Onko tietokoneista ollut mihinkään?

Kirjoituksen taustaa:
Kuten jutussa kerron, olin menossa Saloon. Oli elokuu 2002 ja olin menossa luennoimaan. Huomasin, että minulla on ylimääräistä aikaa ja siksi pyrähdin vanhaan kouluuni.

Tutustuin tähän jutussa mainittuun Ullaan hyvin kun olin koulun oppilaslehden päätoimittajana. Se tarkoitti käytännössä sitä, että monistin lehden Ullan kanslian koneella. Lehden jutut kirjoitettiin monistusvahalle ja minä sitten pyöritin sitä konetta, nitosin lehdet yhteen ja mitä kaikkea se olikaan.

Julkaisin lehdessä vuonna 1965 16-vuotiaana kirjoittamani aineen ”Millaiseksi kuvittelen tulevan urani”. Unelmoin Ford Mustangista ja koneesta, joka kirjoittaa liikekirjeeni japaniksi kun puhun koneeseen englanniksi. No, pikkuveljelläni on museo-Mustang päivittäisessä käytössään, mutta tätä käännöskonetta ei ihan vielä ole saatu valmiiksi. Muuten, en silloin tajunnut paperitonta liikekirjettä.

Tämä kirjoitus on edelleen hyvin puhutteleva. Se osoittaa konkreettisesti, että tietokoneiden tuoma tuottavuus on tuhlattu moninkertaisesti kaikenlaiseen turhanaikaiseen hömppään.

PV

—

Olin tulossa kotikaupunkiini Saloon autolla Inkoon kautta. Hetken mielijohteesta en kääntynytkään oikealle keskustaan, vaan päätin ajaa suoraan ja vasemmalle, jossa näin uuden Salon kaupan ja terveyden ammattiopiston, entisen Salon kauppaoppilaitoksen, josta olin valmistunut merkonomiksi vuonna 1968. Pyrähdin toisen kerrokseen kansliaan, koska muistin, että toisen kerroksen kansliassa oli silloin kauan sitten ollut Ulla, joka neuvoi minua, miten vahasmonistuskonetta käytettiin oppilaskunnan lehden monistamista varten. Sama Ulla siellä oli. Hänkin muisti minut esittelemättä. Ihanaa. Vuodet ovat kohdelleet meitä molempia hyvin.

Ullalla ei ollut vuonna 1968 tietokonetta. Hän hoiti koetehtävien ja muun opetusaineiston monistuksen. Ehkä joku muistaa, että monistusta varten kirjoituskoneella (joka toimi ilman sähköä) kirjoitettiin vahakselle ja kun tuli lyöntivirhe se korjattiin lakalla. Ulla maksoi palkat edistyksellisesti pankkiin pankkisiirroilla. Monissa yrityksissä palkat maksettiin vielä vuosia myöhemmin pusseissa, jonne laitettiin niin setelit kuin kolikotkin. Hän hoiti kirjanpidon manuaalisella excelillä, eli kirjalla, jossa oli rivit päiväkirjavientiä varten ja sarakkeet pääkirjaa varten. Ullalla oli aina aikaa ja ystävällisyyttä, kun kävimme kyselemässä lukukausimaksuista ja muista arjen ongelmista.

Meitä oli 320 oppilasta 9 luokassa. Opettajia oli yhdeksän, joista yksi toimi rehtorina. Koulun vahtimestari hoiti pihan ja hän ehti myös leppoisaan tapaansa vahtia, että kaikki tapahtui hyvässä järjestyksessä koulurakennuksen sisällä. Keittiössä meillä oli ihana rouva puolipäivätoimisena, ja keitti meille kaurapuurot ja muut keitot, joita meillä oli varaa ostaa. Illalla tiloissa varmaan kävi joku siivoamassa lattiat ja luokat, koska ne aamulla olivat taas hyvässä kunnossa. Siihen aikaan ei ollut mitään opintotukijärjestelmiä. Itse olin saanut Hiiden osuuspankista 2000 markkaa lainaa ja sillä sitten kahlasin sekä kauppakoulun että –opiston läpi. Toki kaikki kesälomat ja joululomat piti paiskia töitä pesulakeikkoja myöten.

