Ylpeys ja ennakkoluulo

Ylpeydellä on huono maine. Sitä pidetään suurenakin paheena, ja käyhän se lankeemuksen edellä, kuten vanha kansa tiesi kertoa.

Ylpeys kuuluu muinaiseen seitsemän kuolemansynnin luetteloon. Jotkut katsovat sen olevan niistä kaikkein kamalin, itsensä pirun helmasynti, josta kaikki muut synnit sikiävät, ahneus ja kateus etunenässä.

Mutta ylpeyteen liittyy myös turhia ennakkoluuloja. Ja se kummallinen käsitys, että vaatimattomuus olisi välttämättä jotenkin hienompaa ja moraalisempaa kuin ylpeys.

Mitä vaatimattomuutta se on, jota täytyy esittää koko ajan, kysyi aikanaan Erno Paasilinna. Martti Luther taas muistutti, että aidosti nöyrä voi olla vain sellainen ihminen, joka ei tiedä olevansa nöyrä. Jos nimittäin tietäisi, tulisi ylpeäksi omasta nöyryydestään.

Latinaksi ylpeys on superbia. Sananmukaisesti se merkitsee toisten yläpuolelle asettumista. Parempi suomennos sille olisi “ylimielisyys”. Superbia on jonkinlaista pilaantunutta ylpeyttä. Ylpeys itsessään ei ole pahe, vaan sitä voidaan pitää jopa hyveenä. Mutta hyvä ylpeys voi eltaantua ylimielisyydeksi.

Työelämässä ylpeys kuuluu hyvän työn perusedellytyksiin. Hyvään työhön kuuluu ylpeys omasta osaamisesta. Ja jos joutuu häpeämään työnantajaansa, ei työkään suju sillä tavalla kuin hyvä olisi.

Siksi yrityksen maine ei ole ihan pikku juttu. Se vaikuttaa paitsi asiakaspäässä, myös omassa porukassa.

Ylimielisyys ei ole vain yksilön pahe. Myös yhteisö voi sortua ylimielisyyteen. Että alkaa luulla itsestään liikoja. Että kuvittelee aivan kaiken sen hyvän, mitä elämässä koituu, omaksi ansiokseen.

Keskiajan skolastikot luokittelivat jokaiselle kuolemansynnille sitä vastaavan hyveen. Voisi kuvitella, että ylpeyden vastakohdaksi olisi määritelty nöyryys, mutta keskiajan viisaat pitivätkin ylpeyden vastakohtana rohkeutta.

Se oli mielestäni taitavasti nähty. Jos ylpeyden – tai pikemminkin ylimielisyyden – vastakohta on rohkeus, se tarkoittaa, että ylimielisyys on eräs pelkuruuden muoto. Ylimielisyydessä ei ensi sijassa ole kysymys koppavuudesta vaan pelosta. Virheiden tekemisen pelosta, kasvojen menettämisen pelosta.

Monessa organisaatiossa virheiden välttelystä on tullut suorastaan toiminta-ajatus, vaikka ihmisen tekemän virheen voi useimmiten ihminen korjata. Muistelen kirjoittaneeni virheistä tällä palstalla aikaisemminkin ja toistan, että taloushallinto eroaa monista muista aloista siinä, että se usein on eräänlaista ulkoistettua pikkutarkkuutta, jossa virheettömyys poikkeuksellisesti on arvokasta sinänsä.

Mutta silti taloushallinnonkin varsinainen tehtävä on jokin muu kuin virheiden välttely. Jos se olisi tärkeintä, ei kannattaisi tehdä yhtään mitään. Silloin ei tulisi tehdyksi virheitäkään.

Kunnioituksen ja arvostuksen tarpeet kuuluvat Maslow’n tarvehierarkian neljännelle tasolle. Jokaisella ihmisellä on perustavaa laatua oleva tarve saada kunnioitusta ja arvostusta osakseen. Sitä tarvetta perustavampia ovat ainoastaan ruoan, juoman ja lämmön kaltaiset fysiologiset tarpeet, henkisen ja fyysisen turvallisuuden tarpeet sekä läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden tarpeet.

Maslow’n teorian mukaan kunnioituksen ja arvostuksen tarpeet toimivat (muiden perustarpeiden rinnalla) edellytyksenä itsensä toteuttamiselle – joka myös kuuluu ihmisen perustarpeisiin, mutta vasta tarvehierarkian viidennellä tasolla. Se paljon puhuttu innovatiivisuuskin taitaa edellyttää ainakin jonkin verran hyväennusteista ylpeyttä.