Työoikeuskoulu osa 1: Johdatus työoikeuteen
Työoikeus on työnantajan ja työntekijän välisen suhteen määrittämistä lainsäädännön ja erilaisten sopimusten avulla. Työnantajan ja työntekijän yksilölliseen suhteeseen kuuluu muun muassa kysymyksiä työsuhteen syntymisestä, työajoista, vuosilomista ja työsuhteen päättämisestä. Työoikeuteen kuuluu myös sääntelyä ja sopimuksia, jotka määrittävät työnantajan toimintaa suhteessa kaikkiin työntekijöihin ja työpaikan toimintaan.
Työsopimus ja työehtosopimukset
Työsuhde syntyy, kun työnantaja ja työntekijä tekevät työsopimuksen ja työnteko alkaa. Työsopimus sisältää yksilöllisesti sovitut työsuhteen ja työn tekemisen ehdot. Työsopimus on vapaamuotoinen sopimus, joka voidaan tehdä kirjallisesti, suullisesti tai sähköisessä muodossa. Työsuhteen olemassaolo on edellytyksenä työlainsäädännön soveltumiselle.
Työsuhteen ehdot määräytyvät lisäksi lainsäädännön ja sovellettavan työehtosopimuksen mukaan. Työehtosopimus on kollektiivinen sopimus, eli siinä määritetään kaikkia saman työnantajan työntekijöitä koskevia työehtoja. Käytännössä työehtosopimuksilla on usein lakia tai yksilöllistä työsopimusta suurempi merkitys, sillä työehtosopimuksiin sisältyy runsaasti laista poikkeavia ja yksityiskohtaisempia määräyksiä.
Lähtökohtaisesti työehtosopimukset sitovat vain niitä työnantajia, jotka ovat työehtosopimuksen tehneen työnantajaliiton jäseniä. Työsopimuslaissa säädetään kuitenkin työehtosopimusten yleissitovuudesta. Jos työehtosopimus on julistettu tietyllä toimialalla yleissitovaksi, kaikkien alalla toimivien työnantajien on noudatettava sitä. Yleissitovaa työehtosopimusta on siten noudatettava, vaikkei työnantaja olisi työehtosopimuksen tehneen työnantajaliiton jäsen.
Työlainsäädännön pakottavuus
Työlainsäädäntö on lähtökohtaisesti pakottavaa. Työsopimuksen ehto, joka vähentäisi työntekijälle laissa turvattuja oikeuksia, on mitätön. Pakottavuus on kuitenkin yksipuolista, sillä laista voidaan poiketa työntekijän kannalta edullisempaan suuntaan. Tämän edullisemmuussäännön nojalla myös työehtosopimuksen määräyksistä tai yksilöllisen työsopimuksen ehdoista voidaan poiketa, kunhan poikkeaminen on työntekijän kannalta edullisempaa.
Vaikka pakottavuus on pääsääntö, laissa on myös tahdonvaltaisia (dispositiivisia) säännöksiä. Niistä voidaan poiketa työnantajan ja työntekijän välisellä sopimuksella. Esimerkiksi työsopimuslain 2 luvun 13 §:n säännös palkanmaksukaudesta on tahdonvaltainen. Sen mukaan palkka on maksettava palkanmaksukauden viimeisenä päivänä, jollei toisin sovita.
Lisäksi työlainsäädäntöön sisältyy puolipakottavia (semidispositiivisia) säännöksiä. Työehtosopimuksen osapuolille eli työnantaja- ja työntekijäliitoille on annettu mahdollisuus sopia toisin tällaisista säännöksistä valtakunnallisella työehtosopimuksella. Puolipakottavista säännöksistä poikkeaminen yksilöllisellä työsopimuksella ei kuitenkaan ole mahdollista.
Esimerkiksi sairausajan palkkaa koskeva työsopimuslain 2 luvun 11 § on puolipakottava säännös. Sen mukaan työntekijällä on oikeus sairausajan palkkaa sairastumispäivältä ja yhdeksältä seuraavalta arkipäivältä. Työnantaja ja työntekijä eivät voi keskenään sopia, että ensimmäinen sairauspäivä olisi palkaton, mutta tällainen poikkeus voidaan sisällyttää valtakunnalliseen työehtosopimukseen. Näin on sovittu esimerkiksi rakennusalan työehtosopimuksessa alle kuuden kuukauden työsuhteiden kohdalla.
