Kasvot ja työ

Melkein kaikella pitää nykyään olla kasvot. Jotta kiiltävälle paperille painettu naistenlehti menestyisi, ei riitä että paperi on kiiltävää ja että artikkelit ovat hyvin kirjoitetut ja toimitetut, kuvat kauniita ja kiinnostavia. Tämän kaiken lisäksi päätoimittajan on annettava lehdelle kasvot: hänen on esiinnyttävä kasvokuvallaan ja kirjoitettava pääkirjoituksissaan yhä henkilökohtaisempia terveisiä lukijoille. Tuotteet, palvelut ja yritykset personoituvat. Kun suuren yrityksen pääjohtajaa tai puolueen puheenjohtajaa vaihdetaan, siitä puhutaan kasvojenkohotuksena.

Puhe kasvoista ei tällaisissa yhteyksissä ole vain vertauskuvallista. Vallitsevasta kauneusstandardista poikkeavalla naamalla on vaikea lähteä työnhakuun, vaikka ei edes pörssiyhtiön pomon tai hallituspuolueen johtajan paikkaa hakisikaan.

Työelämän tutkijat tapaavat puhua uudesta työstä ja vanhasta työstä. Vanhaa työtä oli se, jossa oltiin “Kutseitin miehiä”, sitoutuneita työntekijöitä, käytiin uskollisesti töissä, tehtiin samaa työtä samalla työnantajalla vuosikymmeniä. Ja työnantaja oli yhtä uskollinen ja sitoutunut työntekijöihinsä.

Sellainen elämäntapa ei ole enää ainoa mahdollinen, itse asiassa Kutseitin miesten elämäntapa ei taida olla enää ollenkaan mahdollinen. Tämän päivän kansalainen on ensisijaisesti asiakas ja kuluttaja, ja tämä näkyy myös siinä, miten ihmiset näkevät itsensä suhteessa työhön.

Me emme ole valmiita sitoutumaan yhteen työnantajaan ja yhteen työuraan. Emme niinkään “käy töissä”, pikemminkin “olemme työmarkkinoilla” — valmiina valitsemaan erilaisia projekteja, tekemään erilaisia töitä ja kokoamaan erilaisia työn ja vapaa-ajan kombinaatioita.

Sama shoppailun kulttuuri koskee myös työnantajia. Eivät nekään ole uskollisiin työntekijöihinsä sitoutuneita Kutseitteja vaan rönsyjä karsivia ja kuluja minimoivia tulosyksiköitä.

Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) tuoreessa raportissa tutkijat Ilkka Halava ja Mika Pantzar kehottavat työnantajia ottamaan muuttuneen kulttuurin todesta ja räätälöimään työpaikkoja niin, että jälkimodernit kuluttajakansalaiset voisivat kokea työpaikan omakseen. Se tosin edellyttää myös sitä, että työntekijä ei ole työnantajalle vain kertakäyttötuote, joka viskataan sivuun silloin kun välitön tarve on tyydytetty.
Yhä sirpaloituva työmarkkinahumu tarkoittaa myös sitä, että raja palkkatyön ja yrittäjyyden välillä hämärtyy. Työ on yhä useammin siirtymistä projektista toiseen, ja se edellyttää jatkuvaa itsensä markkinoimista ja oman osaamisensa myymistä.

Siksi kysymys työn kasvollisuudesta ei koske vain naistenlehtien päätoimittajia, puoluepamppuja ja suuryritysten johtajia. Työstä ylipäänsä on tullut persoonaa korostavaa. Ammattitaito ei yksin enää riitä, nyt pitää olla myös aloitekykyinen, sosiaalinen – ja hyvännäköinen. Nyt pitää olla tyrkky, mutta niin ovelasti, että se ei paista läpi.

Tästä seuraa, että uuteen työhön liittyy myös aivan uudenlaisia paineita. Siinä missä vanhan työn vaaroja olivat työtapaturmat ja fyysinen kuluminen, uuden työn uhkia ovat stressi ja uupumus: pelko kasvojen menettämisestä.

Parhaat lääkkeet tähän pelkoon löytyvät siitä, että ihmisellä on tähdellisempääkin elämää kuin työelämä. Silloin työhön voi suhtautua ihan vain työnä, ei identiteetin ja persoonan ydinasiana.