Leasingvuokrasopimukset ja IFRS 16
Jos sattuu olemaan sillä päällä, niin melkein mistä vain IFRS:n osasta voi tehdä hankalan. Tosin ne aihealueet, joissa on oikeasti isoja ja merkittäviä eroja, voi laskea yhden käden sormilla. Meillä on käypään arvoon arvostaminen yleisesti ja erityisesti rahoitusvälineiden osalta, tuloutus liikevaihtoon eli IFRS 15, liikearvon eli goodwillin käsittely ja siihen liittyen tietyt yrityskauppatilanteet – ja sitten vuokrasopimukset eli IFRS 16, joista tässä aloitamme. Muihin mainittuihin, ja joihinkin ei aivan yhtä hankaliin ja merkittäviin, syvennytään sarjan tulevissa osissa.
Tausta
Vuokra- eli leasingsopimusten käsittely kirjanpidossa ja tilinpäätöksissä on yksi selkeimpiä esimerkkejä siitä, miten ”asia ennen muotoa” eli sisältöpainotteisuuden periaatetta sovelletaan. Tämä johtuu siitä, että vuokrasopimuksiksi otsikoituja järjestelyjä on niin monenlaisia. On selkeästi suoraan kuluksi (vuokralle ottajan) ja tuloksi (vuokralle antajan) kirjattavia lyhytaikaisia vuokrauksia, niin sanottuja operatiivisia vuokrasopimuksia (operating leases). Yrityksen myyntitykki lentää myyntimatkalle vieraan maan kamaralle ja vuokraa lentokentältä auton käyttöönsä viikoksi. Toisaalta on myös sellaisia vuokrasopimuksia, jotka ovat käytännössä osamaksusopimuksia (rahoitusleasing, financial leases), eli niihin sisältyy myös rahoituselementti, vuokralle ottajan näkökulmasta velanottoa. Yritys vuokraa itselleen sitovalla sopimuksella kuorma-auton kymmeneksi vuodeksi, minkä jälkeen sillä on oikeus lunastaa se omakseen nimellistä korvausta vastaan. Näiden ääritapausten väliin mahtuu sitten hyvin laaja kirjo erilaisia enemmän tai vähemmän ihmeellisiä vuokrasopimuksia, joissa siirretään käyttöoikeus myös muihin hyödykkeisiin kuin autoihin.
Operatiiviset vuokrasopimukset eivät ole ongelmallisia, ne kirjataan vain kuluksi ja tuloksi. Rahoitusleasing sen sijaan on hankala, sillä vertailukelpoisuus kärsii. Yritys, joka ottaa pankista lainaa ja ostaa itselleen sillä käyttöomaisuushyödykkeen, joutuu näyttämään taseessaan sekä velkaa, jota lyhennetään että käyttöomaisuutta, jota poistetaan. Tuloslaskelmassa lainan korkomenot näkyvät rahoituskuluina ja poistot tietysti poistoina. Verrokki, joka tekee ihan saman, mutta otsikoikin sopimuksen vuokrasopimukseksi, jossa vuokralle antaja eli myyjä siis järjestää rahoituksen, ei lähtökohtaisesti näytä mitään taseessaan eikä tuloslaskelmassaan muuta kuin meheviä vuokrakuluja. Kirjanpitolakimme perusvaihtoehdon mukaan meneteltäessä käy täsmälleen näin, joskin vuokravastuista on annettava liitetietoja.
Sijoittajien tiedontarpeita täyttämään rakennetuissa tilinpäätösnormistoissa, kuten IFRS ja US GAAP, katsotaan, että taseen muokkaaminen vähemmän velkaiseksi pelkästään sopimalla hyödykkeen hankintasopimuksen otsikoinnista, olisi liian helppoa ollakseen sallittua. Jo laskentatoimen kivikaudelta alkaen on rahoitusleasingin osalta sovellettu sisältöpainotteisuutta ja edellytetty, että asiallisesti osamaksukaupan tyyppinen ”vuokrasopimus” puretaan ainesosiinsa ja kirjataan niin kuin kyseessä olisi velkarahalla rahoitettu hankinta, poistoineen, rahoituskuluineen, varoineen ja ennen kaikkea velkoineen. Tämä ainesosiin purkaminen on mekaanisesti vähän työlästä, mutta muuten ei kovin haastavaa.
