Takaus – Yleis­takaus – Yleis­takauksen rajoitukset – Yksityis­takaaja (KKO 2023:60)

Asian tausta

Rahoitusyhtiö ja X Oy olivat 26.1.2018 allekirjoittaneet lasku- ja limiittirahoitussopimuksen (jäljempänä rahoitussopimus), jolla yhtiöt olivat sopineet X Oy:n laskusaatavien rahoittamisesta rahoitusyhtiön myöntämällä luotolla. Rahoitussopimuksessa X Oy oli sitoutunut siirtämään kaikki liiketoimintaansa perustuvat laskusaatavat rahoitusyhtiölle. Laskusaatavat ja niistä kertyvät varat oli pantattu kaikkien rahoitusyhtiön saatavien vakuudeksi. A ja B olivat rahoitussopimuksessa sitoutuneet kumpikin erikseen 100 000 euron omavelkaiseen yleistakaukseen X Oy:n veloista rahoitusyhtiölle.

Rahoitusyhtiö on vaatinut kanteessaan, että A antamansa takaussitoumuksen perusteella velvoitetaan suorittamaan sille 20.3.2018 päivätyn ja rahoitetun laskun mukainen saatava 20 150 euroa ja 1.4.2018 päivätyn ja rahoitetun laskun mukainen saatava 20 150 euroa, molemmat määrät korkoineen.

A on kiistänyt kanteen muun ohella sillä perusteella, että hänen antamassaan yleistakauksessa ei takauksesta ja vierasvelkapanttauksesta annetun lain (TakausL) 5.1 §:ssa edellytetyllä tavalla ollut sovittu takauksen voimassaoloaikaa tai aikaa, jonka kuluessa syntyvistä tai erääntyvistä pääveloista takaaja vastaa. A on katsonut, ettei hän ole takausvastuussa vaadituista takaussitoumuksen antamisen jälkeen syntyneistä rahoitussaamisista myöskään TakausL 5.2 §:n perusteella.

Korkeimmassa oikeudessa ratkaistavana oleva kysymys

Kysymys on ensin siitä, rajoittavatko TakausL 5 §:n säännökset A:n takausvastuuta kanteessa tarkoitetuista takaussitoumuksen antamisen jälkeen syntyneistä laskurahoitukseen perustuvista veloista. Mikäli tähän kysymykseen vastataan kieltävästi, arvioitavaksi tulee myös kysymys siitä, onko A:ta pidettävä TakausL 5.2 §:n 6 kohdassa tarkoitettuna yksityistakaajana, ja tämän seikan merkityksestä A:n muun muassa luotonantajan tiedonantovelvollisuuden rikkomista koskevien väitteiden kannalta.

Takaussitoumus

Rahoitussopimus, jonka tekemisen yhteydessä A:n takaussitoumus on annettu, on sisältänyt itse rahoitussopimuksen ehtoineen, takaussitoumuksen, jossa on ilmoitettu takausvastuun rahamääräinen yläraja 100 000 euroa, laskurahoituksen hinnoitteluliitteen sekä rahoitussopimuksen yleiset sopimusehdot. Asiakirja on A:n 26.1.2018 sähköisesti allekirjoittama.

Rahoitussopimuksen yleisten ehtojen kohdan 8.1 (Yleistakaus ja sen rajoitus) mukaan ”Takaaja sitoutuu kohdassa mainituin rajoituksin omavelkaiseen yleistakaukseen Myyjän puolesta, eli vastaamaan kuten omista veloistaan kaikista veloista, joista Myyjä nyt tai tulevaisuudessa, yksin tai yhdessä toisen kanssa, vastaa rahoitusyhtiölle”. Kirjallisena todisteena on lisäksi esitetty A:n käsin samana päivänä allekirjoittama takaajan tietoja sisältävä lomake.

Korkein oikeus totesi, että A on edellä selostetuin tavoin sitoutunut omavelkaiseen yleistakaukseen kaikista X Oy:n takausta annettaessa olemassa olleista tai myöhemmin syntyvistä veloista rahoitusyhtiölle.

