Tuskan tunnusluvut
Me olemme tottuneet arvioimaan ympäristöämme tunnuslukujen avulla. Joskus luvut antavat oikean kuvan, usein ne vain vievät huomion sivuun olennaisesta. Jostakin syystä esimerkiksi elokuvien katsojalukuja seurataan aivan kuin ne kertoisivat jotakin itse elokuvasta. Toisinaan tuntuu siltä, että mistään muusta ei osata edes puhua kuin sellaisesta, joka voidaan ilmaista numeroilla. Kiinnostavinta lestadiolaisten suviseuroissakin – ainakin jos joutuu luomaan käsityksensä pelkästään lehtiä lukemalla – on se, kuinka monta lautasellista lihasoppaa menee kahdessa päivässä uskovaisten suihin.
Pitää muka olla numeroita, että ymmärtäisimme oikeita asioita. Tapaninpäivän tsunami-katastrofi vei Aasiassa ilmeisesti ainakin 150 000 ihmisen hengen. Tarkkaa lukua ei kukaan saa koskaan selville, mutta suuruusluokka tiedetään. Kun kuulin ensimmäisen uutisen Aasian katastrofista, pelättiin että kuolonuhreja olisi ainakin 10 000. Aika pian pelko kymmenkertaistui. Ja sitten joku neropatti jossakin viestimessä keksi pohtia sitä, kuinka monta Estonia-onnettomuutta Aasian tsunami-katastrofi vastaa.
Ihmisen elämän kaikkein tärkeimmissä asioissa lukumäärät menettävät merkityksensä kokonaan. Riittää että osaa laskea yhteen. Yksi valtamereen huuhtoutunut pikkulapsi riittää murtamaan yhden isän ja yhden äidin elämän. Siinä menettävät merkityksensä kaikki lukumäärät, oli puhe sitten rahoista, ihmishengistä, ansionmenetyksistä tai mistä vaan. On aivan se ja sama, onko kuolonuhreja yksi tai kymmenen tai miljoona, jos se yksi on minun rakkaani. Silloin mitkään muut numerot kuin yksi eivät kykene mittaamaan tuskan syvyyttä, leveyttä eikä pituutta.
Yhteen laskeminen riittää myös siksi, että maailma on yksi ja yhteinen. Se mikä tapahtuu yhdelle, koskee kaikkia. ”Yksikään ihminen ei ole saari, vaan jokainen on osa yhteistä mannerta. Jos meri huuhtelee mukanaan savikokkareen, käy Eurooppa siitä pienemmäksi”, pohti runoilija John Donne 1620-luvulla. Hän makasi vakavasti sairaana kotonaan ja kuunteli kuinka kirkonkellojen hiljainen sointi kantautui halki Lontoon sumuisen ilman. Kellojen kumahdukset kertoivat, että jotakin kaupunkilaista saatettiin juuri viimeiselle matkalleen.
Lontoolaiset olivat jo tottuneet kellojen surumieliseen sointiin, sillä kaupungissa hiipi vaikea kulkutauti. Koskaan ei kellojen soittoa kuullessaan voinut olla varma, ketä tuttua siellä nyt viedään.
John Donne kuunteli kelloja ja kirjoitti muistikirjaansa: ”Jokaisen ihmisen kuolema vie jotakin minusta, koska minäkin olen osallinen koko ihmiskunnassa. Älä siis koskaan lähetä kysymään, kenelle kellot soivat, ne soivat sinulle.”
Toisaalta jokainen ihminen on saari, oma salainen valtakuntansa. Jokainen ihminen on ainutkertainen ja jokainen katsoo maailmaa omasta ikkunastaan. Kukaan ei voi päästä kokonaan toisen nahkoihin, kukaan ei voi nähdä maailmaa täysin samoin kuin joku toinen. Se mikä koskee yhtä, ei välttämättä liikuta toista lainkaan.
Juuri siksi ihmisen murheen suhteuttaminen toisten murheisiin tai yhden katastrofin suhteuttaminen toisiin katastrofeihin on mieletöntä. Kun on kyse ihmisestä ja hänen elämästään, ainoaksi tunnusluvuksi kelpaa yksi.