Haasteeksi muodostuu rajanveto operatiivisen vuokrasopimuksen ja rahoitusleasingin välillä, kun sopimus esimerkiksi siirtää vain tiettyjä osia hyödykkeen käyttöarvosta vuokralle antajalta vuokralle ottajalle. US GAAP, joka on niin sanottu sääntöpohjainen laskentanormisto, määrittelee nykyisinkin (ASC842) selkeät rajat – jos vuokrasopimus kattaa yli 75 prosenttia hyödykkeen taloudellisesta käyttöajasta tai vuokramaksujen nettonykyarvo on yli 90 prosenttia hyödykkeen arvosta tai jokin kolmesta muusta ehdosta täyttyy, niin sopimus kirjataan rahoitusleasingina, muuten operatiivisena vuokrasopimuksena. IASB:n edellinen standardi IAS17 yritti samaa periaatepohjaisesti – ilman prosenttirajoja – ja tarjosi päätöspuun, jota soveltamalla päätteli, miten kirjata vuokrasopimus. Ja kyse oli tosiaan valinnasta: joko kirjasi hyödykkeen kokonaan taseeseensa, tai sitten ei ollenkaan.
Varsinkin tämä ”kaikki tai ei mitään” ominaisuus osoittautui ajan myötä häiritseväksi, koska yrityksille ja rahoittajille muodostui suuri houkutus muotoilla sopimukset sellaisiksi, että taseeseen ei tarvinnut kirjata leasingvelkaa. Analyytikot taas tyypillisesti ”korjasivat” yritysten taseita lisäämällä kaikkia liitetiedoista löytyviä vuokravastuita velkoihin, vertailukelpoisuutta hakiessaan. Tilinpäätösstandardi, joka johtaa siihen, että sopimuksia muotoillaan – joskus kalliisti – sen kiertämiseksi ja jonka mukaan tehtyjä tilinpäätöksiä analyytikot eivät voi käyttää ilman työläitä korjauksia, ei välttämättä ole kovin onnistunut. FASB ja IASB käynnistivätkin – sattumalta finanssikriisin aikoihin – laajan yhteisprojektin uuden leasingstandardin kirjoittamiseksi. Värikkäiden vaiheiden, lausuntojen ja kompromissien jälkeen IFRS 16 astui voimaan per 1.1.2019, ja loppumetreillä vähän eriytynyt amerikkalainen ”Topic 842” tuli voimaan suunnilleen, mutta ei täsmälleen samaan aikaan. Siirtymähässäkkä oli melkoinen.
IFRS 16 ja vuokralle ottaja
Vuokrasopimusten tilinpäätöskäsittelyä koskevassa standardissa on luonnollisesti kaksi eri päätapausta – vuokralle ottajan (lessee) tilinpäätös, ja vuokralle antajan (lessor) tilinpäätös. Sitten on joitakin käytännössä yleisesti esiintyviä yhdistelmiä, kuten myynti ja takaisinvuokraus (sale and leaseback) sekä edelleen vuokraus (alivuokraus, subleases). IFRS 16 on, myöhään sen valmistelussa tapahtuneen kompromissin jäljiltä, epäsymmetrinen. Vuokralle ottaja aktivoi, pääsäännön mukaan, kaikki vuokrasopimuksensa taseeseen sopimuksen käyvän eli nettonykyarvon mukaan. Vuokralle antaja jakaa entiseen tapaan sopimukset operatiivisiin vuokrasopimuksiin ja rahoitusleasingsopimuksiin. Rahoitusleasingsopimukset tuloutetaan liikevaihtona ja aktivoidaan myyntisaamisen tapaisena, josta saadaan korkotuottoja. Operatiivisen vuokrasopimuksen kautta vuokrattu hyödyke pysyy käyttöomaisuutena, jota tietysti poistetaan, ja liikevaihtoa syntyy vuokratulojen myötä.
