Nykyajan torpparit

Kirjoituksen taustaa:
Lapseni kiinnostuivat siitä, millaista oli oma elämäni pikkupoikana 1950-luvulla. Olenkin kirjoittanut useita tarinoita lapsuuteni Hiiden k_lästä. Kiinnostuin silloin uudestaan omien vanhempieni ja isovanhempieni lapsuudesta. Suurin osa heistä on jo kuollut, mutta kummisetäni ja –tätini ovat vielä voimissaan. He kertoivat minulle torppariajasta. Vaikka toki olin lukenut omat historian kirjani ”Täällä Pohjantähden alla I-III” heti tuoreeltaan ja vaikka häävalssinikin oli ”Akselin ja Elinan häävalssi” oli moni asia jäänyt ymmärtämättä.

Yllätys oli suuri kun huomasin, etteivät asiat ole sadassa vuodessa miksikään muuttuneet. Torppareita tässä ollaan edelleen. Työntekijöiden asema näitten suurirtisanomisten aikana alkaa olla yhtä huono kuin mäkitupalaisten. Toki erona on se, ettei nyt pudota ihan tyhjän päälle. Turvaverkkorahat alkavat kuitenkin huveta, joten tiedä sitten minne ollaan menossa.

PV
—

Sata vuotta sitten kartanonherran mailla asuneet torpparit tekivät torpan koosta riippuen muutamasta päivästä jopa kuuteen päivään viikossa töitä kartanossa, ja oma elanto saatiin jäljelle jääneellä ajalla yöllä ja sunnuntaisin oman pikkutorpan mailla. Lisäksi piti kerätä kartanolle marjat ja sienet, eikä omaan maakellariin mitään jäänytkään. Torpan maat piti itse raivata, usein suosta. Onko mikään muuttunut?

Ei, tänään olemme kaikki torppareita. Aktiivisimman ajan elämästämme, 25 vuodesta 50 vuoteen, olemme valtion torppareita. Samaan aikaan kun maksamme opintovelkoja, asuntolainoja ja perustamme perheen, maksamme jopa kolmeneljännestä bruttotuloistamme yhteiskunnalle erilaisina tulo-, arvonlisä-, energia-, alkoholi-, varainsiirto-, perintö jne veroina, eläke- ja työttömyysturvamaksuina, pysäköintimaksuina sekä veroluontoisina sakkoina ja virhemaksuina.

Yrittäjät ovat yhteiskuntamme todellisia torppareita. Samalla tavalla kuin kartanonherrat hallitsivat torpparien elämää, ovat virkamiehet ja rahoittajat yrittäjien kartanonherroja.

Pääomasijoittajat sijoittavat ”vain rahaa”. Sijoittamiseen liikenevät rahat ovat jääneet yli elämisestä, eivätkä siten ole samalla tavalla elämän ja kuoleman kysymyksiä, joita itse yrittäminen on. Uudet pienyritykset tarvitsevat rahaa toteuttaakseen unelmansa. He sijoittavat yritykseen koko elämänsä: osaamisensa, intohimonsa, työ- ja vapaa-aikansa, jopa ihmissuhteensa. He työskentelevät nimellisellä palkalla ja samalla menettävät eläke- ja sosiaaliturvansa. Yrittäjän ei kannata alkuaikoina nostaa palkkaa niukkuutta enempää, koska rahasta yli puolet menisi valtiolle ja näin toiminnan kehittämiseen tarvittavia rahoja on entistä vähemmän käytössä.

Jos yrittäjän panos lasketaan samalla palkalla, jota rahoittajat ja pääomasijoittajat palkkana ansaitsevat, yrittäjän kirjanpitoon merkitsemätön panos on jopa 100.000 euroa vuodessa. Kolmen intohimoisen yrittäjähenkisen ihmisen panos kolmessa vuodessa on siis lähes miljoona euroa. Puoli miljoonaa euroa sijoittava rahoittaja vaatii vastineeksi suurinta osaa yrityksen omistuksesta ja keinoja ulosmitata omat rahansa. Hyvää yritysideaa ei näillä ehdoilla kannata toteuttaa lainkaan. Ilman sielua ei kannata toteuttaa suuria unelmia, eikä sielua voi ottaa yhtiökokouksen enemmistöpäätöksellä.

Onhan meillä yhteiskunnan tukirahat! Suomessa maksetaan vuosittain 1,5 miljardia euroa yritystukea (ja sen päälle maataloustuet). Yritystukien myöntäminen elättää tuhatkunta virkamiestä Finnverassa, TEKESissä, Sitrassa, KTM:ssä ja TE-keskuksissa. Virkamiehet ovat kartanonherroja, jotka käyttävät suurta valtaa. Pelkästään TEKESin hallintoon menevillä 56 miljoonalla eurolla tuhannet pienyritykset saisivat paljon aikaan. Järjestelmä antaa rahaa erityisesti suuryrityksille, joilla rahaa muutenkin on tarpeeksi. Pienyrityksille annetaan murusia ja lainoja, kunhan ensin myymme liikeideamme virkamiehille ja käytämme virkamiesten suosittelemia konsultteja liiketoimintasuunnitelman laatimiseen.