Laki suojaa heikompaa osapuolta
Työoikeudessa yleisillä oikeusperiaatteilla on keskeinen merkitys. Yleiset periaatteet eivät välttämättä käy sellaisenaan ilmi kirjoitetusta laista, mutta ne ovat vakiintuneita oppeja työlainsäädännön soveltamisessa. Periaatteet on usein vahvistettu myös oikeuskäytännössä.
Työoikeus rakentuu sopimussuhteen heikomman osapuolen suojelun periaatteelle. Tätä periaatetta heijastaa myös edellä mainittu edullisemmuussääntö. Heikomman osapuolen suoja käy ilmi erityisesti työsuhdeturvaa koskevista säännöksistä. Työntekijä voi irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen vapaasti, mutta työnantajan irtisanomisoikeutta on rajoitettu. Irtisanominen edellyttää asiallista ja painavaa perustetta ja se on aina viimesijainen toimenpide.
Työlainsäädännön oletuksena on myös se, että työsopimus on kokoaikainen ja toistaiseksi voimassa. Tämä ilmenee erityisesti määräaikaisia ja osa-aikaisia työsopimuksia sekä vaihtelevaa työaikaa koskevasta sääntelystä. Näille ”epätyypillisille” työsopimuksille on asetettu erilaisia rajoituksia ja työnantajalla on velvollisuus pyrkiä tarjoamaan työntekijälle turvaavampaa työsuhteen muotoa sekä mahdollisuuksien mukaan lisätyötä.
Työnantajan oikeudet
Työntekijän suojelun vastapainona työoikeuden yleiset periaatteet takaavat työnantajalle oikeuden johtaa ja valvoa työtä (direktio-oikeus). Sen nojalla työnantaja saa päättää, mitä tehdään, milloin, missä ja miten. Mitä tarkemmin työnteon ehdoista on sovittu työsopimuksessa, sitä suppeampi työnantajan direktio-oikeus on. Työsopimuksen lisäksi sovellettava työehtosopimus ja työlainsäädäntö rajaavat direktio-oikeutta, eikä työnantaja voi vaatia työntekijää toimimaan myöskään muun lain tai hyvän tavan vastaisesti. Työnantaja ei voi esimerkiksi edellyttää työntekijän ajavan ylinopeutta.
Työnantajalla on yksinomainen liikkeenjohto-oikeus. Työlainsäädäntö ei rajoita liiketoiminnallisten ratkaisujen tekemistä, mutta se voi asettaa ajallisia rajoituksia ratkaisujen toteuttamiselle. Esimerkiksi yhteistoimintalain mukainen velvollisuus muutosneuvotteluihin edellyttää, että ne käydään ennen kuin työnantaja tekee päätöksen työvoiman vähentämisestä. Työnantajalla on myös liikkeenjohto-oikeuden nojalla oikeus päättää siitä, käytetäänkö työpaikalla esimerkiksi vuokratyöntekijöitä.
Työnantajalla on myös tulkintaetuoikeus työsuhteen ehtojen soveltamisessa. Jos työsuhteen ehdoista syntyy erimielisyyttä, työnantaja voi päättää, miten työlainsäädäntöä, työehtosopimuksia tai työsopimusta sovelletaan. Tulkintaetuoikeus on kuitenkin väliaikainen, sillä työntekijä voi saattaa asian työsuojeluviranomaisen tai tuomioistuimen ratkaistavaksi. Työnantajalla on siten vastuu ratkaisunsa oikeellisuudesta. Jos tulkinta osoittautuu virheelliseksi, työnantajalle voi aiheutua korvausvastuu.
Tasapuolinen kohtelu ja lojaliteetti
Tasapuolisen kohtelun vaatimus on edellyttää, että työntekijöitä kohdellaan tasapuolisesti eikä heitä aseteta perusteetta erilaiseen asemaan. Tasapuolisen kohtelun velvoite ei kuitenkaan tarkoita, että esimerkiksi työsuhteen ehtojen täytyisi olla kaikille työntekijöille kaikissa tilanteissa samoja.
