Viulunsoittaja katolla 1964)

20.5.2008
pauli
Pauli Vahtera

Kolumnin aihe syntyi, kun näin tilitoimistossa asianajotoimiston laskun, jossa pienen osakeyhtiön perustamisesta oli laskutettu 4 000 euroa (+ alv).
1950-luvun sodanjälkeisessä köyhyydessä näin silloin tällöin unia, joissa löysin kolikkolähteen, josta ammensin yhä lisää ja lisää kolikoita. Jokaisella meistä lienee ainakin jossain elämänvaiheessa unelma olla äärettömän rikas. Omat unelmani haihtuivat, kun lähdin kauppakouluun vuonna 1964. Oppirahat tulivat maksuun heti tilitoimistoon mennessäni. Palkka oli pienempi kuin opiskeluaikojen tienestit pyykkärinä pesulassa. Helsinkiin lähdin saatuani tietää, että lähettimme ansaitsi enemmän kuin pankin omistaman tilitoimiston pääkirjanpitäjänä sain palkkaa. Mikä on muuttunut 40 vuodessa?

Mikä on rikkauden ja hyvätuloisuuden mittari? Ihmiset, jotka saavat sata miljoonaa euroa, haluavat lisää. He eivät ole riittävän rikkaita ainakaan omasta mielestään. Jos kaikki olisivat rikkaita, ei rikkauksista olisi mitään iloa kenellekään. Tarvitaan köyhiä ja keskituloisia, jotka tekevät rikkaan elämisen arvokkaaksi.

Vuonna 2004 tilintarkastusyhteisöissä paras tulo ylti miljoonaan euroon ja kolmattakymmentä tilintarkastajaa ylitti 300 000 euron vuositulon määrän. Näistä hyvätuloisia viimeisissä verotilastoissa oli enää kolme ja paras tulo ylitti enää 300 000 euroa. Tulot eivät ole pudonneet, mutta yhtiöittämällä omistustulot nostetaan eri tavoilla kuin ennen. Tilitoimistoissa ei näin hyväosaisia olla.

Yli 300 000 euroa ansaitsevia suomalaisia on vain 4 000. Kuitenkin juuri näiden verotusta halutaan alentaa erilaisilla erityisryhmähelpotuksilla (viimeisimpänä bisnesenkelit), vaikka rikkaimmat maksavat alun perinkin vähemmän veroja kuin keskituloiset suomalaiset.

Palkansaajana et voi rikastua, ellet pääse optiomiljonäärien harvaan joukkoon. Pitäisikö siis alkaa yrittäjäksi? Vaan vain harvat yrittäjät pääsevät siihen 0,9 prosenttiin tulonsaajista, joiden vuositulot ylittävät 100 000 euroa. Tässä joukossa on jo taloushallinnon ammattilaisia, mutta useimmat heistä ovat suurten yritysten johdossa.

Voinko rikastua taloushallinnon tehtävissä? Miksi tilintarkastajat ansaitsevat paremmin kuin kirjanpitäjät, vaikka kirjanpitäjän osaaminen on keskimäärin monipuolisempaa ja konkreettisempaa? Ansaitsenko enemmän pienyrittäjänä kuin suuren toimiston palkkalistoilla? Entä miltä rikastumiseni tuntuu kaiken maksajasta, eli asiakkaistani.

Erot eri tehtävissä ovat jotenkin käsittämättömiä. Tilintarkastustoimistoon koulusta palkattu apulainen ansaitsee pääkaupunkiseudulla 2 600–2 900 euroa kuukaudessa, joka on usein enemmän kuin tarkastettavansa kokeneen kirjanpitäjän palkka. Tilitoimistoalan työehtosopimuksen mukaan vaativimmista erikoisammattitehtävistä maksettava vähimmäispalkka on 2 230 euroa pk-seudulla. Aivan liian usein kirjanpitäjät opettavat tilintarkastajaa – pienemmällä palkalla! Laskutuskatekin on erilainen. Tilintarkastaja-apulaisen tunnista laskutetaan 90 euroa, kun usean KLT-kirjanpitäjän veloitus jää 45 euroon. Isompi kate menee tilintarkastustoimiston osakkaan palkkoihin, mikä selittää miljoonatulomahdollisuuden.

Tuloerot johtuvat paljolti veloitusperusteista, eikä osaamisella ja työn vaikuttavuudella ole suurta merkitystä. Suuria laskuja voi kirjoittaa pakkotilanteessa. Sama asiakas ei pysty suuria laskuja joka kuukausi maksamaan. Siksi asianajotoimistojen laskut voivat olla hirmuisen suuria. Myös tilintarkastaja voi laskuttaa tilitoimistoa enemmän, koska laskuja on harvemmin ja työ on määrätty pakolliseksi.

Suurissa yrityksissä euro ei ole sama kuin pienissä yrityksissä. Suuret voivat maksaa käsittämättömän suuria summia olemattomista asioista, koska ne itsekin voivat laskuttaa käsittämättömiä. Surkean suuryrityksen surkea johtaja voi ansaita 300 000 euroa, mutta pienyrityksen pätevämpi ja työllistyneempi vastuullinen jää usein alle minimipalkkatason. Rahan arvon ero heijastuu pienten yritysten palveluihin ja palkkatasoon, koska siellä jokainen euro on työn ja tuskan takana.