Standardin ja sen tuomien muutosten pääpaino on selkeästi vuokralle ottajan tilinpäätöksessä – tätähän olikin tarkoitus parantaa. Jotta vuokrasopimuksia pystyisi aktivoimaan, niin ne pitää ensin tunnistaa ja mahdollisesti erotella muista sopimuksista. Tämä vaatii, että pitää löytyä vuokrasopimuksen kohteena oleva omaisuus. Jotta kyseessä olisi IFRS 16 soveltamisalaan kuuluva vuokrasopimus, niin kolmen ehdon pitää täyttyä:
1. 
Pitää löytyä vuokrasopimuksen kohteena oleva yksilöity omaisuuserä;
2. Vuokrasopimuksen pitää antaa oikeus omaisuuserän käytöstä syntyvään taloudelliseen arvoon; ja
3. Vuokralle ottajan pitää saada määrätä omaisuuserän käytöstä.
Ensimmäinen kohta tarkoittaa, että sopimuksen pitää kohdistua johonkin tiettyyn käyttöomaisuuteen, käytännössä aineelliseen esineeseen. Aineetonta omaisuutta voi vuokrata, ja IFRS 16 voi periaatteessa tulla sovellettavaksi, mutta käytännössä näin käy hyvin harvoin. Rajanveto tässä on lähinnä palvelusopimukseen, sellaiseen, jota IFRS 15 käsittelee perinpohjaisesti. Standardin soveltamisohjeissa on asiaa hyvin selventäviä esimerkkejä. Jos vuokraa laivan, junavaunun tai valokuituparin tietyksi ajaksi, ja voi sopimuksen sallimissa rajoissa päättää mitä siinä siirtää tai säilyttää ja miten paljon sitä käyttää, niin kyseessä on vuokrasopimus. Jos vuokraa saman verran meri- tai raidekuljetuskapasiteettia tai tiedonsiirtoyhteyttä, niin kyseessä ei ole vuokrasopimus – yksilöityä esinettä, jota vuokrattiin, ei löydy, vaikka palvelusopimuksesta saatava hyöty voikin olla täsmälleen sama. Pelkkä käyttöoikeus palveluun tai esimerkiksi tilaan ei riitä – pitää olla oikeus yksilöidyn hyödykkeen käyttöön. Pitää myös, sopimuksen sallimissa rajoissa, olla oikeus määrätä vuokratun hyödykkeen käytöstä, niin että voi saada itselleen sen tuottaman taloudellisen hyödyn. Muussa tapauksessa ei voi sanoa, että käyttöoikeus olisi aidosti siirtynyt.
On tavallista, että vuokrataan esimerkiksi ajoneuvo ja kokonaissopimukseen sisältyy huoltosopimus tai vastaava. Voi myös olla niin, että samalla sopimuksella vuokrataan monta erilaista ajoneuvoa erilaisilla huoltosopimuksilla eri ajoiksi. Silloin ei auta muu kuin yrittää erotella sopimuksesta vuokrasopimuksen määritelmän täyttävät elementit, tässä tapauksessa ajoneuvojen erilliset vuokraukset, niistä, jotka eivät ole vuokrasopimuksia, kuten tässä esimerkissä huoltosopimukset. Jos tätä ei ole ennakoinut sopimusta muotoillessa, niin siitä saattaa tulla sitkeä harjoitus. Vuokrattuja hyödykkeitä pitää lähtökohtaisesti käsitellä erillisinä, ei salkkuina, joskin täysin samanlaisia voi tietysti niputtaa.
