Lääkäreiden ammatinharjoittajamallin oikeudelliset reunaehdot

Yksityisellä terveydenhuoltosektorilla lääkäripalveluiden hankkiminen ammatinharjoittajina toimivilta lääkäreiltä on tavanomainen vaihtoehto työsuhteelle. Julkisella sektorilla lääkäripalveluiden tuottaminen on kuitenkin perinteisesti keskittynyt joko virkasuhteisille lääkäreille tai ostopalveluna hankituille lääkäripalveluille ja vuokralääkäreille.

Viime vuosina useat hyvinvointialueet ovat muun muassa kasvavien kustannusten ja lääkäripulan vuoksi etsineet uusia tapoja, joilla ne voisivat vastata kilpailuun lääkäriresursseista ja järjestää julkiset terveydenhuoltopalvelut aiempaa joustavammin lakisääteisistä velvoitteista tinkimättä. Yhtenä vaihtoehtona monilla hyvinvointialueilla on arvioitu myös sitä, voisiko lääkäripalveluita hankkia julkisella sektorilla myös itsenäisinä ammatinharjoittajina toimivilta lääkäreiltä ilman, että hyvinvointialueen ja lääkärin välille muodostetaan työ- tai virkasuhde.

Ammatinharjoittajamallia harkittaessa tulee perehtyä mallin oikeudellisiin reunaehtoihin ja edellytyksiin.

Työsuhteen ja yrittäjyyden rajanvedosta työoikeudessa

Lääkäri voi työskennellä julkisella sektorilla työ- tai virkasuhteessa.

Työsuhteen määritelmän on katsottu sisältävän seuraavat perustunnusmerkit:

Työsuhteen olemassaolo edellyttää, että kaikki työsuhteen tunnusmerkit täyttyvät samanaikaisesti. Käytännössä työsuhteen tulkinnanvaraisimmaksi tunnusmerkiksi on noussut työn tekeminen työnantajan johdon ja valvonnan alaisena. Tulkinnanvaraisissa ja epäselvissä tilanteissa työsuhteen olemassaolo ratkaistaankin kokonaisarvioinnilla.

Lainsäädännössä yrittäjyydelle ei ole määritelty erillistä tunnusmerkistöä. Käytännössä yrittäjyydelle tyypillisenä piirteenä on kuitenkin pidetty toiminnan itsenäisyyttä, vapautta ja taloudellista sitoutumista toimintaan. Yrittäjä on vastuussa yrityksensä taloudellisesta menestyksestä ja kantaa myös siihen liittyvät riskit.

Yrittäjyyteen liittyviä tunnusmerkkejä voidaan lisäksi jaotella aineellisiin ja muodollisiin tosiseikkoihin. Aineellisia tosiseikkoja ovat työnsuorittajan oikeus määrätä työn konkreettisesta toteuttamistavasta, korvauksen suuruus ja määräytymisperusteet, toimeksiantojen lukumäärä ja se, ettei työn teettäjällä ole oikeutta työn kiinteään ohjaukseen. Muodolliset tosiseikat tarkoittavat esimerkiksi elinkeinoluvan hankkimista, kaupparekisteri- ja elinkeinoilmoitusten tekemistä, yrittäjän vakuutusten hankkimista ja toiminnan harjoittamista yhtiömuodossa.

Julkisen sektorin ammatinharjoittajamallissa riski ammatinharjoittajalääkärin tulkitsemisesta työsuhteiseksi lienee pienin silloin, kun työn johto- ja valvontaoikeuden merkitys muodostuu mahdollisimman vähäiseksi ja samanaikaisesti mahdollisimman moni yrittäjyyden tunnusmerkeistä täyttyy. Tämä ulottuu myös mahdollisimman vapaaseen oikeuteen määrittää esimerkiksi ammatinharjoittajan työaika ja sen sijoittelu sekä ammatinharjoittajan oikeus vaikuttaa vastuulleen tulevan asiakaskunnan kokoon ja tarjota samanaikaisesti palveluitaan myös muille asiakkaille.