Tilintarkastukseen tullut juridinen pakkobyrokratia mahdollistaa tuntiperäisen laskutuksen lisäämisen, eikä asiakkaalla ole mitään mahdollisuutta arvioida tämän toimistossa tehtävän byrokratian määrää ja tarpeellisuutta. Miljoonien eurojen laskuttaminen suuren yhtiön tilintarkastuksesta on mahdollista. Laskuttamisen helppous on johtanut siihen, että pienillä ja aloittavilla yrityksillä on tänään vaikeuksia saada sekä tarkastajaa että tilitoimistoa, koska niiltä ei voida veloittaa kunnolla. Ainoa ratkaisu tähän on kirjanpidon yksinkertaistaminen ja byrokratian keventäminen. Aloittaa voitaisiin arvonlisäverokauden pidentämisellä neljään kuukauteen.

Tilitoimistot laskuttavat palvelupalkkioina, tuntiveloituksena ja volyymiveloituksena (esim. vientien lukumäärien mukaan). Vain palvelupalkkioiden ja automaation kautta tilitoimistojen työntekijät voivat merkittävästi nostaa tulotasoaan.

Helpoiten rikastuu, jos pystyy myymään miljoonille jotain roinaa. Kukaan ei tuntityöllä voi koskaan saada suuria tuloja, vaikka voi saavuttaa kohtuullisen tulotason. Rikastua voi toisten työllä, mutta tällöinkin rikastuminen on mahdollista vain muutamille. Hampurilaisista tai kotipitsoista voi rikastua yksi henkilö Suomessa toisten työstä, mutta tuhannet pitsa- ja kebab-yrittäjät ansaitsevat vain niukan toimeentulon. Näin on myös taloushallinnossa.

Automaation käyttö helpottaa rikastumista. Se on myös taloushallinnossa mahdollista. Tehokas automaatio edellyttää lainsäädännön yksinkertaistamista. Automatisoitu työ tulee olemaan kilpailtua, jolloin siitä kate jää vähäiseksi. Tähän asti on innostuttu byrokratian lisäämisestä, joka muka on lisännyt tilitoimistojen tuloja. Itse asiassa tulotaso on vakiintunut ja rangaistusmaksujen myötä jopa vähentynyt.

Automatisointi vapauttaa tilitoimiston ajan käytön vaativaan palveluun, josta asiakkaat haluavat maksaa enemmän. Automatisointi mahdollistaa myös paketoinnin, jossa asiakas maksaa asioidensa hoidosta, eikä yksittäisten tositteiden kirjaamisesta. Paketoinnin hinnoittelun avulla voidaan laskuttaa osaamisesta ja palvelusta, mikä erillistyönä on vaikeampaa. Kaikki tämä vaikuttaa henkilökunnan rakenteisiin.

Paketoinnin eli tuotteistamisen hinnoittelussa otetaan huomioon keskimäärin työn vaatima työaika, keskimääräinen virheselvittelyn vaatima hukka-aika, puhelujen ja muun sälän vaatima aika, palvelun kehittämiseen tarvittava aika, tietotekniikan ja hallinnon menot, riskikustannukset sekä tietenkin osaaminen. Jos ihminen on kehittänyt osaamistaan 30 vuotta, on väärin myydä osaamista muutama euro korkeammalla tuntihinnalla kuin kokemattomia aloittelijoita myydään. Palkkaeroilla ei tänään huomioida riittävästi osaamista ja elämänkokemusta. Asiakkaan pitää saada samalla rahalla sama palvelu sen tekemiseen käytetystä työajasta riippumatta. Samalla osaaja voi ansaita enemmän kuin toimiston ”tumpula”.

Tilinpäätösten tekninen laatu on vuosien mittaan kehittynyt ja yhdenmukaistunut. Tästä voitaneen kiittää vahingonkorvausten pelkoa, mutta myös järjestöjen julkaisemia tilinpäätösmalleja. Miksi muuten tilintarkastajilla ja tilitoimistoilla pitää olla omat mallinsa, jotka vielä poikkeavat toisistaan yksityiskohdissa? Mutta tämä teknisyys peittää monet ulkoistetun taloushallinnon ongelmat alleen.

Kirjanpitäjiä ja tilintarkastajia on moneen lähtöön kuten meitä ihmisiä yleensäkin. Tulevaisuudessa ei pitäisi palkata taloushallintoon ihmisiä, jotka eivät ole sosiaalisesti avoimia. Työhuoneeseen mappien ja tositteiden kanssa vetäytyvä henkilö on jopa vaarallinen työssään. Toimiston vastuulliset eivät voi tietää, mitä he oikeastaan tekevät.

Aikuista ihmistä ei voi valvoa joka päivä. Tietoa voidaan lisätä kahvituntikeskusteluilla, mutta suljettua perusluonnetta on aika mahdotonta muuttaa.

