Rahoitusinstrumentit IFRS-tilinpäätöksissä
Kyseiset standardit ovat kieltämättä osittain monimutkaisia, mutta tämä johtuu siitä, että rahoitusvälineitä on monenlaisia, myös erittäin hankalia ja monimutkaisia. Jos yritys ei harrasta pankkilainoja ja myyntisaamisia vaikeampia rahoitusinstrumentteja, niin niiden tilinpäätöskäsittelykään ei ole erityisen hankalaa, vaikka teknisesti sovelletaankin rahoitusinstrumenttien käsittelyä koskevia standardeja. Jos taas kyseessä on rahoituslaitos, joka laskee liikkeelle monimutkaisia johdannaisia ja käy niillä kauppaa, niin tilanne on toinen. IFRS-normiston on katettava myös nämä tapaukset. Toinen syy, minkä takia IFRS-kehikon tätä osiota pelätään, on se, että oletetaan käypään arvoon arvostamisen kuuluvan rahoitusvälineiden alle. Vaikka käypä arvo onkin keskeinen käsite, niin sen määrittäminen ei rahoitusinstrumenttien kohdalla välttämättä ole erityisen hankalaa. Siihen liittyvät standardit ovat itse asiassa erillisiä. Rahoitusvälineen käypä arvo saadaan markkinoilta, jos sellaisia löytyy, tai nettonykyarvolaskelmalla, mikä taas on huomattavasti selkeämpi tehdä lainasaatavalle kuin esimerkiksi metsäpalstalle tai vaikka kalakasvattamon altaassa uivalle kirjolohiparvelle.
Tässä kirjoituksessa oletetaan, että on kyse sellaisesta kirjanpitovelvollisesta, joka mahdollisesti voisi olla tilitoimiston asiakas. Ei monikansallinen megapankki, vaan korkeintaan keskikokoinen ja ei hirvittävän monimutkainen yhtiö, joka ei toimi rahoitusalalla. Tälläkin oletuksella pitää kuitenkin todeta, että lyhyessä kirjoituksessa ei ole mahdollista mennä niin yksityiskohtaiselle tasolle, että tämän perusteella voisi laatia tilinpäätöstä. Joudumme pysymään yleisperiaatteiden tasolla. Tässä kirjoituksessa ei myöskään käsitellä suojauslaskentaa, joka sinänsä kuuluu rahoitusinstrumenttistandardeihin, mutta on huomattavan tekninen alalaji.
Rahoitusinstrumentteja koskevat normit löytyvät kolmesta eri standardista: IAS 32, IFRS 7 ja IFRS 9. Ne on luettava kokonaisuutena, ristiinviittauksia on paljon. IAS 32 on otsikoitu Esittämistapa, ja sen hyötykuormana on erityyppisten erien määritelmät, missä yhteydessä erityisen tärkeä on jako omassa ja vieraassa pääomassa esitettävien erien välillä. IFRS 9 Rahoitusinstrumentit on päästandardi, pitkälti toista sataa sivua arvostamisesta ja kirjaamisesta. IFRS 7 Tilinpäätöksessä esitettävät tiedot on, numeroinnista huolimatta, lähinnä IFRS 9:n selventävä jatko-osa, jossa eritellään erittäin kattavat liitetietovaatimukset. Tämä kolmikko, eli IFRS 9, sen selventävä jatko-osa IFRS 7 ja päivitetty versio IAS 32 -vanhuksesta, korvasi vuodesta 2018 alkaen aikaisemman, finanssikriisin aikana paljon polemiikkia aiheuttaneen IAS 39:n. Kehitystyötä oli tehty täysipainoisesti yli vuosikymmenen ajan.
Rahoitusinstrumenttien määrittely ja luokittelu
IAS 32 määrittelee rahoitusinstrumentin sellaiseksi sopimukseksi, jonka johdosta toiselle osapuolelle syntyy rahoitusvara ja toiselle rahoitusvelka tai vaihtoehtoisesti oman pääomaan kuuluva erä. Rahoitusvaroihin kuuluvat käteisvarat, oikeudet toisen yhteisön omaan pääomaan kuten osakkeisiin ja sopimukset, jotka oikeuttavat saamaan toiselta rahoitusvaroja tai joissain tapauksissa niitä vastaavia kuittausmahdollisuuksia. Toiselle osapuolelle nämä ovat sitten rahoitusvelkoja tai oman pääoman eriä. Jos on rakennettu monimutkaisia johdannaisia, niin löytyy myös tarkempi ja pitempi määritelmä. Yksi seuraus näistä määritelmistä on, että tuiki tavalliset ostovelat ja myyntisaamiset ovat rahoitusinstrumentteja, joiden arvostamiseen ja kirjaamiseen periaatteessa sovelletaan rahoitusinstrumentteja koskevia standardeja. Käytännön vaikutus on luottotappioiden huomioon ottamisessa.