Myös palkkion määrällä ja määräytymistekijöillä voidaan vaikuttaa ammatinharjoittamiseen sisältyvän yrittäjäriskin määrään, ja palkkion lopullinen suuruus tulisikin määräytyä myös lääkärin itsenäisistä ratkaisuista, kuten potilasmäärien perusteella.

Palkan vai työkorvauksen rajanvedosta verotuksessa

Verotuksessa yrittäjyyden ja työ- tai virkasuhteen välisellä rajanvedolla tarkoitetaan käytännössä tulkintaa siitä, onko työskentelystä saatu korvaus palkkaa vai työkorvausta. Vaikka tähän rajanvetoon on muodostunut laaja tulkintaa ohjaava oikeuskäytäntö, jää tilanteiden ja olosuhteiden moninaisuuden vuoksi yksittäisiin, kokonaisharkintaan nojaaviin soveltamistilanteisiin lähes aina tulkinnanvaraa. Tällä on vaikutusta maksajan velvollisuuksiin, Verohallinnon perimien sairausvakuutusmaksujen maksuvelvollisuuteen sekä tulonsaajan verotukseen.

Verolaeissa ei määritellä työsuhdetta. Kuitenkin vero-oikeudellisen tulkinnan erillisyyttä työoikeudellisesta arviosta korostaa se, että ennakkoperintälain (EPL) esitöiden (HE 126/1994 vp) mukaan työsuhteen käsitettä tulkitaan ennakkoperintälakia sovellettaessa itsenäisesti. Työoikeudellinen työsuhde ei siten määritä sitä, mikä kaikki voidaan ennakkoperintälakia sovellettaessa katsoa työsuhteeksi.

EPL 13.2 §:n mukaan harkittaessa sitä, onko korvaus saatu työsuhteessa, ei oteta huomioon sellaisia työn teettäjän ja työn suorittajan välisen sopimussuhteen ulkopuolisia seikkoja, joita työn teettäjä ei voi havaita. Suorituksen maksajan ei siten tarvitse vero-oikeudellisten velvollisuuksiensa määrittämiseksi tietää esimerkiksi työn suorittajan yrittäjäriskiä, liikeorganisaatiota, muiden toimeksiantajien lukumäärää ja muun toiminnan laajuutta.

Vaikka osapuolten välinen sopimus on lähtökohta työ- tai toimeksiantosuhteen välisessä arviossa, kyse on lopulta sekä muodollisten tunnusmerkkien että todellisten olosuhteiden kokonaisarvioinnista riippumatta siitä, miten osapuolten välinen sopimus on nimetty. On kuitenkin syytä korostaa, että verotuksessa ei ole hyväksytty samanaikaista työ- tai virkasuhdetta ja toimeksiantosuhdetta samaan työnantajaan, vaan molemmista työskentelyn muodoista maksettu korvaus on tällöin katsottava palkaksi, ellei työn- tai toimenkuva ole täysin eri.

Toimeksiantosuhteen ja yrittäjänä toimimisen muodolliset tunnusmerkit on tyypillisesti helppo määrittää. Ensinnäkin elinkeinotoimintaa tulisi harjoittaa rekisteröidyllä toiminimellä tai yhtiömuodossa ja asianmukaisten viranomaislupien mukaisesti. Lisäksi yritystoiminnan ja toimeksiantosuhteen yksi muodollisista tunnusmerkeistä on se, että yrittäjä järjestää omat pakolliset sosiaali- ja muut vakuutuksensa. Kuten edellä on todettu, muodollisten edellytysten täyttyminen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö toimeksiantajan ja sen sopimuskumppanin välinen oikeussuhde voisi tosiasiallisten olosuhteiden valossa tulla uudelleenarvioiduksi työsuhteena.

Direktio-oikeus

Vero-oikeudellinen kokonaisharkinta perustuu eri tunnusmerkkien väliseen tapauskohtaiseen punnintaan. Näin ollen vaikka yksittäisten tunnusmerkkien suhteen voi olla joustoa siinä, kuinka lähelle työsuhteelle tyypillisiä ehtoja ja toimintamalleja toimeksiantosuhde voidaan viedä, tulee kaikkien vallitsevien tunnusmerkkien ja tosiasiallisten olosuhteiden yhdessä painottua toimeksiantosuhteelle ominaisempaan suuntaan.