Kun kaikki vuokratut hyödykkeet ovat löytyneet, niiden vuokrasopimukset pitää arvostaa ja aktivoida taseeseen erikseen. Huojennuksia on kaksi. Lyhyet, alle kahdentoista kuukauden vuokrasopimukset voi käsitellä kuluina ja jaksottaa tarvittaessa kahdelle kaudelle, jos vuokra-aika ei osu yhteen tilikauden kanssa. Vähäarvoista kohdetta koskevat sopimukset voi myös kirjata suoraan kuluksi, ja rajaksi on muodostunut 5 000 euroa, dollaria, puntaa tai sen suuruusluokan muuta valuuttaa. IASB mainitsi – käytännöstään ja periaatteistaan poiketen – tämän raja-arvon vähän ohimennen ja esimerkinomaisesti standardin soveltamisohjeissa. Maailma tarrautui siihen kuin väsynyt uimari oljenkorteen. IASB toki tiesi mitä teki. Julkilausuttuna tarkoituksena oli, että vähäisyys ei olisi suhteellinen, kirjanpitovelvollisen koon mukaan liikkuva olennaisuuden tapainen raja, vaan absoluuttisesti pieni arvo, joka olisi sama kaikille.
Vuokrasopimuksen tilinpäätöskäsittely eli sen aktivointi onkin sitten mielenkiintoinen harjoitus, ja tässä IFRS 16 loi aidosti uutta kirjanpitotapaa. Riippumatta siitä, onko vuokrattu isompi vai pienempi osa hyödykkeen taloudellisesta käyttöiästä tai arvosta, niin se kirjataan taseeseen siltä osin kun se vuokrasopimuksessa siirtyy. Se tehdään käytännössä laskemalla sopimuksen nykyarvo, eli näin:
1. Lasketaan kaikkien tulevien vuokramaksujen nykyarvo eli diskontataan ne, käyttäen diskonttokorkona sitä korkoa, jota yrityksen olisi pitänyt maksaa, jos se olisi ottanut hyödykkeen hankkimista varten lainaa. Tämä kirjataan leasingvelaksi.
2. Leasingvelan arvo, johon lisätään mahdolliset jo maksetut ennakot ja niin edelleen, käytetään myös leasingomaisuuden hankintakustannuksena, joka aktivoidaan leasingomaisuudeksi.
3. Leasingomaisuus poistetaan vaikutusaikanaan, eli vuokrasopimuksen aikana. Leasingvelkaa kirjataan alas sitä mukaa kun sitä vuokramaksujen myötä lyhennetään, ja diskonttokoron mukainen osuus jäljellä olevasta velasta kirjataan korkokuluksi tuloslaskelmaan.
Periaatteessa tämä on selkeää, mutta käytännössä on mutkia matkassa, ja niitä on yllä jonkun verran oiottu. Diskonttokoron määrittäminen ei ole yksiselitteistä, ja jos mahdollista, se pitäisi ensisijaisesti laskea auki vuokrasopimuksesta. Tämä harvoin onnistuu. Jäännösarvoja ja purkamismenojen tapaisia asioita pitää ottaa huomioon ja sisällyttää hankintamenoon, ja sitten mahdollisesti tehdä pakollinen varaus. Jos vuokrasopimus muuttuu matkan aikana, esimerkiksi sitä pidennetään, niin sen joutuu melkein aina arvostamaan uudestaan, todennäköisesti päivittyneellä diskonttokorolla, ja niin edelleen. Erilaiset eri tekijöiden – esimerkiksi myynnin – mukaan muuttuvat vuokrat, optiot jatkaa tai päättää sopimus etuajassa ja vastaavat mausteet tuovat omat tulkintaongelmansa. Alkuperäinen englanninkielinen standardi soveltamisohjeineen ja selityksineen on lähellä 200 sivua, ja tyypillinen Big4-ketjun julkaisema yleisohje on sadan sivun luokkaa.
