Avotyösuhdeauto
Italialainen elokuvaohjaaja Vittorio de Sica sanoi joskus, että useimmissa tapauksissa moraalisessa närkästyksessä on kaksi prosenttia moraalia, 48 prosenttia närkästystä ja 50 prosenttia kateutta.
Tulipa vain mieleeni, kun tässä on nyt kohkattu yhdestä työsuhdeavobemarista. Sellaisen, vieläpä punaisen, on nähty kertovan ahneudesta ja turhamaisuudesta. Pröystäilystä toisten rahoilla.
En ole huomannut, että Keva-kohu toimitusjohtajan luontaiseduista olisi nostattanut sen kummempaa kyseenalaistusta työsuhdeautojärjestelmän mielekkyydestä ylipäänsä.
Miksi yrityksen pitäisi maksaa yhtään kenellekään osa palkasta auton muodossa? Avobemari on päivänselvä turhake, siitä ei ole epäilystäkään, mutta mitä ne citymaasturit sun muut farmariautot sitten ovat? Tai ihan tavalliset japanilaiset tai ruotsalaiset tai saksalaiset perheautot, joita työsuhdeautoiksi tarjotaan. Eivät yhtään sen tarpeellisempia kuin punainen avobemari, siis yrityksen kannalta. Samanlaista lellimistä nekin ovat.
Jos joku tarvitsee työkalukseen auton, niin firma hommaa sille auton, tämän luulisi olevan aika selkeä periaate. Nykyinen autoetusysteemi ei ole tästä maailmasta.
Auto on merkillinen kapistus. Harvalla tavaralla pystyy herättämään ympäristössä niin paljon tunteita kuin autolla. Jo 1970-luvulla K-kauppiaitten parissa tiedettiin, ettei kauppiaan missään nimessä kannata hankkia hienompaa autoa kuin Keskon aluepäälliköllä on. Siitä nimittäin olivat alkaneet monen asiaa ymmärtämättömän kauppiaan vaikeudet kaupan pidossa.
Olen tällä palstalla aiemminkin kirjoittanut ylpeydestä. Pidän sitä hyveenä, kunnollisen työn ja työhyvinvoinnin edellytyksenä. Pidän ylpeyttä hyveenä siitä huolimatta, että se kuuluu keskiajan seitsemän kuolemansynnin luetteloon. Ylpeyttä pidetään kuolemansynneistä pahimpana, itsensä pirun helmasyntinä.
Se ylpeydeksi suomennettu synti on latinaksi superbia, joka merkitsee pikemminkin ylimielisyyttä, toisten yläpuolelle asettumista ja toisten dissaamista. Ylpeys on eri asia. Ylpeys on sitä, että ei suostu päästämään käsistään huonoa vaan haluaa antaa parastaan.
Keskiajan kirjanoppineet määrittelivät ylimielisyyden vastakohdaksi rohkeuden. Se tarkoittaa, että ylimielisyys on oikeastaan pelkuruuden laji. Kasvojensa menettämisen pelon, kelpaamattomuuden pelon, epäonnistumisen pelon, virheiden tekemisen pelon.
Turhamaisuus ei kuulu kuolemansyntien luetteloon, ahneus kylläkin, samoin kohtuuttomuus. Se ei silti tarkoita sitä, että turhamaisuus olisi varsinaisesti hyve. Mutta se on lähellä ylpeyttä, jonka omavaltaisesti juuri nimesin hyveeksi.
Hyveillä on usein se ikävä taipumus, että ne voivat pilaantua paheiksi. Rohkeus voi liioiteltuna hapantua uhkarohkeudeksi ja puutteellisena eltaantua pelkuruudeksi. Moraalifilosofian moniottelija, 300-luvulla eKr. elänyt Aristoteles, muistutti, että seurallisuuden hyve saattaa paisua pellemäisyyden paheeksi ja toisaalta näivettyä jöröydeksi, joka niin ikään on pahe.
Ylpeys voi degeneroitua ylimielisyydeksi. Turhamaisuus on ensimmäinen askel ylpeydestä ylimielisyyteen, siksi sen kanssa kannattaisi olla tarkkana. Tarkkana kannattaisi olla etenkin oman turhamaisuutensa kanssa. Toisten turhamaisuudesta pöyristyminen saattaa nimittäin kertoa siitä moraalisen närkästyksen suurimmasta alkuaineesta, kateuden kuolemansynnistä.
Jaakko Heinimäki
jaakko.heinimaki@saunalahti.fi