Yleistakauksen rajoitukset
Sovellettavat säännökset ja arvioinnin lähtökohdat

Yleistakauksen rajoituksista säädetään TakausL 5 §:ssä. TakausL 5.1 §:n mukaan yleistakauksessa on määrättävä takaajan vastuun rahamääräinen yläraja sekä takauksen voimassaoloaika tai aika, jonka kuluessa syntyvistä tai erääntyvistä pääveloista takaaja vastaa. TakausL 5.2 §:n mukaan, jollei yleistakausta ole rajattu TakausL 5.1 §:n mukaisesti, takaaja vastaa vain sellaisista pääveloista, joiden myöntämisen yhteydessä takaus on annettu tai jotka olivat syntyneet ennen takauksen antamista ja olivat tuolloin takaajan tiedossa. TakausL 5 §:n säännöksistä ei voida TakausL 5.3 §:n mukaan poiketa takaajan vahingoksi silloin, kun takaajana on luonnollinen henkilö.

TakausL:n säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 189/1998 vp s. 35–36) mukaan takaajan vastuu voidaan TakausL 5.1 §:ssa tarkoitetulla tavalla ajallisesti rajoittaa takaussitoumuksessa joko määräämällä takaukselle kiinteä voimassaoloaika tai määräämällä aika, jonka kuluessa erääntyvistä tai syntyvistä velvoitteista takaaja vastaa. Jos takauksessa on sovittu takauksen voimassaoloaika, takaus on määräaikainen. Takaajan vastuuta voidaan ajallisesti rajoittaa myös niin, että takauksen piiriin kuuluvat vain päävelat, jotka ovat erääntyneet maksettaviksi ennen sovittua ajankohtaa. Yleistakauksen ajallinen rajoittaminen voidaan lisäksi toteuttaa siten, että takaaja sitoutuu vastuuseen tiettynä aikana syntyvistä velallisen velvoitteista. Luotonannossa vakuudet arvioidaan luoton myöntämisen yhteydessä ja luontevana tarkoituksena on, että vakuus pysyy voimassa koko luottosuhteen ajan. Jos takausvastuu määritellään luoton syntymisajan perusteella, takaus ei vaikuta luottojen erääntymisaikoihin eikä aiheuta myöskään tarvetta luoton ennenaikaiseen eräännyttämiseen vakuusvajauksen syntymisen perusteella. Toisaalta taas takaajan vastuuajan pituus määräytyy sen mukaan, kuinka pitkäaikaisia luottoja velalliselle on myönnetty.

Mainitun hallituksen esityksen (HE 189/1998 vp s. 36) mukaan TakausL 5.2 §:n mukaisesti määräytyvä takaajan vastuu ei edellytä sitä, että päävelka nostetaan samanaikaisesti takauksen antamisen kanssa. Riittävää on, että päävelka yksilöidään takauksen antamisen yhteydessä. Lisäksi takaaja on vastuussa niistä ennen takauksen antamista syntyneistä veloista, joista hän tiesi takausta antaessaan. Takaus ei sitä vastoin koske takaussitoumuksen antamisen jälkeen mahdollisesti syntyviä velkoja.

TakausL 5.1 §:n soveltaminen tässä tapauksessa

Asiassa on riidatonta, että A:n antamassa yleistakauksessa on määrätty takausvastuun rahamääräisestä ylärajasta TakausL 5.1 §:ssa edellytetyllä tavalla.

Ajallisen rajoittamisen osalta TakausL 5.1 § edellyttää voimassaoloajan määrittelemistä yleistakaukselle tai sen ajan määräämistä, jonka kuluessa syntyvistä tai erääntyvistä pääveloista takaaja vastaa.

A:n yleistakaussitoumus on annettu rahoitusyhtiön ja X Oy:n välisen rahoitussopimuksen solmimisen yhteydessä, jolloin yhtiöt ovat sopineet kaikkien X Oy:n tavanomaiseen liiketoimintaan perustuvien laskusaatavien siirtämisestä rahoitusyhtiölle ja tähän perustuvasta rahoituksesta. Rahoitussopimus on ollut voimassa toistaiseksi ja se on ollut kumman tahansa sopijapuolen irtisanottavissa.