Rajanveto rahoitusvelan ja omaan pääomaan kirjattavan erän välillä on periaatteessa selkeä, ja pitkälti sama kuin kirjanpitolain puolella. Jotta erä voidaan luokitella omaksi pääomaksi, siihen ei saa liittyä mitään yhtiötä sitovaa velvoitetta maksaa sille tuottoa tai palauttaa se sijoittajalle, vaan pelkästään oikeus mahdollisesti kertyviin voittovaroihin sen jälkeen, kun kaikki muut velat on maksettu pois. Osake on osake ja velka on velka, ja pääomalainan tyyppinen instrumentti pystytään luokittelemaan ehtojensa perusteella oikeaan lokeroon. Monimutkaisemmat instrumentit ovat sitten hankalampia – jos niissä on sekä velan että oman pääoman ehtoisia komponentteja, ne on purettava auki ja luokiteltava osa osalta oikeaan kategoriaan. Vaihto-oikeuksiin tai lunastuslausekkeisiin perustuville rakennelmille on omat säännöt ja päätöspuut. Asia ennen muotoa on kaikissa näissä pähkäilyissä se ensisijainen periaate. Katsotaan siis tosiallisia taloudellisia vaikutuksia, ei muodollista otsikointia. Jos johonkin ”etuosakkeeseen” liittyy velvollisuus lunastaa se jossain vaiheessa rahalla takaisin, se luokitellaan nimestään huolimatta rahoitusvelaksi. Siitä maksettu tuotto on rahoituskulu eikä osinko.
Arvostaminen ja jaksottaminen
Rahoitusinstrumentti syntyy määritelmän mukaan silloin, kun sen osapuolia sitova sopimus astuu voimaan. Se kirjataan taseeseen käypään arvoon, ja oikeaan kohtaan tasetta luonteensa mukaan. Tämä on tavallaan – periaatteessa – helppoa ja yksinkertaista. Jos instrumentti ostettiin, käypä arvo on – kunnes toisin näytetään – siitä maksettu hinta. Jos se syntyi jollain muulla tavalla, niin katsotaan, onko tarpeen laskea sen tulevien kassavirtojen nettonykyarvo. Vähän oudommissa tilanteissa katsotaan, löytyykö joku muu tapa määrittää käypä arvo, esimerkiksi johtamalla se jonkun verrokin markkina-arvosta. Jos on kyse lyhyestä myyntisaatavasta tai ostovelasta tai jostain sen kaltaisesta, niin käypä arvo on usein yksinkertaisesti nimellisarvo.
Nyt meillä on lähtöarvo, mutta samalla hetkellä, kun numero päivittyy näytöllä niin se pitää heti kyseenalaistaa, ja ennen kaikkea suunnitella sen tulevaisuus. Rahoitusinstrumentin luonteeseen kuuluu, että se tulee johtamaan kassavirtoihin. Miten ne jaksotetaan eri tilikausille, tuloina tai menoina, ja mitä kautta ne uivat tasearvoihin? Johtaako tämä tarkastelu mahdollisesti siihen, että tasearvoa pitää heti korjata?
Yleisellä tasolla IFRS tuntee kolme tapaa, jolla jonkun tase-erän arvonmuutos otetaan tuloslaskelman kautta: Suunnitelman mukaan tuloslaskelman kautta, käyvän arvon muutos tuloslaskelman kautta tai käyvän arvon muutos laajennetun tuloslaskelman kautta omaa pääomaa vastaan (ja myöhemmin ehkä varsinaisen tuloslaskelman kautta, jos ja kun edellytykset täyttyvät). Tämä pätee myös rahoitusinstrumentteihin, ja se kulkee käsi kädessä eri arvostusmenetelmien kanssa. IFRS 9 on rakennettu sellaisen systematiikan ympärille, jossa ensin määritellään minkä liiketoimintamallin mukaan tai takia yhteisöllä on rahoitusinstrumentteja. Tämän jälkeen tarkastellaan (ns. SPPI-testi) rahoitusinstrumentin luonnetta – onko kyseessä lainainstrumentti, johon liittyy pelkästään korkoja ja lyhennyksiä, vai jokin muu. Jos kyseessä on lainainstrumentti, se voidaan arvostaa jaksotettuun hankintamenoon, eli suunnitelman mukaan. Jos se on joku muu, niin se pitää joka tilinpäätöksessä arvostaa viimeisimpään käypään arvoon. Käytännössä tämä toimii seuraavasti:
Ensiksi, jos meillä on ostovelka, myyntisaatava tai vastaava lyhyt ja yksinkertainen rahoitusväline, niin normaalitapauksessa tuloslaskelma ei joudu osalliseksi. Käypä arvo on nimellisarvo, ja sitten kun maksu suoritetaan, se kuittautuu rahalla. Jos saatavan osalta epäillään luottotappioita tai on muuta syytä kirjata alas, tämä pitää tietysti tehdä, ihan normaalisti tuloslaskelman kautta.
