Kirjanpitäjänä rikoksesta epäiltynä

Kirjanpitäjän rikosoikeudellinen vastuu on kysymys, johon joudun palaamaan toistuvasti keskustellessa taloushallinnon ammattilaisten kanssa. Rikosoikeudellisen vastuun rajoista ei ole olemassa tarkkarajaista tuomioistuinkäytäntöä, minkä lisäksi rikosprosessiin liittyvät erilaiset menettelyjen aloittamiskynnykset voivat aiheuttaa hämmennystä rikosprosessiin mukaan joutuneille. Taloushallintoliitto on julkaissut oman ohjeistuksensa kirjanpitorikoksista tilitoimiston näkökulmasta vuonna 2018. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on käsitellä kirjanpitäjän roolia rikosprosessissa siinä tilanteessa, jossa myös kirjanpitäjä on epäiltynä rikoksesta.

Kirjanpitorikoksen tutkinnat alkavat tyypillisesti joko konkurssin tai verotarkastuksen yhteydessä.

Konkurssi

Yrityksen konkurssin yhteydessä pesänhoitaja on tietyin edellytyksin velvollinen tekemään tutkintapyynnön poliisille konkurssilain 14 luvun 5 §:n mukaisesti:

”Jos on syytä epäillä, että velallinen on saattanut syyllistyä velkojia vastaan tehtyyn rikokseen, kirjanpitorikokseen tai muuhun sellaiseen elinkeinotoiminnassa tehtyyn rikokseen, jolla saattaa olla velkojien maksunsaannin tai pesän selvityksen kannalta vähäistä suurempi merkitys, pesänhoitajan tulee tarvittaessa tehdä rikosepäilystä ilmoitus poliisille.”

Kyseessä on pesänhoitajalle asetettu ehdoton velvoite. Jos hän katsoo, että rikosilmoituksen edellytykset täyttyvät, hänen on se tehtävä. Jos syytä epäillä, että kynnys ylittyy, pesänhoitajan on tehtävä rikosilmoitus konkurssia edeltäneistä toimista. Konkurssiasiain neuvottelukunnan suositus numero 18 käsittelee pesänhoitajan velvollisuutta tehdä rikosilmoitus. Ohjeen mukaisesti pesänhoitajalla on harkintavaltaa siinä, milloin teot ovat sellaisia, että teolla on pesän selvityksen kannalta vähäistä suurempi merkitys. Kirjanpitorikos mainitaan ohjeessa sellaisena rikoksena, joka tyypillisesti hankaloittaa konkurssipesän selvitystä. Ohjeessa todetaan myös, että kirjanpitorikoksista tulee tehdä rikosilmoitus riippumatta sen vaikutuksista pesän varallisuuteen.

Ohjeen mukaisesti harkinta on aina tapauskohtaista, mutta vähäisistä asioista ei tulisi tehdä rikosilmoitusta. Tavoitteena tässä on, että esitutkintaviranomaista, eli poliisia, ei kuormitettaisi vähäisillä asioilla. Kirjanpitorikoksesta on tehtävä rikosilmoitus ohjeen mukaan aina, jos kirjanpitoaineisto on hävitetty, sitä ei suostuta luovuttamaan pesänhoitajalle tai kirjanpito on laiminlyöty kokonaan. Ohjetta on sovellettu käytännössä siten, että jos kirjanpito on ollut tekemättä lyhyeltä ajalta, esimerkiksi muutamalta kuukaudelta, ei tutkintapyyntöä usein tehdä. Jos sen laiminlyönnin kesto on pidempi, esimerkiksi yli neljä tai kuusi kuukautta, tutkintapyyntö tehdään todennäköisemmin. Mitä laajempaa yrityksen toiminta on ollut, sitä lyhyemmän ajan puutteista tutkintapyyntö todennäköisesti tehdään. Myös väärien tositteiden käyttäminen tai väärien liiketapahtumien kirjaaminen johtaa todennäköisemmin rikosilmoitukseen kuin vain kirjanpidon laiminlyönti tietyltä ajalta.

