Velkomus – selvästi perusteeton vaatimus – kuluttajansuoja (KKO 2019:8)
S oli joulukuussa 2013 tehnyt R Oy:n kanssa sopimuksen 30 euron määräisestä pienlainasta. Lainan saamisen edellytyksenä oli ollut joko lainanottajan itsensä järjestämä henkilötakaus tai A Oy:n myöntämä maksullinen takaus. Takauspalvelua A Oy:ltä oli voinut hakea lainahakemuksen yhteydessä tai sitä ennen tekstiviestillä tai A Oy:n internetsivulla. Takauspalvelun hakeminen tekstiviestillä oli edellyttänyt maksullisen tekstiviestipalvelua koskevan sopimuksen tekemistä takauksen välittäjänä toimineen B Oy:n kanssa. S oli valinnut A Oy:n takauspalvelun, jonka hän oli tilannut tekstiviestillä.
Koska S:n ja R Oy:n välisessä pienlainasopimuksessa oli kysymys elinkeinonharjoittajan kuluttajalle tarjoamasta kuluttajaluotosta, sopimusehtoihin sovelletaan KSL 7 luvun kuluttajaluottoja koskevia säännöksiä. KSL 7:5:n mukaan sopimusehto, joka poikkeaa KSL 7 luvun säännöksistä kuluttajan vahingoksi, on mitätön.
KSL 7:6.1:n mukaan luottokustannuksilla tarkoitetaan luotonantajan tiedossa olevien, kuluttajaluottosuhteen johdosta kuluttajan maksettavaksi tulevien korkojen, kulujen ja muiden maksujen yhteismäärää; luottokustannuksiin luetaan myös luottosopimukseen liittyvien vakuutusten ja muiden lisäpalveluiden kustannukset, jos lisäpalvelua koskevan sopimuksen tekeminen on edellytyksenä luoton saamiseksi markkinoiduin ehdoin.
Pienlainan sopimusehtojen mukaan S:llä oli ollut mahdollisuus hankkia lainalle henkilötakaaja A Oy:n maksullisen takauspalvelun asemesta. Henkilötakaajan hankkiminen olisi asiassa saadun selvityksen perusteella edellyttänyt yrityksen verkkosivuilta löytyvän lomakkeen täyttämistä ja allekirjoittamista sekä lähettämistä liitteineen postin välityksellä velkojalle. Henkilötakaajan hankkiminen olisi siten vienyt huomattavasti enemmän aikaa ja aiheuttanut enemmän vaivaa kuin A Oy:n tarjoaman takauspalvelun käyttö. Sen on saanut yksinkertaisesti lähettämällä tekstiviestin.
Pienlainoille on tyypillistä, että lainanottaja saa lainan käyttöönsä hyvin nopeasti ja myös maksaa lainan takaisin lyhyen laina-ajan jälkeen. Pienlainoja haetaan yleensä tilapäistä lyhytaikaista rahantarvetta varten. Tällaisessa tilanteessa henkilötakausta ei voida pitää varteenotettavana vaihtoehtona A Oy:n tarjoamalle takauspalvelulle. Näin ollen oli perusteltua katsoa, että A Oy:n tarjoama takauspalvelu on ollut KSL 7:6.1:ssa tarkoitettu lisäpalvelu, jota koskevan sopimuksen tekeminen on ollut edellytyksenä pienlainan saamiseksi markkinoiduin ehdoin. Sen vuoksi lainan luottokustannuksiin oli laskettava myös takauspalvelua koskevan sopimuksen aiheuttamat kustannukset.
Korkein oikeus katsoi, että palveluita koskevat sopimusehdot olivat pakottavan kuluttajansuojalainsäädännön vastaisia ja kuluttajan kannalta kohtuuttomia.
Jos luoton määrä tai luottoraja on alle 2 000 euroa, luottosopimuksen mukainen luoton todellinen vuosikorko saa KSL 7:17 a:n mukaan olla enintään KorkoL 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko lisättynä 50 prosenttiyksiköllä. S:n tehdessä lainahakemuksensa todellinen vuosikorko olisi saanut olla 50,5 prosenttiyksikköä. KSL 7:6.3:n mukaan todellisella vuosikorolla tarkoitetaan KSL 7 luvussa korkoprosenttia, joka saadaan laskemalla luottokustannukset vuosikorkona luoton määrälle lyhennykset huomioon ottaen.
Tässä asiassa pienlainan pääoma on ollut 30 euroa. Asiassa ei ole selvitetty lainan kustannuksia tai laina-aikaa. Uusimiskuluineen takauspalvelua koskevan sopimuksen kustannukset ovat olleet vajaan kuukauden aikana 27 euroa eli lähes lainapääoman suuruiset. S:n lainan luottokustannukset olivat siis moninkertaisesti ylittäneet KSL:ssa säädetyn korkokaton, kun luottokustannuksiin lasketaan takauspalvelua koskevasta sopimuksesta aiheutuneet kulut.
KSL 7:13.2:n 3-k:n mukaan luotonantaja ei saa luottoa markkinoitaessa, sitä myönnettäessä eikä muussa luottosuhteeseen liittyvässä asioinnissa käyttää lisämaksullista tekstiviestipalvelua tai muuta vastaavaa viestipalvelua. Tässä asiassa A Oy oli avustaessaan S:ää pienlainan saamisessa käyttänyt takauspalvelusopimuksen tekemisessä B Oy:n maksullista tekstiviestipalvelua.
Yhteenvetona Korkein oikeus totesi, että A Oy:n palvelusta peritty maksu oli ylittänyt laissa luottokustannuksille säädetyn korkokaton ja että B Oy:n lisämaksullinen tekstiviestipalvelu on ollut laissa kielletty tekstiviestipalvelu. Korkein oikeus katsoi, että näitä palveluita koskevat sopimusehdot olivat pakottavan kuluttajansuojalainsäädännön vastaisia ja kuluttajan kannalta kohtuuttomia. Sopimusehtodirektiivin mukaisesti elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen sopimuksen kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia. Vaatimukset takauspalkkiosta ja tekstiviestipalvelumaksusta olivat siten OK 5:13:ssä tarkoitetulla tavalla selvästi perusteettomia. Tästä seurasi, että myös maksuja koskevat perimiskulut olivat selvästi perusteettomia. P Oy:n kanne hylättiin.