Erilainen kohtelu on mahdollista, jos se on työntekijöiden tehtävät ja asema huomioon ottaen perusteltua. Tasapuolinen kohtelu vaikuttaa myös siten, että määräaikaisiin ja osa-aikaisiin työntekijöihin ei saa pelkästään työsopimuksen kestoajan tai työajan pituuden vuoksi soveltaa epäedullisempia ehtoja.
Työntekijällä ja työnantajalla on myös molemminpuolinen lojaliteettivelvoite. Se tarkoittaa, että osapuolten tulee pyrkiä ottamaan huomioon toistensa edut. Työntekijän lojaliteetista on työsopimuslaissa erityinen säännös. Sen mukaan työntekijän on vältettävä kaikkea, mikä on ristiriidassa hänen asemassaan olevalta työntekijältä kohtuuden mukaan vaadittavan menettelyn kanssa.
Lojaliteettivelvoite on voimassa koko työsuhteen ajan, riippumatta siitä, tekeekö työntekijä työtä vai onko hän esimerkiksi lomautettuna. Lojaliteettivelvoite ulottuu myös työntekijän vapaa-aikaan. Työntekijä ei saa esimerkiksi omalla käytöksellään vaarantaa työnantajan mainetta tai asiakassuhteita. Työntekijän työnkuvalla ja asemalla on kuitenkin merkitystä lojaliteetin laajuutta arvioitaessa. Mitä vastuullisemmassa asemassa työntekijä on, sitä tarkemmin lojaliteettivelvoitetta arvioidaan.
Työoikeuskoulu
Työoikeuskoulun tarkoituksena on tarjota yleiskuva työoikeuden keskeisistä kysymyksistä.
Osa I – Johdatus työoikeuteen
Osa II – Työsopimuslaki
Osa III – Työaikalaki
Osa IV – Vuosilomalaki
Osa V – Työehtosopimukset ja työehtosopimusjärjestelmä
Osa VI – Yhteistoiminta ja työntekijöiden edustus työpaikalla
Osa VII – Erityiskysymyksiä
Koulu päättyy aikanaan verkossa suoritettavaan lopputenttiin. Se ja koulun kaikki oppitunnit on koottuna tänne.
Milloin kyse on työsuhteesta?
Työsuhteen olemassaolo ratkaistaan työsopimuslain 1 luvun 1 §:ssä säädettyjen tunnusmerkkien avulla. Edellytyksenä työsuhteelle on, että työntekijä on sitoutunut henkilökohtaisesti tekemään työtä työnantajan lukuun tämän johdon ja valvonnan alaisena palkkaa tai muuta vastiketta vastaan.
Aina tunnusmerkkien täyttyminen ei ole selvää. Erityisesti työnantajan johdon ja valvonnan todellinen olemassaolo aiheuttaa toisinaan rajanveto-ongelmia. Työsopimuslaissa säädetään tulkinnanvaraisia tilanteita varten kokonaisharkinnasta, jolla työsuhteen olemassaoloa voidaan arvioida.
Kokonaisharkinnassa otetaan huomioon muun muassa työn tekemisen ehdot ja olosuhteet, joissa työtä tehdään. Myös osapuolten tarkoitus oikeussuhteen luonteesta voidaan ottaa huomioon, samoin kuin muut osapuolten asemaan vaikuttavat seikat. Arvioinnissa voidaan kiinnittää huomiota myös siihen, onko työn suorittaja itsenäisessä vai epäitsenäisessä asemassa suhteessa työn teettäjään.
Työlainsäädäntöä ei sovelleta, jos kyse ei ole työsuhteesta. On tärkeä huomata, että vaikka ennakkoperintälain mukaiset palkan ja työkorvauksen rajanvedon kriteerit ovat samankaltaisia työsopimuslain mukaisten tunnusmerkkien kanssa, ennakkoperintälain mukaisella ratkaisulla ei ole sellaisenaan merkitystä työsuhteen olemassaolon arvioinnissa. Ennakkoperintälain ja työsopimuslain mukainen arviointi on tehtävä erillään.
