Oikein tekemisen sietämätön vaikeus

Tilitoimistoyrittäjä lähestyi minua tuohtuneena. Asiakkaan tositeaineistossa oli toistuvasti ostolaskuja mönkijöistä ja enduroista. Asiakasyrityksen omistajayrittäjän mukaan ne kuuluivat yrityksen kuluiksi. Tilitoimiston vetäjä kertoi, että ”tämä on kyllä niin pieni paikkakunta, että minä tiedän kyllä missä käytössä ne ovat. Siellä ne lojuvat yrittäjän kotipihalla ja perheen kersat niillä ajelevat pitkin kyliä”. Hän ei suostunut niitä kirjaamaan yrityksen kirjanpitoon. Asiakasyrittäjä piikitteli toistuvasti, että kyllä niitäkin tilitoimistoja löytyy, jotka eivät ole yhtä pikkusieluisia. Ja löytyyhän niitä.

Tämä tyyppiesimerkki oikein toimimisen vaikeudesta on varmaan monelle kirjanpitäjälle tuttu. Tapaus on kuitenkin sikäli helppo, että kirjanpitäjä taatusti tietää, mikä on lainmukaista ja oikein. Ja asiakaskin tietää ainakin lainmukaisuuden, vaikkakin ehkä pitää oikeana sitä, että veroja maksaa vain duunari ja virkamies.

Hankalampia tapauksia ovatkin sitten verolainsäädännön ihmeelliset tulkinnat, jotka tietää ja osaa vain taloushallinnon pätevä ammattilainen. Nämä tapaukset saattavat olla asiakasyrittäjälle täysin järjenvastaisia, kun hän saa kuulla kirjanpitäjänsä välittämänä keskusverolautakunnan tai hallinto-oikeuden viisaan näkemyksen.

Pitkän linjan tilitoimistomies Lapista pyysi muistuttamaan kirjanpitäjiä ja pk-yrittäjiä juuri tällaisesta asiasta – tarkemmin sanottuna pukeutumisasiasta. Ei kuitenkaan tyylinäkökulmasta, vaan veronäkökulmasta. Kyse oli Itä-Suomen hallinto-oikeuden ratkaisusta vuodelta 2016, diaarinumero 02328/15/8510.

Sanokaapa arvon kirjanpitäjät, kuka lähtisi kummipojan rippijuhliin tai anopin hautajaisiin Skodan tai Opelin logolla varustetussa vaatekerrassa?

Ratkaisussa oli kyse siitä, että autoliikkeen työntekijöille oli pitänyt autovalmistajan vaatimuksesta hankkia yhtenäinen työasu, johon oli sisältynyt muun muassa puvuntakki ja -housut, kauluspaita, casual-housut, toppaliivit, pikeepaita ja ties mitä muuta pienempää tilpehööriä. Asun käyttö oli pakollista automyyjille. Vaatesetin hinta oli noin 650 euroa. Vaatteisiin piti ommella automerkin logo. Vaatteiden käyttöä oli rajoitettu monin tavoin. Vaatteet olivat työnantajan omaisuutta ja ne piti palauttaa työsuhteen päättyessä. Vaatteita ei myöskään saanut käyttää vapaa-ajalla.

Hallinto-oikeus katsoi, että vaatesetti on työnantajan korvaamaa työntekijän elantokustannusta. Se oli siis työntekijän veronalaista tuloa, joskin verotettavaksi arvoksi alennettiin 450 euroa.

Sanokaapa arvon kirjanpitäjät, kuka lähtisi kummipojan rippijuhliin tai anopin hautajaisiin Skodan tai Opelin logolla varustetussa vaatekerrassa, vaikka se olisi työnantajan puolesta sallittukin? Ja jokaisella automyyjällä on kyllä jo itse maksettuna garderoobissaan paria työkäyttöön kelpaavaa pikkutakkia, joten ei tässä kyllä arkijärjen mukaan elantokustannuksia korvattu.

Tässä sitten on kunnollisella taloushallintoammattilaisella tenkkapoon paikka. Hallinto-oikeus on linjannut, mikä on verotuksellisesti oikein – ainakin kunnes jollakulla hallintoalamaisella on riittävä lääkitys viedä tällainen pelleily tarkasteltavaksi korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Miten taloushallintoalan ammattilainen kirjaa nämä, kun moni kilpaileva tilitoimisto kuitenkin ummistaa silmänsä ja kirjaa väärin? Mitäs te tekisitte?