Korkein oikeus totesi, että A:n antamassa takaussitoumuksessa ei ole määrätty kiinteää takauksen voimassaoloaikaa. Edellä todetulla tavalla riittävää on kuitenkin myös se, että yleistakauksessa määrätään aika, jonka kuluessa syntyvistä tai erääntyvistä pääveloista takaaja vastaa. Vaikka A:n takaussitoumus on annettu rahoitusyhtiön ja X Oy:n välisen rahoitussopimuksen solmimisen yhteydessä, takausta ei ole sen ehdoissa rajoitettu koskemaan vain rahoitussopimuksen mukaisia velvoitteita. Kysymys on ollut yleistakauksesta, joka on koskenut kaikkia X Oy:n velkoja rahoitusyhtiölle nyt tai tulevaisuudessa. Takaussitoumuksessa ei siten ole määrätty sellaista aikaa, jonka kuluessa syntyvistä tai erääntyvistä pääveloista takaaja vastaa. Se, että rahoitussopimus on ollut sopijapuolten irtisanottavissa, tai se, että takaaja voi TakausL 6 §:n mukaan yleistakauksen voimassaoloaikana määrätä ajankohdan, jonka jälkeen syntyvistä pääveloista hän ei vastaa, ei anna aihetta arvioida toisin kysymystä TakausL 5.1 §:n vaatimusten täyttymisestä.

Edellä mainituilla perusteilla korkein oikeus katsoi, että A:n antamassa yleistakauksessa ei ole määrätty takauksen ajallisesta rajoituksesta TakausL 5.1 §:ssa tarkoitetulla tavalla.

TakausL 5.2 §:n soveltaminen tässä tapauksessa

Koska A:n takausvastuuta ei ole ajallisesti rajoitettu TakausL 5.1 §:ssa edellytetyllä tavalla, arvioitavaksi tulee TakausL 5.2 §:n soveltaminen. TakausL 5.2 §:n mukaan takaaja vastaa vain sellaisista pääveloista, joiden myöntämisen yhteydessä takaus on annettu tai jotka olivat syntyneet ennen takauksen antamista ja olivat tuolloin takaajan tiedossa.

A:n yleistakaussitoumus on annettu rahoitusyhtiön ja X Oy:n välisen rahoitussopimuksen solmimisen yhteydessä. Rahoitussopimuksen ehdoista ovat käyneet ilmi sopimuksen mukaisen velan määräytymisperusteet. Rahoitussopimus on koskenut niin sanottua factoringrahoitusta, jossa luotonantaja antaa jatkuvasti uutta luottoa sitä vastaan, että rahoitettava sopimuskumppani jatkuvasti siirtää luotonantajalle laskusaataviaan luoton vakuudeksi.

Korkein oikeus totesi, että factoringrahoitussopimuksen luonteen perusteella päävelkaa syntyy tyypillisesti rahoituksen vakuudeksi edellytetyn takauksen antamisen jälkeen. TakausL 5.2 §:ssa tarkoitettuna päävelkana, jonka myöntämisen yhteydessä takaus on annettu, voidaan siten pitää myös takaussitoumuksen jälkeen syntyviä factoringrahoitussopimukseen perustuvia rahoitussaamisia. A on allekirjoittanut rahoitussopimusasiakirjan, jonka yleiset ehdot ovat sisältäneet hänen omavelkaisen yleistakaussitoumuksensa.

Korkein oikeus katsoi, että A:n takausvastuun kohdentuminen kyseiseen rahoitussopimukseen perustuvaan päävelkaan on yksilöity riittävällä tavalla takauksen antamisen yhtey-dessä. Kyseiseen rahoitussopimukseen perustuvat rahoitussaamiset ovat siten TakausL 5.2 §:ssa tarkoitettuja päävelkoja, joiden myöntämisen yhteydessä takaus on annettu. A on siten takauksensa perusteella vastuussa niistä, vaikka kanteessa tarkoitetut rahoitussopimukseen perustuvat saatavat ovatkin syntyneet vasta rahoitussopimuksen solmimisen ja takaussitoumuksen antamisen jälkeen.