Suosituksessa korostetaan myös, että esitutkinnan toimittamiseksi keskeistä on toimittaa poliisille tietoa kirjanpidon tilasta, kirjanpitäjästä, tilintarkastajasta sekä kirjanpitoaineiston olemassaolosta. Tämän lisäksi ohjeen mukaan rikosilmoitukseen on myös merkittävä kirjanpitäjän nimi ja yhteystiedot sekä hänen mahdollinen lausumansa kirjanpidosta. Jo rikosilmoituksen muoto ohjaa tältä osin esitutkinnan aloittamista siten, että kirjanpitäjä on yksi epäillyistä.

Verotarkastus

Toinen tyyppitilanne, jossa kirjanpitorikoksesta voidaan tehdä tutkintapyyntö on verotarkastus. Verohallinnosta annetun lain 28 §:n mukaisesti Verohallinnolla on oikeus ilmoittaa esitutkintaviranomaiselle tutkintaa varten havaitsemansa kirjanpitorikosta koskeva asia. Tätä oikeutta käytetään erityisesti silloin, kun verotarkastuksissa havaitaan, että kirjanpidon puutteellisuuden tai virheellisyyden vuoksi on laadittu väärän sisältöinen veroilmoitus joko arvonlisäverotukseen tai yhteisön tuloverotukseen.

Verohallinnon osalta ei ole olemassa julkaistuja ohjeita siitä, milloin rikosilmoitus tehdään ja milloin sitä ei tehdä. On kuitenkin tilastoitu, että noin joka kolmas verotarkastus johtaa tutkintapyyntöön ja siten rikostutkintaan. Julkaisemattomien ohjeiden puutteiden vuoksi seuraava osa perustuu omiin subjektiivisiin havaintoihin avustaessamme asiakkaita sekä veroprosesseissa että rikosasioissa.

Tyypillisesti verotarkastuksissa kirjanpitorikoksista tehtävä tutkintapyyntö tehdään tilanteissa, joissa kirjanpitoon on alun alkaen tehty väärän sisältöinen kirjaus veron välttämiseksi. Tällöin kirjanpidon perusteella laaditusta veroilmoituksesta seuraisi, että veronsaajalle kertyvä vero jäisi liian pieneksi. Tyypillisesti virheelliset kirjaukset liittyvät yhtiön kuluksi naamioituihin yksityistalouden menoihin tai muutoin vähennyskelvottomien kulujen kirjaamiseen yhtiön menoksi. Myös osakaslainoja pyritään usein esittämään jonain muuna kuin osakkaan pääomatulona verotettavana osakaslainana.

Jos kirjanpidon ulkopuolelle on jätetty liiketapahtumia, tutkintapyyntökynnys on yleensä hyvin matala. Tämä on sinänsä perusteltua, koska myynnin, pimeän palkanmaksun tai peitellyn osingon kirjaamatta jättäminen osoittaa usein erilaista tahallisuutta kuin virheet kirjanpidossa. Tältä osin taloushallintoa hoitaneelle henkilölle on ikävää, että verotarkastuksissa kirjanpidon ulkopuolista käteismyyntiä mallinnetaan usein erilaisilla arvioilla käteismyynneistä ja katteista. Nämä mallinnukset voivat johtaa lopulliseen verotukseen, tai ne kaatuvat myöhemmin hallintomenettelyssä, mutta rikosepäily aloitetaan usein tästä huolimatta. Verohallinto voi esimerkiksi arvioida tietyillä laskennallisilla menetelmillä, että yhtiön käteismyynti on keskimäärin 4 prosenttia kaikista myynneistä, ja katsoa kirjanpidon ohi tehdyksi myynniksi kaiken sen volyymin, jonka käteismyynti kirjanpidossa alittaa tämän tason.

Rikosilmoitus on tehtävä, jos kirjanpitoaineisto on hävitetty, sitä ei suostuta luovuttamaan pesänhoitajalle tai kirjanpito on laiminlyöty kokonaan.