Käytännössä tämä on kuitenkin elävässä elämässä pitkälti tietojärjestelmäongelma. Jotta laskenta pysyisi kasassa vuosien yli ja jos vuokrasopimuksia on enemmän kuin noin kaksi, niin taloushallinnon järjestelmän pitää tukea vuokrasopimusten seurantaa IFRS 16:n vaatimien kirjausten vaatimalla tarkkuudella. Hässäkkä, joka syntyi vuonna 2018 kun standardin käyttöönotto painoi päälle, johtui siitä, että iso massa olemassa olevia vuokrasopimuksia piti yksilöidä, analysoida, arvostaa, aktivoida ja kirjata ja järjestelmiä ei oltu vielä päästy testaamaan oikeassa elämässä. Tilanne on tätä kirjoittaessa parempi, mutta jos kirjanpitojärjestelmä ei osaa käsitellä vuokrasopimuksia IFRS 16 -yhteensopivasti, niin leikkiin ei kannata ryhtyä. Pienen yrityksen käyttöomaisuusrekisteriksi tehty sovellus, tai mikään muukaan viritelmä, jota ei ole tehty nimenomaan tätä varten, ei toimi. Toisaalta, jos järjestelmä on nykyaikainen, niin siihen syötetään vuokrasopimuksen tiedot ja parametrit ja se laskee ja tekee kirjaukset pääsääntöisesti suuremmitta kivuitta.
Vuokralle antaja
IASB:n alkuperäinen ajatus oli, että toinen osapuoli eli vuokralle antaja käsittelisi vuokrasopimuksia vastaavalla tavalla kuin vuokralle ottaja, mikä olisi ollut tieteellisesti ja taiteellisesti symmetristä ja kaunista. Lausuntokierrosten vastalausevyöryn takia ja maalaisjärjen nimissä IASB kuitenkin perääntyi ja päätyi epäsymmetriseen ratkaisuun, jossa vuokralle antajat pitkälti jatkoivat edellisen standardin malliin. Tälle oli hyvät perusteet. Varsinaista ongelmaa taseen ulkopuolisen velan kanssa ei tässä päässä ollut, vaan se oli nimenomaan vuokralle ottajien tilinpäätöksissä. Ei ollut perustetta monimutkaistaa laskentaa, varsinkin kun vuokralle antajalla aika tyypillisesti on paljon isompia vuokrasopimusmääriä. Ei myöskään ollut hyvää syytä muuttaa myynnin tulouttamiseen liittyviä käytäntöjä radikaalisti.
Vuokralle antaja luokittelee vuokrasopimuksensa operatiivisiin vuokrasopimuksiin ja rahoitusleasingsopimuksiin, käyttäen pitkälti vanhaa tuttua IAS17-vuokaaviota. Jos vuokrauskohteelle ominaiset riskit ja edut sopimuksen myötä kaikilta olennaisilta osiltaan siirtyvät vuokralle ottajalle, niin kyseessä on rahoitusleasing, muuten on käsillä operatiivinen vuokrasopimus. Operatiivinen vuokrasopimus ei oikeastaan vaadi erityistoimenpiteitä. Hyödyke on käyttöomaisuudessa ja siitä tehdään normaalit poistot. Vuokramaksut ovat myyntituloa, ja ne jaksotetaan vuokrasopimuksen juoksuajalle. Sopimusmuutokset, jonkun tekijän mukaan osittain määräytyvät vuokrat ja kaikenlaiset omituisuudet ehdoissa voivat aiheuttaa tulkintaongelmia, mutta nämä eivät ole uusia asioita.
Kun vuokrasopimus luokitellaan rahoitusleasingiksi, niin kirjanpitokäsittely muuttuu täysin. Se muistuttaa osittain tilannetta vuokralle ottajan päässä. Vuokralle antaja laskee nimittäin samalla tavalla diskontatun nykyarvon sopimuksen vuokramaksuista ja myös sopimuksen jälkeisestä jäännösarvosta. Tästä muodostuu vuokrasopimuksen arvo, joka tuloutetaan liikevaihtona ja kirjataan taseeseen saamisena. Kun vuokrasopimuksen aika sitten kuluu ja asiakas maksaa, niin saamista vähennetään ja tuloutetaan diskonttokoron ja jäljellä olevan saamisen arvon perusteella rahoitustuloja. Rahoitusleasingsopimuksen tilinpäätöskäsittely vastaa siten osamaksusopimuksen käsittelyä, mikä lienee ihan oikea lopputulos.