Kuten työoikeudessa, myös verotuksessa olennaisimpana palkan perusteena olevan työsuhteen tunnusmerkkinä pidetään työskentelyä työnantajan johdon ja valvonnan alaisena, eli työnantajalle kuuluvan direktio-oikeuden käyttämistä suhteessa työtä suorittavaan henkilöön.

Palkan ja työkorvauksen välisessä rajanvedossa työn johto- ja valvontaoikeuden toteutumista arvioitaessa voidaan vertailua tehdä työ- tai virkasuhteessa tehtyyn vastaavaan työhön. Jos toimeksiantosopimuksen alla työskentelevän henkilön ja työsuhteessa työskentelevän palkansaajan välisessä työskentelyssä ei ole eroja, on riski siitä, että kummankin saama tulo katsotaan lähtökohtaisesti palkaksi. Yksin työtehtävien samanlaisuuden ei tule sellaisenaan johtaa päätelmään, että myös toimeksiantosuhteessa olisi tosiasiassa kyse työsuhteesta, vaan vertailu kattaa kaikki työskentelyyn liittyvät olosuhteet.

Työskentelypaikka ja -aika

Toimeksiantosuhteessa yrittäjällä on tyypillisesti vapaus päättää sekä työntekopaikka että työaika toisin kuin työsuhteessa, jossa työnantajan direktio-oikeuteen kuuluu näistä asioista määrääminen. Kuitenkin, jos työn- tai toimenkuva on tiettyyn paikkaan tai aikaan sidottu, ei toimeksiannon suorittamisen paikan ja ajan sitominen näihin rajoitteisiin tule automaattisesti johtaa verotuksessa tulkintaan työsuhteesta. Näin ollen toimeksiantosopimuksella on mahdollista sopia, että toimeksianto tulee suorittaa toimeksiantajan tiloissa ja niiden aukioloaikojen puitteissa, mikäli se on työnkuva huomioiden tarkoituksenmukaista.

Toisaalta on suositeltavaa, että yrittäjän sallitaan työskennellä valitsemastaan paikasta ja valitseminaan aikoina, mikäli se on palvelun luonteen ja suoritteen kannalta mahdollista (esimerkiksi hallinnollinen ja ei-kliininen työ tai etävastaanotto). Rajoitteiden ei tulisi olla laajempia kuin mitä sovitun palvelun asianmukainen suorittaminen käytännössä vaatii.

Työn henkilökohtaisuus ja itsenäisyys

Toimeksiantosuhteessa työsuorite ei ole vastaavalla tavalla henkilökohtainen kuin työsuhteessa, vaan yrittäjä voi käyttää omaa henkilökuntaa tai alihankkijoita työsuoritteen tekemiseksi. Toisaalta yrittäjän tulee itse kantaa vastuu käyttämänsä alihankkijan tai työntekijän työn laadusta suhteessa omiin sopimuskumppaneihinsa. Yrittäjän tulee myös vastata itsenäisesti ja täysimääräisesti käyttämiensä alihankkijoiden tai työntekijöiden kustannuksista.

Monesti toimeksiantosuhteessa halutaan nimenomaan ostaa tietyn henkilön ammattitaitoa ja asiantuntemusta, joten toimeksiantosopimuksen määrittely tietyn asiantuntijan osaamisen ja työpanoksen hankinnaksi tai toimeksiantajan intressi estää ulkoistusta ei sellaisenaan suoraan johda suhteen katsomiseen työsuhteeksi. Yrittäjän oikeutta käyttää alihankkijoita tai sijaisia ei kuitenkaan lähtökohtaisesti tulisi kokonaan estää sopimuksessa, vaikka sitä rajoitettaisiinkin niin, että toimeksiantaja pidättää itsellään oikeuden hyväksyä ennakkoon käytettävät alihankkijat.

Toisaalta työsuhteeseen kuuluu yksinoikeus työntekijän työpanokseen ja työntekijän lojaliteettivelvoite suhteessa työnantajaan. Näin ollen työsuhteessa on tyypillistä kieltää työntekijältä kilpailevan toimen harjoittaminen tai samanaikainen työskentely toisille työnantajille. Toimeksiantosuhteessa tämä on vähemmän tyypillistä, minkä vuoksi oikeuskäytännössä erityisesti eksklusiivisuutta edellyttävien ehtojen perusteella sopimussuhteen tosiasiallisen luonteen on tyypillisesti tulkittu olevan työsuhde.