Keskeinen työlainsäädäntö
Työlainsäädännön ytimen muodostavat työsopimuslaki, työaikalaki ja vuosilomalaki. Nämä säädökset muodostavat työsuhteen oikeuksien ja velvollisuuksien vähimmäistason, jota sovellettavan työehtosopimuksen määräykset ja yksilöllisen työsopimuksen ehdot täydentävät. Näitä säädöksiä käsitellään kirjoitussarjan tulevissa osissa tarkemmin.
Työsuhteen oikeuksiin ja velvollisuuksiin vaikuttaa laajasti myös muu lainsäädäntö. Yhdenvertaisuuslaki, tasa-arvolaki, työturvallisuuslaki ja työterveyshuoltolaki soveltuvat kaikilla työpaikoilla. Ne velvoittavat ensisijaisesti työnantajaa, mutta ne asettavat velvollisuuksia myös työntekijöille. Työturvallisuuslakia on tietyiltä osin sovellettava myös muihin työpaikalla työskenteleviin henkilöihin kuin työntekijöihin.
Tietosuojakysymysten merkitys on viime vuosina korostunut myös työelämässä, ennen kaikkea EU:n tietosuoja-asetuksen vuoksi. Yksityisyyden suojasta työelämässä on säädetty myös oma erityislakinsa, johon sisältyy esimerkiksi kameravalvontaa, työntekijän sähköpostia ja huumetestausta koskevaa sääntelyä. Laki soveltuu myös työnhakutilanteisiin. Se rajoittaa työnantajan mahdollisuuksia kerätä tietoa työnhakijasta.
Työlainsäädännössä säädetään myös toimintatavoista ja prosesseista tietyissä työsuhteen tilanteissa. Yhteistoimintalaissa edellytetään työnantajan käyvän työntekijöiden kanssa jatkuvaa vuoropuhelua. Muutosneuvottelut puolestaan on käytävä, jos työvoiman käyttöä ollaan aikeissa vähentää. Työsuojelun valvontalaissa puolestaan säädetään muun muassa työpaikalla tapahtuvasta työsuojelun yhteistoiminnasta.
Kollektiivista työoikeutta eli työehtosopimusjärjestelmää koskeva yleinen sääntely perustuu työehtosopimuslakiin. Työntekijöillä ja työnantajilla on järjestäytymisvapaus, johon sisältyy oikeus neuvotella työehtosopimuksia. Työtaisteluihin liittyvistä muodollisuuksista ja sovittelujärjestelmästä puolestaan säädetään laissa työriitojen sovittelusta.
Työnantajan vastuulla on huolehtia työntekijän sosiaalivakuutuksesta, josta aiheutuvista kuluista puhutaan myös palkan sivukuluina. Pääsääntöisesti kaikki työsuhteiset työntekijät ovat eläkevakuutuksen, sairausvakuutuksen, tapaturmavakuutuksen ja työttömyysvakuutuksen piirissä. Vakuuttamisvelvollisuuden rajat vaihtelevat kuitenkin eri laeissa ja hyvin lyhyet työsuhteet tai pienimuotoinen toiminta voi jäädä vakuuttamisvelvollisuuden ulkopuolelle.
• Työsopimuslaki (55/2001)
• Työaikalaki (872/2019)
• Vuosilomalaki (162/2005)
• Yhdenvertaisuuslaki (1325/2014)
• Tasa-arvolaki (609/1986)
• Työturvallisuuslaki (738/2002)
• Työterveyshuoltolaki (1383/2001)
• Laki nuorista työntekijöistä (998/1993)
• Laki yksityisyyden suojasta työelämässä (työelämän tietosuojalaki; 759/2004)
• Yhteistoimintalaki (1333/2021)
• Laki työsuojelun valvonnasta ja työsuojeluyhteistoiminnasta (työsuojelun valvontalaki; 44/2006)
• Työehtosopimuslaki (436/1946)
• Laki työriitojen sovittelusta (420/1962)
• Työntekijän eläkelaki (395/2006)
• Sairausvakuutuslaki (1224/2004)
• Työtapaturma- ja ammattitautilaki (459/2015)
• Työttömyysturvalaki (1290/2002)
• Laki työttömyysetuuksien rahoituksesta (555/1998)