Käytännössä verotarkastuksissa tutkintapyyntö tehdään usein yhdessä jostain verorikoksesta ja kirjanpitorikoksesta. Pelkistä kirjanpitorikoksista rikosilmoitukset ovat huomattavasti harvinaisempia. Tältä osin rikosilmoituskynnys on sidoksissa veropetoksen tutkintakynnykseen. Omien havaintojeni perusteella verorikoksen tutkintapyyntö on voimakkaasti sidoksissa vältetyn veron määrään. Usein nyrkkisääntönä on, että jos verotusta oikaistaan kymmeniä tuhansia euroja, tutkintapyyntöä voidaan pitää todennäköisenä, ja jos oikaisu nousee yli sadan tuhannen euron, tutkintapyynnön tekemättä jättäminen olisi jo yllätys. Kyseinen ohje soveltuu toki pääasiassa pk-sektorin yrityksiin, joissa nämä oikaisut ovat suuria suhteessa toiminnan volyymiin. Suuryritysten kohdalla tällaiset oikaisut eivät luonnollisesti lähtökohtaisesti johda yhtä herkästi rikostutkintaan, koska toiminnan volyymi huomioiden kyseessä on hyvin vähäisestä poikkeamasta veroilmoituksesta.

Toinen tutkintakynnykseen vaikuttava tekijä näyttäisi oman havaintojeni perusteella olevan tekijän roolin aktiivisuus. Väärennettyjen tositteiden laatiminen on todennäköinen tutkintapyyntöön johtava seikka. Toki väärennettyjen tositteiden käyttäminen tekee kirjanpitorikoksesta lähtökohtaisesti törkeän, ja myös veropetosta arvioidaan usein törkeämmän tekomuodon kautta, jos tositeaineistoa on väärennetty. Myös erilaisten väärennettyjen sopimusten käyttö tai monimutkaisempien ja suunnitelmallisten järjestelyiden käyttö lisää tutkintapyynnön todennäköisyyttä. Verotarkastuksissa tutkintapyynnön pystyy yleensä päättelemään yrittäjän henkilökohtaisen tuloverotuksen päätöksestä. Jos henkilökohtaisessa verotuspäätöksessä ei ole määrätty veronkorotusta vaan siellä on esimerkiksi lause ”Tällä päätöksellä ei ole tehty veronkorotusta koskevaa päätöstä”, tutkintapyyntöä voidaan pitää todennäköisenä. Samasta asiasta yksityishenkilölle ei voida määrätä veronkorotusta ja rikosoikeudellista seuraamusta, ja jos Verohallinto saattaa asian rikostutkintaan, ei veronkorotusta määrätä. Yhtiölle veronkorotus voidaan määrätä tämän estämättä.

Esitutkintakynnys ja asema esitutkinnassa

Esitutkintaan joutuminen voi rikoksesta epäillylle vaikuttaa jo lähes samalta asialta kuin tuomion saaminen. Tosiasiassa esitutkinnan aloittamiskynnys on todella matala. Esitutkintalain 3 luvun 3 §:n mukaan esitutkintaviranomaisen eli poliisin on toimitettava esitutkinta, jos on syytä epäillä, että rikos on tehty. Kyseessä on ehdoton velvoite, eli poliisin tulee aloittaa esitutkinta jo epäilystä.

Pykälässä mainittu syytä epäillä -kynnys on hyvin matala. Käytännössä sen ulkopuolelle jäävät ainoastaan perustelemattomat vihjeet ja väitteet, kuten sosiaalisen median foorumeilla esitetyt väitteet yhtiön talousrikoksista. Sen sijaan, jos esitutkintaviranomaisella on jotain tätä konkreettisempaa, esitutkinta tulee aloittaa. Käytännössä tutkinta aloitetaan lähes aina Verohallinnon tai pesänhoitajan ilmoituksista.   