Korkein oikeus katsoi johtopäätöksenään, että vaikka A:n antamaa yleistakausta ei ole ajallisesti rajattu TakausL 5.1 §:n mukaisesti, hän on TakausL 5.2 §:n nojalla vastuussa kanteessa tarkoitetuista veloista.

Onko A laissa tarkoitettu yksityistakaaja?
Arvioinnin lähtökohdat

A on katsonut olevansa TakausL 2 §:n 6 kohdassa tarkoitettu yksityistakaaja. Hänen mukaansa rahoitusyhtiö on laiminlyönyt luotonantajalle TakausL 12 §:ssä säädetyn tiedonantovelvollisuuden yksityistakaajaa kohtaan. Asiassa on riidatonta, että A on takaussitoumuksen antaessaan ollut X Oy:n hallituksen varajäsen.

TakausL 2 §:n 6 kohdan mukaan yksityistakaajalla tarkoitetaan sanotussa laissa takauksen antanutta luonnollista henkilöä, ei kuitenkaan henkilöä, joka takauksen antaessaan on velallisena olevan yhteisön tai säätiön taikka sen emoyhteisön toimitusjohtaja, hallituksen, hallintoneuvoston tai niihin rinnastettavan toimielimen jäsen, vastuunalainen yhtiömies tai yhteisön perustaja taikka jolla on suoraan tai välillisesti vähintään kolmasosa osakeyhtiön osakkeista tai osakkeiden tuottamasta äänivallasta taikka vastaava omistus- tai määräämisvalta muussa yhteisössä.

TakausL:n säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 189/1998 vp s. 16–18) mukaan lain yhtenä tavoitteena on ollut parantaa yksityistakaajan oikeudellista asemaa. Yksityishenkilö on vakuussitoumusta antaessaan rinnastettavissa kuluttajaan, jonka vastapuolena on taloudellisesti ja tietämykseltään ylivertainen luotonantaja. Ehdotuksessa on pyritty siihen, että yksityistakaajaa koskeva erityissääntely ulottuu niihin luonnollisiin henkilöihin, jotka antavat takauksen yksityiselämässään ja joiden tiedot takauksesta ja sen riskeistä ovat usein puutteellisia. Näitä olisivat yksityishenkilöt, jotka antavat takauksen toisen yksityishenkilön veloista taikka sellaisen yrityksen veloista, jonka toimielimiin he eivät kuulu tai jossa he eivät käytä määräysvaltaa yrityksen omistajina.

Hallituksen esityksessä on todettu olevan välttämätöntä,

 että takausta annettaessa varmasti tiedetään, milloin kysymyksessä on yksityistakaaja, koska yksityistakaajiin sovelletaan eri säännöksiä kuin muihin takaajiin. Tästä syystä yksityistakaajan käsitettä ei ole määritelty esimerkiksi sen mukaan, onko kyseisellä henkilöllä tosiasiallisesti määräämisvaltaa velallisyrityksessä vai ei. Laissa on pyritty yksiselitteisesti määrittelemään ne henkilöryhmät, joita ei pidetä yksityistakaajina. Yhtiön toimitusjohtaja ja hallituksen jäsen ovat sellaisia toimielinten jäseniä, joilla yhteisölainsäädännön mukaan on velvollisuus huolehtia yhtiön hallinnosta ja erityisesti vastata yhtiön talouden seurannasta (HE 189/1998 vp s. 18 ja 30).

Takausta koskevan lainsäädännön kokonaisuudistusta valmistellut toimikunta katsoi, että yksityistakaajana ei tulisi pitää luonnollista henkilöä, joka antaa takauksen yhteisön velasta kuuluessaan yhteisön johtoon. Tällaisena yhteisön johtoon kuuluvana pidettäisiin muun muassa osakeyhtiön hallituksen jäsentä ja varajäsentä (KomM 1996:3 s. 57).

