Luther ja ellun kanat

Töiden tekemisen perusmotiiveja on kahta tyyppiä. Toisen asennoitumisen mukaan työ on välttämätön paha ja toisen mukaan työ on ihmisarvon mitta. Välttämättömän pahan mallissa töitä tehdään sen takia, että jotkin hommat pitää vain hoitaa: arvomittarimallissa töitä paiskitaan sen osoittamiseksi, että tässä ollaan melkoisia tekijöitä. Se osoitetaan joko osaamalla ihailtavasti tai ansaitsemalla työn kannalta ulkoisia hyviä: kovaa liksaa tai muuten vaan näyttäviä tuloksia.

Luterilaisuutta pidetään usein työhulluutta ruokkivana elämänmuotona, jossa kunniallisimpana pidetään kaikkensa antaneen viran- tai toimenhaltijan sankarikuolemaa työpaikalla. ”Luterilainen työetiikka” merkitsee monelle velvollisuudentuntoista raatamista, jossa kaikki muut elämänpiirit tallautuvat työpuolielämän alle. Tilastojen mukaan luterilainen Suomi on tosin vuosittaisessa työajassa vasta 17. sijalla, kun kärkipaikkoja pitävät Kiina ja Japani. Eivät erityisemmin luterilaisuudestaan tunnettuja valtakuntia kumpikaan. Luterilaiset Pohjoismaat häviävät työaikatilastossa myös kalvinistiselle Sveitsille, ortodoksiselle Kreikalle sekä perikatolisille Puolalle, Irlannille, Espanjalle ja Italialle. Näyttääkin siltä, että luterilaiset viihtyvät muita paremmin muualla kuin työpaikallaan.

Luterilaisuuden pitäminen työhulluuden lähteenä perustuu melko lailla puutteelliseen aatehistorian tuntemukseen. Oikeasti luterilaisuus edustaa ennemminkin näkemystä, jonka mukaan asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin ellun kanat.

Lutherin mukaan Luoja pitää huolta luomastaan maailmasta panemalla ihmiset jakamaan lahjoja toisilleen. Jumalan lahjojen jakaminen tapahtuu ennen kaikkea perheessä, yhteiskunnassa ja kirkossa, ja lahjojensa jakamista varten Jumala on perustanut erilaisia virkoja, joista keskeisimmät ovat isän ja äidin virka, sananjulistamisen virka sekä yhteiskunnallisen hallitsemisen virka. Näitä virkoja Luther kutsui myös Jumalan naamioiksi: jakaessaan lahjojaan Jumala kätkeytyy tässä maailmassa esimerkiksi äidin hahmoon. Kaikki yhteistä hyvää palveleva työ on yhtä arvokasta ja syvimmiltään Jumalan lahjojen jakamista: kirjanpitäjä, kirjastonhoitaja ja kalakauppias ovat Hänen Majesteettinsa salaisessa palveluksessa — ehkä jopa niin salaisessa, että eivät edes itse tiedä sitä.

Luterilaisen työkäsityksen mukaan samalla ihmisellä on useita virkoja: kukaan ei ole pelkästään toimistosihteeri, toimitusjohtaja tai pikasuutari vaan jokainen on myös puoliso, äiti, isä, anoppi, serkku, naapuri tai ystävä, joita Jumala on sirotellut tähän maailmaan silkkaa huolenpitoaan. Juuri tähän perustuu luterilainen ellunkanamoraali: työt tehdään palvelevalla mielellä niin hyvin kuin osataan, mutta on ihmisellä parempaakin tekemistä. Elinkeinoelämän kansainvälinen työaikatilasto näyttäisi osoittavan, että tämä näkyy myös luterilaisessa kulttuurissa käytännössä.

Työn pitäminen ihmisarvon mittana perustuu pikemminkin kalvinismiin: varhaiset kalvinistit katsoivat, että maallinen menestyminen paljasti Jumalan suosion ja että siitä voitiin päätellä ihmisen kuuluvan taivaaseen valittujen joukkoon, ikään kuin Jumalan lähipiiriin. Vastaavasti ajateltiin, että jos asiat menivät päin helvettiä jo tässä elämässä, se varmaankin kertoi myös iankaikkisesta kohtalosta. Ehkä Jumala ei halua lähettää ketään kylmiltään kadotukseen vaan pistää pienelle ikuisuuden preppauskurssille jo täällä ajassa.

Mutta luterilaisuuteen tällainen ajattelu ei ole koskaan kuulunut. Luterilaisuuden mukaan ihmisen arvo — sen paremmin ajallinen kuin ikuinenkaan — ei liity millään tavalla hänen töihinsä, eikä muuhunkaan menestymiseen.