Kuka minä oikein kuvittelen olevani?

”Minä itsekään en ole se, mikä kuvittelen olevani. Sen tietäminen on anteeksiantamista.” Näin kirjoitti muistikirjaansa joskus 1930–40-lukujen taitteessa ranskalainen Simone Weil, filosofi ja kirjailija, joka jätti akateemisen uransa ja meni maalaiskylään opettajattareksi, sieltä Renaultin autotehtaalle ja lopulta Natsien miehittämän Ranskan pakolaishallituksen tehtäviin Lontoossa.

Vuosia myöhemmin, Simone Weilin jo kuoltua (hän kuoli Lontoossa 34-vuotiaana elokuussa 1943) hänen ystävänsä, kirjailija Gustave Thibon toimitti muistikirjoista teoksen Painovoima ja armo (suom. Maija Lehtonen, 1957). Sen sivuilta paljastuu tinkimätön ajattelija, jonka mukaan maanosamme on kadottanut juurensa ja sielunsa.

Mikäköhän Simone Weil oikein kuvitteli olevansa?

Sillä ei ole merkitystä. Mutta sillä on, että hän tiesi, ettei ole kuvitelmiensa henkilö. Ja sillä, että hän osasi antaa sen itselleen anteeksi.

Minä en ole se ihminen, kuka minä kuvittelen olevani. Minä itsekään en tunne itseäni läpikotaisin. Kuinka voisin siis olettaa, että tuntisin toisen ihmisen hänen sydämensä sopukoita myöten?

”Ihmiset ovat meille velkaa sen, mitä kuvittelemme heiltä saavamme,” hän kirjoitti. ”Meidän on annettava tämä velka heille anteeksi.”

Ihmisenä kasvamisen ensimmäinen sääntö: Ihminen on salaisuus, ja sitä salaisuutta on kunnioitettava.

Meidän on pakko oppia sietämään se, että ihmiset ovat toisenlaisia kuin me kuvittelemme heidän olevan.

He ovat myös toisenlaisia kuin me kuvittelemme heidän kuvittelevan olevansa.

Koska me emme ole niitä, joita me kuvittelemme olevamme, tarpeemme ripustautua omaan egooomme (siis siihen kuviteltuun) tuntuu joskus suorastaan liikuttavalta. Omasta egosta riisuutuminen olisi ensimmäinen askel sillä tiellä, jolla tullaan yhä enemmän siksi ihmiseksi, joka oikeasti on.

Tällä on suuri käytännön merkitys. Elämämme erilaisissa yhteisöissä tulee paljon rikkaammaksi ja hauskemmaksi, jos me voimme irroittautua itseemme ja toisiimme liittyvistä ennakkoluuloista.

Me leimaamme toinen toisemme kovin helposti. Jokainen meistä kulkee läjä sosiaalisia leimoja otsassaan. Me kuvittelevamme tietävämme itsestämme ja toinen toisistamme, mitä me oikein olemme miehiämme ja naisiamme. Ja siitä kuvitelmasta me emme hevin luovu. Mutta entä jos sukeltaisimme salaisuuteen?

Uskaltaisimmeko tutustua ihmisen mysteeriin? Luopua kuvitelmistamme, ottaa riski ja tutustua toiseen ihmiseen juuri toisena, vieraana?

”On pyrittävä rakastamaan ilman kuvitteluja,” kirjoitti Simone Weil, kaikkien haihattelujen vastustaja. Hän oli sitä mieltä, että todellinen helvetti on asetettava kuvitellun paratiisin tilalle. Aikansa eurooppalaisena juutalaisena hän tiesi, mistä puhui.

Mielikuvitus ei ole huono asia. Se on esimerkiksi moraalin perusta: kyky asettua toisen ihmisen asemaan ja kuvitella, miltä tekomme hänestä tuntuisivat. Mutta jos mielikuvituksesta tulee todellisuuden pakenemisen väline, se on väärässä käytössä. Mielikuvituksen tarkoitus on nimittäin todellisuuden kohtaaminen.