Korkein oikeus totesi, että Takauslain 2 §:n 6 kohdan sanamuodon perusteella ei ole selvää, että osakeyhtiön hallituksen jäsenen lisäksi myös varajäsen kuuluisi niihin henkilöihin, jota lainkohdan mukaan ei pidetä yksityistakaajina. Lain säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestäkään ei suoraan ilmene, mitä lakia säädettäessä on tältä osin tarkoitettu. Korkein oikeus katsoi, että tätä tulkintakysymystä arvioitaessa huomiota on kiinnitettävä niihin näkökohtiin, jotka ovat yksityistakaajan suojaa koskevan sääntelyn taustalla.

Hallituksen esityksessä (HE 189/1998 vp s. 17) on katsottu, että silloin kun takaajana on velallisyrityksen merkittävä omistaja tai kun takaaja kuuluu yrityksen hallintoelimiin, on ilmeistä, ettei luotonantajan tiedonantovelvollisuutta koskevilla säännöksillä juurikaan ole käytännön merkitystä. Takaajan voidaan edellyttää jo asemansa vuoksi tietävän takauksen merkityksestä sekä velallisyrityksen veloista ja sen taloudellisesta asemasta. Asemansa takia hänellä onkin usein paremmat tiedot velallisyrityksen varoista ja veloista kuin velkojalla.

Hallituksen esityksessä on edelleen todettu, että velallisyrityksen omistajalla tai johtohenkilöllä on lisäksi mahdollisuus vaikuttaa yrityksen velkaantumiseen ja velanmaksukykyyn. Tällaisella takaajalla ja velallisyrityksellä on yhteiset taloudelliset edut eikä takaajaa tällöin voida pitää samalla tavalla sivullisena kuin muissa tilanteissa. Takauksen antaminen oman yritystoiminnan tukemiseksi on elinkeinotoimintaa, johon liittyviä toimia ei yleensäkään ole tarpeen säännellä pakottavin säännöksin. Yksityistakausta koskevien erityissäännösten noudattaminen voisi lisäksi heikentää omistajayrittäjän tarjoaman takauksen arvoa (HE 189/1998 vp s. 17–18).

Osakeyhtiön hallituksen varajäsen voidaan monessa tapauksessa rinnastaa hallituksen jäseneen. OYL 6:8.1:n mukaan varajäseneen sovelletaan, mitä sanotussa laissa säädetään jäsenestä. OYL 6:8:n perustelujen mukaan säännös koskee suoranaisesti muun muassa varajäsenen valintaa, toimikautta, toimen lakkaamista ja kelpoisuutta toimia jäsenenä. Varajäsenellä on kuitenkin hallituksen jäsenen oikeudet ja velvollisuudet vain silloin, kun varajäsen toimii hallituksen jäsenen tilalla hallituksessa. Varajäsen on esimerkiksi vahingonkorvausvastuussa hallituksen päätöksestä vain osallistuttuaan päätöksentekoon. Oikeuskäytännössä on kuitenkin poikkeuksellisessa tilanteessa rinnastettu varajäsen varsinaiseen jäseneen silloinkin, kun varajäsen ei muodollisesti ole toiminut varsinaisen jäsenen tilalla (HE 109/2005 vp s. 83).

Korkeimman oikeuden arviointi

Korkein oikeus totesi, että takaajan yhtiöoikeudelliselle asemalle on TakausL:ssa annettu ratkaiseva merkitys sen suhteen, onko häntä pidettävä laissa tarkoitettuna yksityistakaajana. Yhtiön hallintoelimiin kuuluvat henkilöt on haluttu selkeästi erottaa muista luonnollisista henkilöistä. Tätä erottelua on perusteltu muun muassa sillä, että yhtiön hallintoelimiin kuuluvien henkilöiden voidaan edellyttää olevan perillä esimerkiksi takauksen yleisestä merkityksestä sekä yhtiön veloista ja sen taloudellisesta asemasta.

