Ryhtyisinkö?

Vetkuttelulle on olemassa hienompikin nimi. Se on prokrastinaatio. Tuli vain mieleen, kun tämäkin kolumni piti olla kirjoitettuna ajat sitten, enkä voi enää lykätä sitä.

Väitetään, että kalmanlinja eli dead line on paras inspiraation lähde. Kun on selkä seinää vasten eikä pakotietä enää ole, on vain pakko ryhtyä toimiin.

Höpöpuhetta. Siis tuo inspiraatiojuttu. Ylimainostettua koko inspiraatio, sanon minä. Sitä odotellessa jää paitsi luova, myös luomaton työ tekemättä. Prokrastinaatioon perehtyneet psykologit sanovat, että parasta lääkettä vetkutteluun on tehtäviensä ja tavoitteidensa pilkkominen riittävän pieniin palasiin, joille sitten asettaa realistiset määräajat. Siinä mielessä dead line kyllä toimii. Monet meistä toimivat parhaiten pienessä paineessa. Tehtävien palastelun ja aikatauluttamisen ohella hyvä lääke on itsensä palkitseminen jollakin mukavalla tavalla, kun on tavoitteensa saavuttanut.

 

Prokrastinaatio piinaa yleensä sellaisissa hommissa, joissa aikataulut ovat epämääräisiä tai hyvin kaukaisia. Silloin ryhtyminen tuntuu hankalalta. Sitä keksii vaikka mitä muuta tekemistä, jotta voisi välttyä töidensä kimppuun käymiseltä ennen kuin on ihan pakko. Prokrastinaatio liittyy mukavuudenhaluun: me emme pidä epämiellyttävistä tunteista vaan suosimme mieluummin hyvää oloa. Tätä itsestäänselvyyttä Freud kutsui mielihyväperiaatteeksi. Se kuuluu niihin periaatteisiin, joiden ohjaamana me sopeudumme maailman realiteetteihin.

Vetkuttelun suhteen tämä tarkoittaa sitä, että välttääksemme käsillä olevaan työhön liittyviä epämukavuuksia me teemme mieluummin jotakin kivaa. Tai ei sen edes tarvitse olla kovin kivaa, kunhan se vain ei hierrä mieltä samalla tavalla. Tunnen luovien alojen ammattilaisia, jotka siivoavat raivoisasti tai järjestelevät päiväkausia kirjahyllyään tai vaatekaappejaan (en minä, vaimo voi todistaa) sen sijaan, että ryhtyisivät työhön, johon toistaiseksi olisi ruhtinaallisehkosti aikaa. Mitä ei todellakaan sitten enää ole, kun he vihdoin ja viimein ryhtyvät työhön.

 

Ryhtyminen tuntuu hankalalta ja epämiellyttävältä. Niinpä teen sen sijaan jotakin muuta. Ja vaikka tuntisinkin syyllisyyttä vetkuttelustani, sijaistoimintoni tuottaa minulle välittömämpää tyydytystä. Ja päätän aloittaa huomenna. Tämä on juuri se juttu, miksi laihdutuskuurit ja tupakkalakotkin alkavat aina huomenna. Ei koskaan tänään.

Vetkuttelupsykologit, esimerkiksi Daniel Gilbert ja Timothy Pychyl (googlatkaa joskus muita töitä vältellessänne), selittävät tätä sillä, että me emme ole erityisen hyviä ennustamaan huomisia tunteitamme: me kuvittelemme, että hankalat asiat eivät huomenna tunnukaan niin hankalailta vaan että huominen fiiliksemme on yhtä hyvä kuin tänään kun olemme hankaluuden lykänneet tuonnemmas.

Tämä on aika paljon tahdonvoimajuttu. Timothy Pychyl väittää tahdonvoimaa lihaksen kaltaiseksi siinä mielessä, että sitä voi treenata. Treeniohjelmaksi hän suosittelee yksinkertaisesti oman arvon ja omien arvojensa mieleenpalauttamista sekä sitä, mistä kaikki tuntuvat nyt puhuvan: mindfulnessia.

Ehkä aloitan huomenna.

 

Jaakko Heinimäki
jaakko.heinimaki@saunalahti.fi