Syytä epäillä -kynnyksen tulee kohdistua teon lisäksi tiettyyn henkilöön. Kirjanpitorikoksissa tyypillisessä rikosilmoituksessa perussisältö on, että kirjanpito on ollut virheellinen joiltain osin. Käytännössä tällöin perusteltu epäilty kohdistuu kaikkiin tahoihin, jotka ovat hoitaneet kirjanpitoa. Tällöin kirjanpitäjä on myös lähtökohtaisesti rikosepäilyn kohteena, koska ilman esitutkintaa ei ylipäätään voida selvittää, kuka on tehnyt kirjanpidon osalta mitäkin ja mikä vastuunjako on ollut.

Taloushallintoa hoitaville ihmisille rikosepäily on tyypillisesti hyvin epämiellyttävä kokemus. Herääkin kysymys, miksi heitä ei voitaisi käsitellä esitutkinnassa todistajina eikä rikoksesta epäiltyinä. Esitutkintalain 4 luvun 9 §:n mukaisesti esitutkintatoimenpiteiden, kuten kuulustelun, kohteelle on mahdollisimman pian ilmoitettava hänen asemansa esitutkinnassa. Myös esitutkintalain 7 luvun 10 §:n mukaan ennen kuulustelua on kerrottava kuulusteltavan asema esitutkinnassa. Kuulustelua ei siis voida aloittaa, ennen kuin henkilölle on määritetty asema esitutkinnassa.

Rikosta tutkivan viranomaisen eli poliisin tehtävä on erikseen huolehtia siitä, että kuulusteltavan oikeudet toteutuvat. Epäiltynä kuulusteltavan keskeisin oikeus on heidän oikeutensa olla myötävaikuttamatta rikoksen selvittämiseen. Tämä tarkoittaa, että heidän ei tarvitse puhua totta, heidän ei ole tarpeen kertoa tapahtumista ja he voivat suoranaisesti valehdella esitutkinnassa. Toki valehteluoikeutta on rajoitettu siltä osin, että kenestäkään ei ole sallittua tehdä väärää ilmiantoa. Sen sijaan todistajan on puhuttava esitutkinnassa totta rangaistuksen uhalla, ja hän ei voi kieltäytyä kertomasta kuin poikkeustilanteissa. 

Jos kirjanpitäjää kuultaisiin esitutkinnassa aluksi todistajana, olisi hänen asemansa ongelmallinen epäillyn oikeusturvan näkökulmasta. Poliisi ei voi ennen kuulustelujen suorittamista aina arvioida, tulisiko kirjanpitäjää pitää yhtenä tekijänä vai ainoastaan todistajana. Jos kirjanpitäjää kuullaan todistajana, esitutkintaviranomaisella on oikeus pakottaa hänet kertomaan kirjanpitorikokseen liittyvistä tapahtumista. Näistä kertominen taas voisi myöhemmin johtaa kirjanpitäjän tuomitsemiseen, jos hän olisikin osallistunut tekoon. Tämä taas olisi kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa tunnustetun itsekriminointisuojan loukkaus. Tämän vuoksi tuomioistuin voisi myös katsoa, että kirjanpitäjän esitutkinnassa kertomaa ei saisi hyödyntää, mikä voisi johtaa syytteiden hylkäämiseen. Tämänkin vuoksi poliisin on sekä kirjanpitäjän oikeusturvan että rikoksen selvittämisen vuoksi lähtökohtaisesti parasta kuulustella kirjanpitäjää rikoksesta epäiltynä, kunnes selviää, voidaanko hänen asemansa vaihtaa todistajaksi. Taloushallintoa hoitavalle henkilölle tämä voi tuntua hyvin kohtuuttomalta, mutta itse muistutan tällaisissa tilanteissa usein, että epäillyn asema annetaan kirjanpitäjälle nimenomaan siksi, että hänen ihmisoikeutensa halutaan turvata.

Käytännössä kirjanpitäjän rooli vaihtuu jo esitutkinnan aikana usein epäillyksi ja todistajaksi. Poliisilla on kuitenkin suhteellisen vähäiset mahdollisuudet tehdä tällaisia muutoksia, ja usein jo vähäisten epäilyjen osalta tämä ratkaisu on siirrettävä syyttäjälle.