Osakeyhtiön hallituksen varajäsenen tulee tuossa asemassaan tarvittaessa toimia hallituksen jäsenen tilalla hallituksessa ja osallistua päätöksentekoon yhtiössä. Kun hallituksen varajäsen antaa yhtiön velkaa koskevan takaussitoumuksen, hänen voidaan edellyttää ymmärtävän takauksen merkityksen ja tarvittaessa ottavan selkoa yhtiön taloudellisesta asemasta ja muista takausvastuunsa kannalta merkityksellisistä seikoista. Hallituksen varajäsen ei tämän vuoksi ole yhtiön puolesta takaussitoumusta antaessaan rinnastettavissa erityistä suojaa tarvitsevaan kuluttajaan, vaan hänet voidaan tässä tilanteessa rinnastaa hallituksen jäseneen.

A on X Oy:n hallituksen varajäsenenä antanut takaussitoumuksen yhtiön veloista. Edellä mainituilla perusteilla korkein oikeus katsoi, että A:ta ei antamansa takauksen osalta ole pidettävä TakausL 2 §:n 6 kohdassa tarkoitettuna yksityistakaajana.

Luotonantajan tiedonantovelvollisuuden rikkomista koskeva väite ja muut väitteet

A on kanteen kiistäessään väittänyt, että rahoitusyhtiö on rikkonut sillä luotonantajana ollutta tiedonantovelvollisuutta. Keskeisinä perusteina hän on vedonnut rahoitussopimuksen ehtojen epäselvyyteen takaajan vastuun kannalta, yleistakauksen ajallista rajoittamista koskevaan puutteellisuuteen sekä siihen, että TakausL 12 §:ssä ja sopimusehdoissa tarkoitettua kirjallista tai suullista selvitystä takauksesta ei ollut annettu. A:n mukaan häneltä on myös evätty TakausL 30 §:n mukainen takautumisoikeus eikä tästä ole hänelle ilmoitettu. Hän on lisäksi katsonut, että takaus on pätemätön myös varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (OikTL) 30 ja 33 §:n nojalla, koska merkityksellisistä asioista vaikeneminen tai virheellisten tietojen antaminen on ollut petollista viettelyä tai kunnianvastaista ja arvotonta menettelyä. Viime kädessä takausta on A:n mukaan TakausL 7 §:n ja OikTL 36 §:n nojalla soviteltava.

Korkein oikeus totesi, että TakausL 12 §:ssä luotonantajalle säädetty tiedonantovelvollisuus koskee vain luotonantajan velvollisuutta antaa tietoja yksityistakaajan asemassa olevalle henkilölle. Kun A:ta ei voida pitää yksityistakaajana, väitettyä tiedonantovelvollisuuden laiminlyöntiä ei tule arvioida tämän säännöksen perusteella. Takauksen sovittelua koskeva TakausL 7 §:n säännös koskee niin ikään vain yksityistakaajan takausvastuun kohtuullistamista, joten A:n vaatimaa takauksen sovittelua ei voida perustaa tähän säännökseen.

Näillä ja muutoin käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla korkein oikeus hyväksyi käräjäoikeuden tuomion perustelut ja johtopäätökset luotonantajan tiedonantovelvollisuuden väitettyä laiminlyöntiä koskevilta osin. Perustetta takausvastuun sovittelemiseen tällä tai muullakaan perusteella ei ollut. Takaussitoumusta ei myöskään ole pidettävä OikTL 30 tai 33 §:n nojalla pätemättömänä. A:n esittämät väitteet eivät siten anna aihetta arvioida hänen takausvastuutaan toisin.

Korkein oikeus katsoi, että A on takauksensa perusteella velvollinen suorittamaan rahoitusyhtiölle tämän kanteessaan vaatimat määrät korkoineen eli 20 150 euroa KorkoL 4.1 §:n mukaisine viivästyskorkoineen 20.4.2018 lukien; ja 20 150 euroa KorkoL 4.1 §:n mukaisine viivästyskorkoineen 2.5.2018 lukien.