Usein on niin, että laitevalmistaja sekä myy että vuokraa tuotteitaan asiakkaille, riippuen siitä mitä heidän kanssaan sovitaan. Silloin syntyy tilanteita, joissa pitää harkita minne valmiin laitteen sijoittaa taseessa. Jos laite vuokrataan, tai sitä on tarkoitus vuokrata, niin se kuuluu käyttöomaisuuteen ja siitä pitää tehdä poistoja. Jos se on tarkoitus myydä niin se kuuluu vaihto-omaisuuteen joista ei tehdä poistoja. Ei liene ihan tavatonta, että mielessä silloin vilahtaa tämän harkinnan vaikutus kauden tulokseen. Tämä toki pätee yleisemminkin riippumatta IFRS 16 -määräyksistä.
Vaikutukset ja sivuvaikutukset
IFRS 16 on toistaiseksi viimeisin tilinpäätöskäytäntöjä isosti muuttanut IASB:n aikaansaannos. Sen oli tarkoitus korjata edellisen standardin ongelmia ja varmistaa, että leasingvastuut näkyisivät täysimääräisesti ja vertailukelpoisesti vuokralle ottajien taseissa. Sitä se kaiken kaikkiaan tekikin. Vaikutukset olivat monessa yrityksessä huomattavia. Gearing ja omavaraisuusaste muuttuivat standardin soveltamisen myötä niin paljon, että lainaehtoja (velkakovenantteja) piti usein neuvotella uusiksi. Kun lukee vuoden 2019 tilinpäätöksiä ja vertaa uudelleen (pro forma) laskettuja vertailutietoja alkuperäisiin tilinpäätöksiin, niin muutokset näkyvät selvästi. Hässäkkä oli melkoinen, mutta standardia voi pitää sikäli onnistuneena, että se ratkaisi sen ongelman jonka takia se kehitettiin.
IFRS 16 toi lisää töitä kirjanpitäjille, koska vuokrasopimuksia pitää nyt seurata paljon tarkemmin kuin aikaisemmin. Tähän käytännössä tarvitaan sitä tukevia taloushallinnon tietojärjestelmiä. Toinen työllistävä vaikutus on IFRS:n yleislinjan mukaisesti vaaditut hyvin laajat liitetiedot, joita tulee sivukaupalla – liitetietovaatimuksia kun jo itse standardissa on useamman sivun verran, enemmän kun mitä tässä kirjoituksessa on tilaa käsitellä. Näihin on Big4-tarkastajien ohjausvaikutuksen myötä muodostumassa yhdenmukaista raportointikäytäntöä, eli hyvin samankaltaisia taulukoita löytyy jo tilinpäätöksestä kuin tilinpäätöksestä.
Kirjanpitolain mukaisia tilinpäätöksiä tekevä kirjanpitovelvollinen voi, jos haluaa aktivoida leasingvastuita taseeseensa, tehdä sen IFRS:n määräyksiä noudattaen. Tämä mahdollisuus tuotiin kirjanpitolakiin koska katsottiin, että on paikallaan, että rahoitusleasingsopimukset saa halutessaan aktivoida, mutta olisi turhaa ylläpitää jotain omaa, kansallista tapaa tähän. Jos näin tekee, niin pitää noudattaa IFRS 16:ta kokonaisuudessaan, myös esimerkiksi vaadittujen liitetietojen osalta. Tätä vaihtoehtoa ei käytännössä kovin usein hyödynnetä.
Vaikka IFRS 16 onnistuikin tavoitteissaan ja kaikki lopulta selvisivät sen käyttöön ottamisesta, niin kentällä ei varsinaisesti odoteta seuraavaa vastaavan laajuista harjoitusta kuten joulua tai kuuta nousevaa. Kokemus oli, jos ei traumaattinen, niin ainakin hengästyttävä. Mitään vastaavankokoista uudistusta ei tilinpäätöspuolella onneksi näytä olevan lähiaikoina tulossa IASB:n tehtaan hihnalta. Kaikki mielenkiinto kohdistuu tällä hetkellä kehitteillä olevan vastuullisuusraportoinnin vaatimuksiin ja standardeihin, joihin liittyvä hässäkkä ja työmäärä saavat leasingstandardin näyttämään leppoisan kevyeltä harjoitukselta.