Olimme onnellisia. Tapahtui mitä tahansa, se oli eteenpäin menoa elämässä. Vaikka tämän päivän mittapuun mukaan olimme kaikki köyhiä, emme valittaneet. Kun oikein pihisti, pääsi kerran vuodessa elokuviin, mutta tyttöystävän lippua ei ollut varaa ostaa. Silti leffassakäynti oli suurta juhlaa. Aamulla ja illalla syötiin näkkileipää teen kera. Teepussit käytettiin moneen kertaan. Jos koulun kaurapuuro ei riittänyt, käytiin muutaman kerran vuodessa juhla-aterialla nakkikioskilla syömässä markan erikoinen (lihapiirakka kahdella nakilla).

Tietokoneita ei ollut missään. Viimeisenä vuotenani kuitenkin käytiin ensimmäinen atk-kurssi, jossa opiskelimme ferriittirenkaita ja muita kummallisuuksia. Silloin mietin, etten ikinä lähde atk-hommiin, sen verran hassulta kaikki vaikutti. Menin tilitoimistoon töihin koulun päättäjäisiä seuraavana päivänä ja ryhdyin tekemään kirjanpitoja. Manuaalisesti. Oli minulla kyllä rouskuttava nauhalaskukone – taskulaskimet olivat vasta tulossa seuraavalla vuosikymmenellä.

Tapasin Ullan 34 vuoden jälkeen. Uusi lukukausi oli alkanut. Koulussa on varmaan parisataa tietokonetta. Useimmilla lisäksi kotikoneet. Jos ne eivät riitä, voi mennä kirjastoon käyttämään tietokonetta.

Koulussa on nyt 410 opiskelijaa ja lisäksi täydennysopiskelijoita. 43 päätoimista opettajaa. 60 sivutoimista opettajaa. Ulla ja 26 hallinto- ja muuta taustatyötä tekevää henkilöä. Lisäksi virkavapaalla olevat. On tietokoneet ja tietokoneluokat. Internetyhteydet. Palkat maksetaan sähköisesti pankkiin. Kirjanpitoa varten tietokoneet. Tietokoneohjelmia joka lähtöön. Monistusta varten tietokonetulostimet. Tonni paperia lukuvuodessa ei taida riittää. Monen megan kiinteät linjat.

Onko maailma tänään 27 kertaa parempi kuin vuonna 1968. Ovatko koulusta valmistuvat 27 kertaa valmiimpia työelämään kuin me aikanaan olimme. Vai onko byrokratian määrä lisääntynyt 27 kertaiseksi. Minun on ainakin vaikea uskoa, että kaikki se tilastointi, raportointi, viranomaisilmoittaminen, monen kertainen ja monen suuntainen kirjanpito, tarkastus, valvonta jne johtavat parempaan koulutukseen, ammattitaitoisempiin valmistuneisiin, suurempaan tehokkuuteen, yhteiskunnan hyvinvointiin. Eikö tämän valtavan tietomäärän pitäisi johtaa paratiisiin? Mutta voi tätä valittamisen määrää. Monikaan ei taida olla onnellinen tänään. Eli onnen määrä on ainakin vähentynyt murto-osaan siitä, mitä koimme aikana ennen tietokoneita.

Vielä ihmettelemme, miksi verot ovat niin korkeat. Ihmettelemme, miksi korkeista veroista huolimatta ihmisiä on ilman asuntoa, joutuvat leikkausjonoihin ja vanhuksena vaippoihin. Hoivaamme niin ahkerasti byrokratiaa ja papereita, ettemme edes huomaa, mihin tätä kaikkea tietoa tarvitaan ja käyttääkö niitä kukaan. Kukaan ei kuitenkaan ihmettele hallinnon määrää, eikä sen leikkauksia varten ole olemassa suunnitelmia.

Internet taloushallinto vie meidät takaisin 1960-luvulle. Sen avulla koulun hallintoa varten tarvitaan yksi kiva Ulla. 26 muuta voivat palata peruspalvelujen tuottamiseen. Verot eivät taida laskea, mutta ainakaan ei tarvitse tehdä päätöksiä katujen lumiaurausten lopettamiseksi. Kaduthan pidettiin auki talonmiesten toimesta koko 1900-luvun. Vasta 21. vuosisadan tietoyhteiskunta on katsonut, että pysykööt kadut tukossa, kunhan tiedon valtatie on avoin.