Valkoisia ja muun värisiä valheita

Johanneksen evankeliumissa Jeesus kutsuu paholaista “valheen isäksi”, ja aika harva tosiaan tuntuu valehtelua varsinaisesti hyvänä asiana pitävän. Uusi testamentti on kirjoitettu alun perin kreikaksi, ja kreikan kielellä paholainen on diabolos, sananmukaisesti se merkitsee erilleen heittäjää. Valheen isä kylvää riitaa, aiheuttaa eripuraa ja rikkoo ihmisten välisen yhteyden.Mutta onko valehteleminen välttämättä aina väärin? Rehellisen mielipiteen, siis totuuden, sinkauttaminen lähimmäisensä silmille saattaa joskus olla ainakin epäkohteliasta, jos ei suorastaan moraalitonta. Elämässä on paljon tilanteita, joissa totuutta joutuu vähän pehmentelemään tai pyöristelemään.Mikä kaikki on valehtelemista? Kuuluvatko push up -rintaliivit valehtelun piiriin? Nehän antavat valheellisen kuvan asiain todellisesta tilasta. Entäpä meikkaaminen tai ohimokuontalon kampaaminen kaljua päälakea peittämään? Onko tosiasiallista tehtävänkuvaa komeampi titteli eräs valehtelun muoto? Tai suuveden käyttö? Sen tarkoituksenahan on peittää ontelon todellinen odööri. Onko moraalisesti oikein valehdella lapsille joulupukista?Kristillisessä teologiassa jo 100-luvun kirkkoisät pohtivat, onko väärin valehdella merirosvoille. Ja Raamatussakin pidetään joitakin valehtelijoita esimerkillisinä ihmisinä. Ensimmäiset hyvät valehtelijat esiintyvät jo toisessa Mooseksen kirjassa: juonikkaat kätilöt eivät surmaakaan syntyviä poikalapsia, vaikka farao on nimenomaan määrännyt. Kätilöt valehtelevat, että heprealaiset naiset ovat niin paljon vahvempia kuin egyptiläiset, että he ehtivät synnyttää omin päin ennen kuin kätilö ehtii paikalle. Se oli silkkaa valhetta.Antiikin kreikkalaisten filosofien Platonin ja Aristoteleen ohella eniten länsimaiseen ajatteluun vaikuttaneista yksittäisistä ihmisistä on 400-luvulla jKr. elänyt kirkkoisä Augustinus. Hän piti valehtelua aina vääränä ja tuomittavana. Reilusti tuhat vuotta myöhemmin Augustinuksen kuoroon liittyi Immanuel Kant, preussilainen filosofi. Myös hän piti valehtelua aina tuomittavana, vaikka motiivit olisivat kuinka hyvät. Edes murhanhimoiselle sekopäälle ei Kantin mukaan saisi valehdella, koska valehdellessaan ihminen ilmaisee pitävänsä toivottavana, että valehtelemisesta tulee yleinen toimintaohje.Toisaalta, pitääkö sitä aina olla niin kategorinen? Voisihan ajatella, että esimerkiksi valehdellessaan murhanhimoiselle sekopäälle ettei tiedä, missä hänen etsimänsä henkilö piileksii, ihminen ei niinkään toivo valehtelemisesta yleistä toimintaohjetta vaan sitä, että lähimmäisen suojeleminen murhanhimoisilta sekopäiltä tulisi yhteiselämän perussäännöksi.Mutta voiko hyvää asiaa edistää huonoilla keinoilla? Onko valehtelu aina väistämättä jotakin sellaista, joka saastuttaa sen hyvän, minkä palvelukseen valehtelija ajattelee valheensa valjastaa?Valkoiset valheet eivät sittenkään taida olla se valehtelun ja valheellisuuden isoin ongelma, vaikka yleensä ottaen totuus on parempi alastomana kuin valkoisilla tai muunkaan värisillä valheilla verhoiltuna. Valehtelun isoin ongelma on siinä, että toisinaan saattaa tulla vastaan tilanteita, jolloin valhetta tarvittaisiin, kuten nyt vaikkapa tuo kuvitteellinen murhanhimoisen sekopään tapaus, mutta useimmiten me valehtelemme silloin, kun meidän nimenomaan olisi syytä puhua totta.Jaakko Heinimäki