Toinen esitutkinnassa huomioitava asia on oikeudellisen avustajan käyttäminen. Rikoksesta epäillyllä on oikeus käyttää esitutkinnassa oikeudellista avustajaa, joka on asianajaja, luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja tai julkinen oikeusavustaja.

Syyteharkinta ja oikeudenkäynti

Syyttäjän velvollisuudet nostaa syyte on kuvattu oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (ROL, rikosoikeudenkäyntilaki) 1 luvun 6 §:ssä. Tämän pykälän mukaan syyttäjän on nostettava syyte, kun on olemassa todennäköisiä syitä rikoksesta epäillyn syyllisyyden tueksi. Jos tällaisia syitä ei ole, syyttäjä ei saa nostaa syytettä. Syyttäjän on tässä arvioitava esitutkinnassa hankittua todistusaineistoa ja sitä, voidaanko tietyn henkilön syyllistymistä rikokseen pitää todennäköisenä.

Harkinta keskittyy usein siihen, että syyttäjä arvioi tulevan tuomion todennäköisyyttä. Tällöin syyttäjän tulee arvioida sitä, voiko hän ”voittaa” oikeudenkäynnin. Jos syyttäjä pitää jutun voittamista todennäköisempänä kuin häviämistä, tulee hänen nostaa syyte. Jos näyttö ei ole riittävää, tulee syyttäjän tehdä päätös syyttämättä jättämisestä. Kirjanpitäjien kohdalla syyttämättäjättämispäätöksiä tehdään varsin usein myös tilanteissa, joissa esitutkinta ei anna varmuutta siitä, onko kirjanpitäjää syytä epäillä kirjanpitorikoksesta. Jos kirjanpitäjästä tehdään syyttämättäjättämispäätös, hänen asemansa muuttuu epäillystä todistajaksi. Tällöin häntä tullaan tulevassa oikeudenkäynnissä kuulemaan todistajana, ja hänellä on totuudessapysymisvelvollisuus.

Syyttämättäjättämispäätös on tehtävä rikosoikeudenkäyntilain 1 luvun 9 §:n mukaan niin ajoissa, että asianomistaja voi käyttää syyteoikeuttaan vanhentumisaikojen estämättä. Taloushallintohenkilön osalta ongelmalliseksi muodostuu se, että kirjanpitorikoksissa ei ole asianomistajaa. Tämän vuoksi syyttäjällä ei ole niin sanottua kovaa määräaikaa kirjanpitäjään kohdistuvalle syyttämättäjättämispäätökselle, vaan asia voi periaatteessa – ja joskus käytännössäkin  – roikkua vuosia syyttäjän pöydällä. Tämä ei ole epäillyn asemassa olevalle miellyttävää.

Tilastojen mukaan noin joka kolmas verotarkastus johtaa tutkintapyyntöön ja siten rikostutkintaan.

Toki sellaisissa rikoksissa, joissa yrittäjää itseään epäillään kirjanpito- ja mahdollisesti muista rikoksista, syyttäjä tekee päätökset usein huomattavasti nopeammin kirjanpitäjän osalta. Hänen on vanhentumisaikojen puitteissa nostettava syyte. Syytettä nostettaessa on usein päätettävä, pidetäänkö kirjanpitäjää todistajana vai epäiltynä. Vanhentumisajat perustuvat teon kovimpaan mahdolliseen rangaistukseen. Teoissa, joissa enimmäisrangaistus on yli vuoden mutta enintään kaksi vuotta, vanhentumisaika on viisi vuotta. Kirjanpitorikoksesta voidaan tuomita kaksi vuotta vankeutta, jolloin se vanhenee viidessä vuodessa. Myös veropetos ja velallisen epärehellisyys vanhenevat viidessä vuodessa.

