Pahan lumo
Silmitön poliittinen joukkomurha Norjassa herätti joukon suuria kysymyksiä, joista suurin koskee teon motiivia. Miksi ihmeessä joku menee ja tappaa läjäpäin viattomia ihmisiä, enimmäkseen elämänsä keväässä olevia nuoria?
Joidenkin mielestä Norjan joukkomurha heijastelee äärioikeistolaisten ja fundamentalistikristillisten arvojen nousua Euroopassa, joku tamperelainen analyytikko taas näki teon taustalla nuoren miehen yksinäisyyden ja seksin puutteen.
Monet niistäkin, jotka ovat tuominneet terroriteon, ovat huomauttaneet ymmärtävänsä, mikä teon pointti oli. Heidän mukaansa murhaajan varsinainen kohde oli Norjan salliva maahanmuuttopolitiikka ja erityisesti liian myönteinen suhtautuminen muslimeihin ja islamiin. Tätä toitotti murhaaja itsekin, hänellä oli esittää tekonsa selitykseksi peräti 1500 sivun pumaska suomalaistenkin maahanmuuttokriitikoiksi itseään kutsuvien rasistien nettikirjoituksista tuttua suoltoa.
Meillä on kova tarve saada selville teon motiivi, me ihmiset olemme petoja keksimään järkeviä selityksiä teoillemme. Meistä olisi huojentavaa, jos pahan taustalta löytyisi hyvä selitys, edes kieroutunut hyvä. Meitä helpottaisi kovin, jos kauheuksiin löytyisi joku hyvä selitys, vaikka se olisi sitten pimpan puute, kuten Aamulehden kolumnissa.
Me toivomme löytävämme hyvän selityksen pahalle, sillä meitä ahdistaa ajatus, että pahan selitys olisi paha itse. Varsinkaan emme halua nähdä pahaa itsessämme. Emme halua taistella pahaa vastaan omassa mielessämme, keksimme mieluummin hyviä selityksiä.
Voisiko Norjan joukkomurhan motiivi yksinkertaisesti olla se, että tekijä halusi pahaa? Monet selitykset perustuvat yritykselle ymmärtää, mikä oli se hyvä, jota murhaaja mielestään halusi kauhealla teollaan edistää. Mutta entä jos hänen ylevänkuuloinen ideologinen agendansa olikin vain savuverho? Entä jos se oli yritys peitellä sitä, että hän halusi pahaa?
Kristinuskon perinteessä on suhtauduttu vakavasti radikaaliin pahaan, siis pahaan joka ei ole vain hyvän puutetta tai kieroutunutta hyvää vaan joka on jotakin itsessään olevaa. Vanhassa kristillisessä kielenkäytössä pahuudesta on puhuttu Saatanan juonena. Saatana on tämän perinteen mukaan kaikkein korkein ja älykkäin, taivaallisen sotajoukon komentaja. Hänet tunnetaan myös Luciferin nimellä, joka merkitsee ”valon kantajaa”. Paholainen ei olekaan musta enkeli vaan kaikkein kirkkain ja häikäisevin. Hänen lankeemuksensa jälkeen kaikkein järjettömimmät ja moraalittomimmat teot pyritään verhoamaan järjen ja moraalin valepukuun. Kouluampujatkin ovat yleensä esiintyneet jonkinlaisina filosofeina.
En tarkoita Saatanan juonella sitä, että pitäisin Norjan joukkomurhaajaa tai kotimaisia kouluampujia paholaisen riivaamina. Tarkoitan sitä, että meidän olisi oltava tarkkana, kun pahalle etsitään selityksiä ja terroriteoille motiiveja. Selitys voi olla paljon yksinkertaisempi ja motiivi paljon alhaisempi kuin äkkipäätään luulemme. Ehkä juuri tässä on se syy, miksi Nasaretin mies kehotti vastaamaan pahaan hyvällä. Pahan outo lumo voi viedä mennessään ja me saatamme alkaa itsekin uskoa omia selityksiämme.