Ei toimintaa eikä filmitähtiä
Kauan sitten istuin elokuva-arkiston teatteri Orionissa ja katsoin 1970-luvun italialaista elokuvaa Puukenkäpuu. Elokuva kestää yli kolme tuntia eikä se taatusti ole mikään toimintaleffa.
Kello oli jo yli puolenyön, kun näytös päättyi. Olin vaikuttunut näkemästäni, vaikka parin ensimmäisen tunnin aikana olinkin odottanut sopivaa hetkeä antaa periksi ja lähteä kesken pois.
Kun pääsin kotiin, kello oli jo lähempänä yhtä yöllä. Vaimossani on sellainen vika, että en pysty tulemaan kotiin hänen huomaamattaan vaikka kello olisi mitä. Nytkin hän heräsi ja kysyi, millainen se elokuva oli.
Vastasin sen olleen aika kummallinen leffa, kun siinä ei tapahtunut mitään. Aloin kertoa vähän enemmän. Aina välillä rakkaani esitti jonkin tarkentavan kysymyksen, kun öinen selitykseni saattoi olla hieman sekava – ja siinä elokuvan tarinaa toiselle kertoessani tajusin, että oikeastaan elokuvassa oli tapahtunut koko ajan aika suuria ja tärkeitä asioita. Mutta koska ne vaikuttivat kovin arkisilta eivätkä ne tapahtuneet dramaattisen musiikin soidessa, en ollut ensi näkemältä tajunnut niitä suuriksi ja tärkeiksi.
Sekin varmaan vaikutti, että itseoppinut elokuvaohjaaja Ermanno Olmi pyrki mahdollisimman realistiseen ilmaisuun ja käytti pelkästään harrastajanäyttelijöitä. Yksikään elokuvan henkilöistä ei siis näyttänyt filmitähdeltä.
Seuraava päivä meni vähän plörinäksi, sillä kerroin kolmen tunnin elokuvaa vuoteessa vaimolleni viisi ja puoli tuntia. Emme nukkuneet silmäystäkään, ja se oli arkiyö.
Elämän pienet asiat ovat suuria ja merkityksellisiä. Mutta me olemme niin ehdollistuneet spektaakkeleihin, että emme huomaa tavallisen arvoa. Paitsi silloin, kun menetämme sen.
Luultavasti tuiki tavallinen työpäiväkin, sellainen mitäänsanomaton ja merkityksetön, näyttäytyisi aika tärkeänä ja merkityksellisenä, jos sen kertoisi tarinana, yksityiskohtiin huomiota kiinnittäen.
Painontarkkailijat kirjaavat joskus ylös jokaisen suupalansa; entä jos kirjoittaisi muistiin työpäivän aikana sanotut ja kuullut sanat, vaihdetut katseet, soitetut puhelut, hoidetut asiat, sielussa läikähtäneet tunteet? Ja miettisi muistiinpanojensa äärellä sitä, mikä minun työssäni tuottaa minulle iloa, mistä innostun ja mitä teen mielelläni. Ja mikä tuntuu vaikealta, mistä haluaisin päästä eroon, mikä oikeastaan pitäisi tehdä toisin?
”Saavuin toimistolle hyvissä ajoin kymmentä vaille kahdeksan. Riisuin kenkäni naulakolla ja vaihdoin sisäkengät jalkaani. Olin ostanut kengät kahdeksan vuotta sitten lomamatkalla Korsikalla. Kahdeksan vuotta, onko siitä todella niin pitkä aika? En ole tehnyt sen jälkeen kunnon ulkomaanmatkaa, Tallinnaa ei lasketa ulkomaaksi. Kaarina tuli samaan aikaan, se on aika väsyneen näköinen. Olenkohan minä sen mielestä yhtä väsyneen näköinen?” Tähän tapaan. Tavallinen elämä alkaakin näyttää kiinnostavalta, kun sen kertoo tarinaksi. Jokaisella on kertomisen arvoinen tarina.
Jo yksi muistiinpanopäivä, tuntikausia elämän realistista draamaa ilman actionia ja filmitähtiä, paljastaa paitsi sen, miten ainutkertaista elämä on, myös sen, mitä kaikkea työ lopulta merkitsee. Mikä on tärkeä tajuta. Senkin se paljastaa, mitä työ ei merkitse. Sen tajuaminen vasta tärkeätä onkin.