Toiseksi, jos meillä on perusmuotoinen lainasaaminen (SPPI pätee, vain korkoa ja lyhennyksiä) tai melkein mikä tahansa velka, ja kyseessä ei ole liiketoiminta, joka varsinaisesti perustuu kaupankäyntiin tällaisten instrumenttien kanssa, lyhennykset ja mahdollinen korko erotellaan toisistaan ja jaksotetaan yli instrumentin elinajan – korko tietysti varsinaisen tuloslaskelman kautta. Tämä tehdään samalla tavalla kuin IFRS 16 leasingsopimusten kanssa tehdään, eli lasketaan sopimuksen ennakoiduista kassavirroista sen tehollinen sisäinen korko, joka sitten jaksotetaan sopimuksen juoksuajalle. Kyseisen rahoitusinstrumentin tasearvo seuraa sitten tätä jaksotussuunnitelmaa. Tämä operaatio tehdään, koska hyvin usein on niin, että sopimuksen maksuerät ja niiden otsikot eivät suoraan vastaa sopimuksen todellisia rahoituskuluja. Tyyppiesimerkkinä tästä on niin sanottu bullet-tyyppinen laina, jossa nostettu ja takaisin maksettava määrä teknisesti vaan eroavat toisistaan, ja tehollinen korko on ratkaistava laskemalla. Tässäkin tapauksessa pitää muistaa tarkastella mahdollista tarvetta kirjata lainasaatavan arvoa alas.
Kolmanneksi, jos meillä on käsillä johdannainen, niin sen käypä arvo muodostuu – tunnetusti ja mutkikkaasti – sen perustana olevan hyödykkeen arvon muutoksista ja johdannaissopimuksen ehtojen yhteisvaikutuksesta. Tässä tapauksessa jokaisessa tilinpäätöksessä johdannaisen arvo on sen uudelleen laskettu (tai markkinapaikalta luettu) käypä arvo, ja arvonmuutos otetaan rahoituseränä varsinaisen tuloslaskelman ja kauden tuloksen kautta. Jos näitä on paljon, eivätkä niiden arvon muutokset kumoa toisiaan, kauden tulos saattaa mennä aikamoista vuoristorataa. Suojaustarkoituksessa hankitut johdannaiset vaikuttavat tietyissä tapauksissa vasta laajennetun tuloslaskelman kautta, mutta tämä on ihan oma tekniikkalaji, johon ei tässä ole mahdollista syventyä.
Neljänneksi meillä on sitten laaja kategoria ”muut rahoitusinstrumentit”, joihin lukeutuvat oman pääoman ehtoiset sijoitukset kuten osakkeet, ja myös vastaavalla tavalla sijoituksiksi hankitut noteeratut muut arvopaperit kuten joukkovelkakirjalainat, sekä laaja joukko rahoitussektorin kehittämiä, mitä ihmeellisimpiä arvopaperin muotoon puettuja sijoituskohteita. Näitä arvostetaan aina taseessa viimeisimpään käypään arvoonsa, joko markkinapaikalta luettuna tai nettonykyarvolaskelman kautta arvioituna. Jos kyseessä on osake tai vastaava, johon liittyvät tulevat kassavirrat ovat hämärän peitossa, sen käyvän arvon muutokset otetaan lähtökohtaisesti kauden tuloksen eli varsinaisen tuloslaskelman kautta. Jos kyseessä on korkoinstrumentin tapainen, jonka tulevat kassavirrat ovat sopimuspohjaisia, sen käyvän arvon muutokset otetaan laajennetun tuloslaskelman kautta, eli käytännössä suoraan oman pääoman käyvän arvon rahastoriviä vastaan. Kirjanpitovelvollinen voi kuitenkin vapaaehtoisesti ottaa nämäkin arvonmuutokset kauden tuloksen kautta, kunhan tekee sen johdonmukaisesti ja pysyvästi, ja jos liiketoiminta perustu aktiiviseen kaupankäyntiin tällaisten instrumenttien kanssa niin näin on itse asiassa pakko menetellä. Toisaalta erinäisissä harvinaisissa tilanteissa osakkeidenkin arvonmuutoksia voidaan ottaa laajennetun tuloslaskelman kautta, eli tilikauden varsinaisen tuloksen jälkeen omaa pääomaa vastaan niin, että tuloksessa näkyvät vain saadut osingot. Näitä ei täysin ilmiselviä tilanteita varten Big4-ketjut ovat luoneet päätöspuita ja kaavioita, joista saattaa olla apua.