Alle vuoden vankeudella rangaistavissa vanhentumisaika on kaksi vuotta. Sen sijaan yli kahden vuoden mutta alle kahdeksan vuoden rangaistusmaksimeiden tapauksessa vanhentumisaika on jo kymmenen vuotta. Tällaisia rikoksia ovat esimerkiksi törkeä veropetos, törkeä velallisen epärehellisyys ja törkeä kirjanpitorikos. Näissä epäillyn asema voi jatkua hyvinkin pitkään ennen oikeudenkäyntiä.

Vaikka syyttäjä päättäisikin nostaa syytteen, on käräjäoikeuden kynnys tuomita henkilö rangaistukseen rikoksesta vielä korkeampi. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:n mukaisesti, jotta henkilö voitaisiin tuomita rikoksesta, ei vastaajan syyllisyydestä saa jäädä varteenotettavaa epäilyä. Periaate tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että jos tuomarille jää epäilys siitä, että tietty syytetty ei ole tehnyt rangaistavaa tekoa, ei häntä saa tuomita. Käytännössä tätä sovelletaan usein oikeussalissa siten, että syytetty pyrkii tuomaan esiin vaihtoehtoisia selitysmalleja siitä, miksi hän ei olisi tehnyt tekoa ja miten todisteet voidaan selittää muulla kuin rikollisella teolla.

Käräjäoikeuden tuomiosta voidaan valittaa vielä hovioikeuteen. Hovioikeus ei käsittele kaikkia lievissä asioissa tehtyjä valituksia, mutta törkeät talousrikokset sen on usein pakko käsitellä. Hovioikeuteen tarvitaan jatkokäsittelylupa, jos tuomio on asiassa enintään kahdeksan kuukautta vankeutta. Jos asiassa ei tarvita hovioikeuden harkinnan varaista jatkokäsittelylupaa, on asia käsiteltävä.

Asiassa on syytä korostaa sen käsittelyaikoja. Törkeissä talousrikoksissa esimerkiksi konkurssista esitutkintaan kuluva aika voi olla useita vuosia. Esitutkinta ja syyteharkinta kestävät usein myös vähintään vuoden, eivätkä useamman vuoden kestot ole epätyypillisiä. Omissa toimeksiannoissani käsitellään käräjäoikeuskäsittelyn alkaessa usein jopa viiden vuoden takaisia tapahtumia. Tämän jälkeen hovioikeuteen valitettaessa aika pitenee vielä vuodella tai kahdella, ja hovioikeudessa käsitellyt tapahtuvat voivat olla jo seitsemän tai kahdeksan vuotta vanhoja. Tämä on rikoksesta epäillylle todella pitkä aika odottaa asian ratkaisua, minkä vuoksi on aiheellista korostaa Taloushallintoliiton antamia ohjeita siitä, miten mahdollisesti rikollista toimintaa harjoittavan asiakkaan kanssa on suositeltavaa toimia.

Kirjanpitäjänä esitutkinnassa

Kirjanpito- ja verorikoksissa yrittäjän tyypillinen puolustautumistaktiikka on syyttää kirjanpitäjää ja väittää, että yrittäjä itse ei ole ymmärtänyt taloushallintoa eikä tiennyt, että asiat ovat pielessä. Tämän vuoksi jo toimeksiannon aikana on syytä dokumentoida huolella ne tilanteet, joissa yrittäjää on varoitettu hänen menettelynsä mahdollisesta lainvastaisuudesta tai siihen liittyvistä riskeistä. Kirjanpitäjä ei esitutkinnan aikana saa tietää, mitä muut ovat hänestä sanoneet, jolloin epäillyn asemassa kuulusteluun on suositeltavaa lähteä olettamalla, että yrittäjä on ”heittänyt hänet bussin alle”. Kirjanpitäjän asema muuttuu usein haastavaksi, jos hän kertoo asioista suhteellisen neutraalisti, ja yrittäjä syyttää häntä kaikesta.   

Esitutkinnassa kirjanpitäjän asema on rikoksesta epäilty, mikä takaa hänelle oikeuden olla myötävaikuttamatta rikoksen selvittämiseen.