Tilitoimistojen kirjanpitäjät ovat parempia työssään kuin he itse uskaltavat uskoa. Heille pitäisi saada enemmän itseluottamusta, jotta he enemmän uskaltautuisivat tilinpäätösten ja pöytäkirjojen laadintaan. Jotkut kirjanpitäjät tuhlaavat hirmuisesti aikaa tilinpäätösten yksityiskohtien hiontaan. Tämä juontaa pelottelusta. Pelätään virheitä, etenkin sellaisia, joista tilintarkastajat urputtavat.

Tilintarkastajien pitäisikin pitää suutaan soukemmalla eikä puuttua pikkuasioihin lainkaan. Korkeintaan niistä voisi mainita suullisesti ja silloinkin perustella, miksi yksityiskohdat ovat tärkeitä. Tilinpäätöksen muutoskynnyksen pitäisi olla aika korkealla, sillä yleensä aika tasoittaa virheet kunhan parempiin käytäntöihin myöhemmin siirrytään.

Myös verottajan tulisi olla helläkätisempi. Verottajan tulisi katsoa asioita enemmän sormien läpi, koska tiukka rangaistus johtaa verottajan pelkoon, joka taas johtaa nyhräämiseen pikkuasioiden kanssa.

Elokuvassa Firma asianajotoimisto joutui tuomiolle postirikoksesta, eli olivat lähettäneet asiakkailleen suurempia laskuja kuin työkirjanpidon perusteella olisi syntynyt. Tällaista ylilaskutusta tapahtuu Suomessakin monella tapaa. Reippaimpia laskutuksia ovat niin sanotut påslagit, jotka lisätään laskuun, mikäli näyttää siltä, että asiakas voisi maksaa enemmänkin. Hienotunteisempi tapa on kirjata lisää työtunteja. Niitä syntyy eri syistä. Tuntiperusteista työtä tekevää hiostetaan kirjaamaan koko työpäivä asiakastehtäviin. Näin myös työpäivän hukkatunnit tulevat laskutetuiksi. Lisätunteja syntyy myös turhasta nyhräämisestä.

Samaan lopputulokseen päästäisiin arvokkaammin lisäämällä tuntihintaa. Mutta ihmisten työtuloksilla on hirmuiset erot. Kerran eräs kollegani tuli kysymään minulta neuvoa taulukkolaskentatehtäväänsä, jota hän oli tehnyt neljä työpäivää. Huomasin, että tuollaisen työn olisi tehnyt kahdessa tunnissa. Vaikka tämä oli ääritapaus, ovat työtehoerot hirmuisia. Atk-tehtävissä huomasin, että joidenkin työtulokset ovat negatiivisia – toisin sanoen yhteisön tuottavuus olisi parempi, jos nämä onnettomimmat eivät tekisi mitään.

Tästä aiheutuu, että laskutetaan työpäivä tuntiperustaisena miten tahansa, tumpuloista saatava liikevaihto ja tulos on parempi kuin parhaitten työntekijöiden. Etenkin asiakkaat ovat tällöin eriarvoisessa asemassa. Asiakkaat maksavat onnettomasta palvelusta enemmän kuin parhaiden osaajien tekemästä työstä maksetaan. Tilintarkastustoimistojen ei pitäisi laskuttaa kokemattomista apulaisista katetta lainkaan. Palkkakulujen veloittaminen on perusteltua, koska kaikilla meillä on vastuu siitä, että maapallo pyörii myös taloushallinnossa.

Jos voisin aloittaa työurani uudestaan, lähtisin mukaan 10–15 hengen tilitoimistoon, jossa toimitaan näin:

  • yhteisö on verkottunut eri alojen nanokorporaatioyrittäjien, myös tilitoimistojen, kanssa
  • toimistossa on koko ajan kisällinopissa nuoria työntekijöitä
  • toimiston kokenein vanhus käy asiakkaiden tilinpäätös-, omistus- ja perhetilanteet läpi 1–3 vuoden välein yhdessä asiakkaan ja asiakasvastuullisen kanssa; kaikilla kokeneilla on omistusosuus yhteisöstä
  • kokeneilla kirjanpitäjillä on bonuspalkka tai laskutustavoite, jonka ylittävästä laskutuksesta 30 prosenttia maksetaan kirjanpitäjälle – KLT-kirjanpitäjien kk-palkat ylittävät 3 500 euroa
  • laskutus perustuu kokonaispalveluihin, joiden hintaan vaikuttaa toiminnan volyymi luokittain
  • jokaisella työntekijällä on hänen työtään tukeva koulutus- ja kehitysohjelma
  • toimistossa on yhteiset hedelmäiset aamukahvihetket, joissa käsitellään juttujen lisäksi ajankohtaiset alan asiat
  • yhden hengen työhuoneita ei ole, mutta yksityisyys turvataan tarvittaessa
  • kaikilla, mukaan lukien kiireapulaiset ja avustavat työntekijät, on tunne, että heistä välitetään.

Ja tärkein menestyksen tae on empatia: Asiakkaat kokevat, että heidän asioitaan hoidetaan kuin parhaat kirjanpitäjät omiaan.

VahteraUusimmat Artikkelit
Katso kaikki