Kun rahoitusinstrumenttia arvostetaan käypään arvoon, alaskirjauksia ei tarvitse ajatella. Ne sisältyvät jo valmiiksi käypään arvoon. Tämä tarkoittaa myös sitä, että rahoitusvälineen hankintaan liittyvät tapahtumakustannukset pitää kirjata kuluksi heti hankinnan yhteydessä, niitä luonnollisesti ei voi jaksottaa tai lisätä käypään arvoon. Toisaalta on huomattava, että silloin kun meillä on suunnitelman mukaan arvostettava rahoitusinstrumentti, tyypillisesti lainasaatava, niin alaskirjaustarve tulee arvioida kaikkien ennakoitujen luottotappioiden odotusarvon kautta, suhteellisen mutkikkaalla tavalla. Tämä on käytännössä tärkeämpää pankille kuin kauppaliikkeelle, mutta periaatteessa lähestymistapa on molemmissa sama, vaikka lyhyiden saatavien osalta voi soveltaa kevennettyä menetelmää.
Koska kyseessä on IFRS, niin rahoitusinstrumenttien tilinpäätöskäsittelystä tietysti vaaditaan runsaasti liitetietoja. Tässä tapauksessa niitä vaaditaan jopa tavallista enemmän, niin paljon, että niitä varten on käytännössä oma IFRS 7. Sen vaatimukset ovat niin laajat, että ne muistuttavat jonkin verran jo pienoistoimintakertomusta, kun eritellään erityyppisiä riskejä ja niiden mahdollisia vaikutuksia. Ei liene yllätys, että on muodostunut vakiintunutta liitetietokäytäntöä tai ”hyvää IFRS-liitetietotapaa”, eli käytännössä kopioidaan olemassa olevista tilinpäätöksistä ja Big4-ketjujen mallitilinpäätöksistä vakiintuneita taulukoita, joita sovelletaan omaan tilanteeseen.
Lopuksi
Jos kyseessä on perusmuotoisen kirjanpitovelvollisen IFRS-tilinpäätös, rahoitusinstrumenttien käsittely ei itse asiassa ole monimutkaista. Kaikki velat ja perusmuotoiset saatavat arvostetaan nimellisarvoonsa, tuotot jaksotetaan tilikausille ja huolehditaan tarvittaessa alaskirjauksista. Jako oman ja vieraan pääoman välillä menee ihan maalaisjärkisesti. Johdannaiset arvostetaan käypään arvoon, ja sen muutokset otetaan tuloslaskelman rahoituserien kautta. Samalla tavalla voi menetellä osakesijoitusten kanssa, joskin niiden arvonmuutokset voi halutessaan usein ottaa tilikauden tuloksen jälkeen. Lisäksi on paljon liitetietoja. Siinä se, ja kulmakarvat eivät kärise.
Rahoitusinstrumenttien käsittelyssä erot IFRS:n ja kirjanpitolain mukaan tehtyjen tilinpäätösten välillä ovat kieltämättä merkittävät. IFRS-tilinpäätöksessä rahoitusvälineitä on pakko arvostaa käypään arvoon, olkoonkin että tämä perusmuotoisten saatavien ja velkojen kohdalla voi olla sama kuin hankintahinta. Kirjanpitolaki lähtee pelkistetysti siitä, että rahoitusvälineitä arvostetaan samalla tavalla kuin vaihto-omaisuutta, eli (jäljellä olevaan) hankintahintaan tai markkina-arvoon, jos alempi. KPL sallii toki, että rahoitusvälineitä arvostetaan käypään arvoon, mutta silloin se tehdään tässä käsiteltyjä IFRS-sääntöjä noudattaen, laajoja liitetietoja unohtamatta.
Kuten alussa mainittiin, käypään arvoon arvostamista sovelletaan myös muihin hyödykkeisiin kuin rahoitusinstrumentteihin. Tähän on syytä palata – siinäkin erot kirjanpitolain mukaisiin tilinpäätöksiin saattavat olla merkittäviä.