Ei riitä, että valtio vie yritykselle määrätyistä veroista ja maksuista 70 % ennenkuin yritys itse saa vastaavia tuloja. Lisäksi taksvärkkiin kuuluvat verohallitukselle, tilastokeskukselle, patentti- ja rekisterihallitukselle ja eläkelaitoksille tehtävät työt. Yhteensä erilaisia ilmoituksia ja maksuja on pienyritykselläkin 160-180 joka vuosi. Tämän taksvärkin määräävät ovat yhtä ankaria kuin kartanonherrat – jos et kaikkia velvoitteita tee ajoissa, on edessä sakot ja virhemaksut, pahimmassa tapauksessa edessä tavaroiden heitto lumihankeen, kuten kävi Laurilan Anttoolle eli yrityksen pakkolopettaminen. Yrittäjät käyttävät rahan lisäksi taksvärkkiinsä runsaasti työaikaa, sekä joutuvat ostamaan erilaisia tilitoimisto-, laki-, veroneuvonta- ja tilintarkastuspalveluja, jotta osaisivat hoitaa velvoitteensa oikein.

Yhteisöverojen määrä oli vuonna 2001 5,6 miljardia euroa. Poistamalla yritystuet voitaisiin yritysverojen määrä alentaa 29 %:sta 21 %:iin. Se olisi parasta yritystukea, joka ei vääristäisi kilpailua, eikä turhaan rahoittaisi tukibyrokratiaa eikä sen ympärille syntynyttä liiketoimintaa. Kun samassa yhteydessä siirrytään kassavirtojen verottamiseen tuloksen verottamisen sijasta, on uusilla ja kasvavilla yrityksillä tukiakin paremmat edellytykset selviytyä.

Torpparit keräsivät eläimilleen kartanon ojanvarsien heinät ja ruohot. Näistä rippeistä käytiin kova kilpailu ja eniten taksvärkkityötä luvannut sai korjata penkkaat. Samalla tavalla tänään mielistelemme byrokratiaa, jotta saamme yritystukia ja –avustuksia. Eniten lupaava, parhainta kukkaiskieltä osaava ja parhaan puhemiehen (konsultin) löytänyt saa rahat.

Torpparina oleminen oli kuitenkin monessa mielessä onnellisempaa kuin elämä nykyajan ahneuteen perustuvassa näennäisessä vapaudessa. Vaikka ihmiset olivat aidosti työuupuneita, he eivät osanneet hakea apua burn out psykiatreilta, eivätkä siten tienneet olleensa onnettomia. Naapurit auttoivat toisiaan talkoilla enemmän kuin tänään ahneuteen perustuvilla työpaikoilla työtoverit rahalla toisiaan. Itse onni haettiin pienistä asioista, joita silloin osattiin arvostaa nykyistä enemmän. Tämän päivän ihmisellehän mikään ei riitä.

Toinen isoisäni oli torppari ja toinen mäkitupalainen. Tilintarkastajan puumerkit ovat perimässä, sillä isoisä merkitsi lunastuskirjaan puumerkin nimikirjoituksen sijasta. Kun torppari-isä yhtenä talvipäivänä meni umpihangessa pitkän matkan tekemään taksvärkkiään, hän myöhästyi muutaman minuutin. Isäntä sanoi töiden olevan jo jaetut, ja isä joutui palaamaan umpihangessa takaisin. Päivä meni hukkaan, ja taksvärkki tehtiin seuraavana sunnuntaina. Pojasta ei polvi parantunut. Itse tein umpihangessa tarpoen uutta taloushallintoa ja yli kolmen vuoden taksvärkin jälkeen totesin eräänä päivänä marraskuussa olevani väärässä kartanossa. Niin isoisälle kuin minullekin jäi luu käteen.

Mikä on muuttunut? Isoisä lunasti itse suosta kuokkimansa torpan 6000 markalla, mikä vastasi silloin 60 varsan hintaa. Metsän puista piti maksaa sama summa. Hinnasta maksettiin velkaa yli 40 vuotta. Tyttärenpoika sulki oven maksamatta pyydettyä ökyhintaa omasta torpastaan. Isoisän oli pakko, tyttärenpojalle avautuvat uudet ovet. Sillä onneksi unelmista ei ole tarvinnut tehdä taksvärkkiä. Uudet unelmat ovat aina entisiään paremmat, koska me kaikki opimme uutta joka päivä.