Avustajan kulut joutuu lähtökohtaisesti kustantamaan itse. Poikkeuksena tähän on, jos syyttäjä nostaa kirjanpitäjää kohtaan syytteen ja käräjäoikeus hylkää syytteen, jolloin valtio tyypillisesti tuomitaan korvaamaan syyttömänä syytetyn oikeudenkäyntikulut. Tämä korvaus kattaa myös esitutkinnassa avustamisen.

Kirjanpitäjä voi aiemmin kuvatulla tavoin käyttää oikeudenkäyntiavustajaa. Sen sijaan jos kirjanpitäjän rooli muuttuu esitutkinnassa todistajaksi tai häntä kohtaan tehdään syyttämättäjättämispäätös, ei oikeudenkäyntikuluja korvata. Laajassa talousrikosasiassa aineistoon tutustuminen, kuulustelut ja loppulausunnon laatiminen esitutkinnassa voivat viedä useita päiviä. Tällainen kustannus kirjanpitäjälle on jo useita tuhansia euroja. Jos työnantaja maksaa nämä kulut, ne katsotaan korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun KHO 2023:116 mukaisesti kirjanpitäjän palkaksi, jolla on veroseuraamuksia. Tältä osin avustajan käyttäminen sisältää kirjanpitäjän osalta taloudellisen riskin. 

Toisaalta taas myös avustajan käyttämättä jättäminen sisältää merkittävän riskin. Erityisesti laajassa talousrikosasiassa poliisin käytössä olevat resurssit voivat vaihdella voimakkaasti. Pienemmissä maakunnissa poliisin mahdollisuudet erikoistua talousrikostutkintaan voivat olla suurempia keskuksia vähäisemmät, jolloin osaaminen on myös vähäisempää. Tällöin esitutkinnassa voidaan lähteä kirjanpitäjän kannalta hyvinkin epäedulliseen suuntaan, jos asiantuntevaa oikeudellista apua ei käytetä.

Yhteenvetoa

Kirjanpitorikoksen esitutkinta käynnistyy tyypillisesti joko yrityksen konkurssin tai verotarkastuksen seurauksena. Konkurssitilanteessa pesänhoitajalla on velvollisuus tehdä poliisille tutkintapyyntö, jos on syytä epäillä rikosta. Erityisesti kirjanpidon laiminlyönti pidemmältä ajalta tai aineiston hävittäminen johtaa todennäköisesti tutkintapyyntöön. Verotarkastuksen yhteydessä tutkintapyyntö tehdään usein, kun kirjanpidon virheiden tai puutteiden vuoksi on annettu väärä veroilmoitus. Kynnys rikosilmoitukselle on matala erityisesti, jos liiketapahtumia on jätetty kirjaamatta. Jos on syytä epäillä rikosta, poliisin velvollisuus on aloittaa esitutkinta. Kynnys tähän on niin matala, että pesänhoitajan tai Verohallinnon tekemät ilmoitukset johtavat lähes aina tutkinnan aloittamiseen.

Esitutkinnassa kirjanpitäjän asema on lähtökohtaisesti rikoksesta epäilty, mikä takaa hänelle oikeuden olla myötävaikuttamatta rikoksen selvittämiseen toisin kuin todistajalla, jolla on totuudessapysymisvelvollisuus. Tämä epäillyn asema annetaan kirjanpitäjän oikeusturvan, kuten itsekriminointisuojan, varmistamiseksi, kunnes hänen todellinen roolinsa selviää. Esitutkinnan jälkeen syyttäjä arvioi, onko syytteen nostamiselle olemassa todennäköisiä syitä. Kirjanpitäjien kohdalla syyttämättäjättämispäätökset ovat suhteellisen yleisiä, jolloin heidän asemansa muuttuu todistajaksi. Koko rikosprosessi voi kestää vuosia. Tältä osin omalla menettelyllä, esimerkiksi Taloushallintoliiton suositusta noudattamalla, voidaan välttyä koko menettelyyn joutumiselta.