Hidasta nopeaa

Meillä on käytössämme enemmän aikaa säästävää teknologiaa kuin ihmisillä koskaan. Meidän tarvitsee liikkua yhä vähemmän paikasta toiseen, kun pystymme hoitamaan monet asiat vaikka vuoteestamme käsin, kunhan verkkoyhteys pelaa ja läppärin akussa on virtaa. Ja silloinkin, kun meidän tarvitsee liikkua paikasta toiseen, liikumme huomattavasti nopeammin kuin sukupolvi sitten. Jos jotakin yllättävää tapahtuu, jos vaikka juna myöhästyy tuntikausia, tuntuu kuin elämä menisi perin juurin sekaisin. Vaikka meillä on käytössämme aikaa säästävää teknologiaa enemmän kuin koskaan, meillä tuntuu myös olevan kovempi kiire kuin milloinkaan ihmiskunnan historiassa. Mikä selittäisi tämän paradoksin? Norjalainen kulttuurintutkija, Oslon yliopiston sosiaaliantropologian professori Thomas Hylland Eriksen väittää, että suurin kulttuurinen muutos siirryttäessä perinteisestä teollisuusyhteiskunnasta tähän informaatioyhteiskunnaksi kutsuttuun elämänmenoon koskee käsitystämme ajasta. Olemme siirtyneet hitaan ajan kulttuurista nopean ajan kulttuuriin.

Hitaan ajan kulttuurille on ominaista pitkien ja hitaiden prosessien ymmärtäminen. Yksi asia tehdään kerrallaan, alusta loppuun, vaikka se olisi hidasta. Nopean ajan kulttuuri korostaa reaaliaikaisuutta ja pinoaa asioita päällekkäin. Selventävänä esimerkkinä Eriksen käyttää erilaisia tapoja katsoa televisiota: Nopean ajan kulttuurissa seurataan useampaa ohjelmaa yhtä aikaa, puikkelehditaan kanavalta toiselle. Ja saatetaan siinä ohessa toimittaa muutamaa muutakin asiaa. Hitaan ajan kulttuurissa katsottiin yksi televisio-ohjelma kerrallaan, alusta loppuun, eikä tehty juuri muuta sillä aikaa. Nopea aika peittoaa aina hitaan, ellemme tietoisesti vaali ja suojele hitautta. Uuden ­viestintäteknologian piti vapauttaa meidät ajan ja paikan kahleista, ja niin se vapauttikin, mutta samalla se teki meistä riippuvaisia ohikiitävän nykyhetken tyranniasta. Emme osaa enää odottaa. Kaiken pitäisi tapahtua nyt. Ajasta on tullut sekä nopeampaa että pirstaleisempaa. Tietenkin on asioita, jotka on syytä hoitaa nopeasti, mutta sellaisia on sittenkin aika vähän. Kiire on joskus välttämätöntä, mutta ei läheskään aina. Osaammeko me enää aidosti priorisoida, laittaa asioita arvojärjestykseen? Vai teemmekö me asioita pelkästään kiireellisyysjärjestyksessä? Alituinen kiire kaikesta ajansäästöstä huolimatta johtuu siitä, että me emme käytä säästynyttä aikaa hitaisiin asioihin vaan uusien kiireellisten asioiden hoitamiseen. Monen työ on pelkkää työpöydän putsaamista: pitää hoitaa tämä ja tuo soittopyyntö ja sähköposti ja kaavakkeentäyttö, ennen kuin voin ryhtyä varsinaisiin hommiini – ymmärtämättä, että niitä kiireellisiä soittopyyntöjä ja sähköposteja ja kaavakkeentäyttöjä tulee koko ajan lisää.

Siitä saattaa jopa seurata niin kova kiire, että ei ehdi tehdä mitään. Lopputulos on tismalleen sama kuin täydellisessä laiskottelussa, ihminen vain on kiireessä aika paljon kovemmilla.