Realisointi

Jos realisoin omaisuuttani, muutan sitä rahaksi. Sananmukaisesti ymmärrettynä realisointi merkitsee todelliseksi tekemistä. Paljastaako puhe realisoinnista jotakin meidän todellisuuskäsityksestämme? Muuttuuko isovanhemmilta peritty metsäpalsta epätodellisesta todelliseksi silloin, kun sen vaihtaa pinoon seteleitä? Puina, mustikanvarpuina ja pihkan tuoksuna se oli epätodellinen, se oli vasta potentiaalista rahaa.

Olemme tottuneet pitämään todellisina sellaisia asioita, joita voi mitata numeroilla ja vähemmän todellisina sellaisia, joita ei voi punnita tai jotka eivät suoraan näy minkäänlaisina lukuina. Tilinpäätös kertoo kovista tosiasioista, puhe työpaikan hengestä taas on makuasia, koska henkeä ei voi nähdä, mitata eikä punnita. Niinkö?

Jos vasta myyminen — siis jostakin hinnasta luopuminen — tekee jostakin todellisen, olisi kaikkein todellisinta todellisuutta sellainen, jossa kenelläkään ei olisi mitään muuta kuin rahaa. Kaikki olisi realisoitu. Tällainen maailma ei tosin ole mahdollinen, koska joku sen kaiken olisi ostanut. Jollakin olisi paljon kaikkea, itse asiassa aivan kaikki, mutta ei kai sitten mitään reaalista, todellista.

Toisaalta rahan todellisuus ei perustu mihinkään muuhun kuin yhteiseen sopimukseen. Kolikoiden ja setelien sijaan voitaisiin edelleen käyttää oravannahkoja, mikäli tarpeeksi suuri joukko ihmisiä hyväksyisi ne vaihdon välineeksi. Tai tulitikkuja tai pullonkorkkeja tai kameleita.

Jos myyminen on realisointia, onko ostaminen sitten epärealisointia? Jostakin syystä ei. Markkinoiksi muuttuneessa maailmassa ostaminen on investoimista. Sellaista tavaraa ei taida markkinoilla ollakaan, jonka hankkimista joku ei keksisi perustella investoinnilla. Ainakin se toimii omantunnon rauhoittajana. Ja puolison. Kukapa meistä ei olisi joskus valehdellut joko itselleen tai jollekulle osapuolelle, että ”se maksaa kyllä itsensä takaisin”. Rauhoittelun tarve nousee käsityksestä, että hankinnan mahdollistama ilo, huvi tai hyöty ei itsessään riitä oikeuttamaan hankintaa. Siitä pitää saada jotakin vielä todellisempaa (eli taloudellista) hyötyä.

Rahan (ja vain rahan) reaalisuuteen uskomisen lisäksi meitä vaivaa harhaluulo pahan (ja vain pahan) reaalisuudesta. Jos elokuvaa mainostetaan lauseella ”Realistinen kuvaus lähiönuorten elämästä, voimme olla varmoja, että se ei kerro Korson 4H-kerhosta”. Mutta mikä saa meidät ajattelemaan, että imppaaminen, oksentaminen ja myymälävarkaudet olisivat jotenkin todellisempaa kuin palstaviljely? Että kaikki kaunis on vain kaunistelua? Kun joku kokee vastoinkäymisen pitkään jatkuneen menestyksen jälkeen, sanomme hänen palanneen maan pinnalle, todellisuuteen. Onko kurjuus siis todellisempaa kuin onni? Tarkoittaako onnellisuus irtautumista todellisuudesta, joka on perimmältään paha?

Voisimmeko hyväksyä sen, että myös hyvä on totta? Jos ei todellisempaa kuin paha, niin ainakin yhtä totta? Että hyväntahtoisuus ei ole pelkkää pintakuorta, jota raaputtamalla paljastuu kaikkien sota kaikkia vastaan, raivoisa eloonjäämiskamppailu? Ja voisimmeko uskoa, että myös sellainen on todellista, millä ei ole hintaa? Että perheeni koti tai yrityksen toimitilat ovat ihan reaalisia rakennuksia, vaikka niitä ei olisikaan realisoitu?

Ajatellaanpa nyt ihan realistisesti. Lause tarkoittaa, että ajattelu pitäisi perustaa pelkkiin tosiseikkoihin, ei mihinkään haihatteluihin. Pitää pärjätä kilpailussa, varautua pahimpaan ja suhtautua epäluuloisesti lähes kaikkeen. Nämäkö ovat tosiseikkoja? Jatkuva puhe kilpailukyvystäkö (ja oikein kansainvälisestä kilpailukyvystä) on realismia eikä haihattelua? Paranoidinen taistelumielialako on realismia eikä haihattelua?