Yrittäjän taloudellinen riski

Yrittäjänä työskentelyn ja työsuhteisena työskentelyn yhtenä keskeisimmistä eroista on se, että yritystoiminnassa yrittäjä työskentelee omaan lukuunsa, eikä työnantajan lukuun. Toisin sanoen yrittäjä kantaa toimintaan liittyvät kustannukset ja tappion riskin ja toisaalta saa toimintaan liittyvän taloudellisen hyödyn, siinä missä työntekijä ei kanna työnantajalleen kuuluvaa riskiä tai voittopotentiaalia, vaan saa säännöllistä palkkatuloa. Koska yrittäjän kuuluu kantaa oman toimintansa kustannukset, mahdollisuus käyttää hyvinvointialueen toimitiloja tai välineitä palvelun suorittamiseksi tulee olla vastikkeellista.

Toisaalta toimeksiantosuhteessa työskentelevällä yrittäjällä on korvausvelvollisuus toimeksiantajalle aiheutuvista, hänen työstään johtuvista vahingoista toimeksiantosopimuksessa sovitusti tai yleisten vahingonkorvausoikeudellisten sääntöjen mukaan. Tämän vuoksi yrittäjällä on tyypillisesti omat, toiminnalle olennaiset ja riittäväksi katsomansa vastuuvakuutukset, joiden kustannukset yrittäjä myös itse kantaa. Mikäli tällaista yrittäjän vastuuta ja korvausvelvollisuutta toimeksiantosopimuksessa ei ole, on se osoitus oikeussuhteen todellisesta luonteesta työsuhteena. Taloudelliseen riskiin kuuluu myös se, että toimeksiantosopimuksen päättämiseen liittyvät ehdot ovat osapuolten kesken vapaasti sovittavissa ja siten kynnykseltään matalammalla kuin työsuhteessa.

Myös vastikkeen määräytymisperusteet vaikuttavat yrittäjän taloudellisen riskin arviointiin. Verotuksessa toimeksiantosuhteessa voidaan varsin vapaasti sopia vastikkeesta ja sen jakautumisesta eri komponentteihin ja määräytymisperusteisiin, kuten säännölliseen kuukausikorvaukseen, provisioon tai tuntilaskutukseen. Olennaista kuitenkin on, että toimeksisaaja kantaa tosiasiassa toimintaan liittyvät taloudelliset riskit, eikä ole oikeutettu työsuhteeseen liitettäviin lakimääräisiin korvauksiin, kuten ylityökorvauksiin, sairauslomalta maksettaviin korvauksiin tai vuosilomalta maksettavaan palkkaan. Toimeksiantosuhteessa maksettava korvaus onkin tyypillisesti korkeampi kuin työsuhteessa.

Toimeksiantotyö on tavanomaistunut

Palkan ja työkorvauksen välinen rajanveto on yksi perinteisimmistä vero-oikeudellisista tulkintaongelmista. Vaikka tähän rajanvetoon on muodostunut laaja tulkintaa ohjaava oikeuskäytäntö, jää tilanteiden ja olosuhteiden moninaisuuden vuoksi yksittäisiin, kokonaisharkintaan nojaaviin soveltamistilanteisiin lähes aina tulkinnanvaraa ja harmaata aluetta. Verotuskäytännössä on kuitenkin Verohallinnon ohjeenkin mukaisesti liikuttu liberaalimpaan, yrittäjänä harjoitettua toimeksiantotyötä puoltavampaan suuntaan.

Alihankintana tai ulkoistuksena suoritettava toimeksiantotyö on tavanomaistunut, eikä ole lainkaan tavatonta, että samaa toimintoa organisaatiossa suorittavat sekä palkansaajana olevat työntekijät että työkorvausta saavat yrittäjät ulkoistettuna työvoimana. On kuitenkin tärkeää huolehtia siitä, että ammatinharjoittajien ei voida katsoa olevan oikeudelliselta ja taloudelliselta asemaltaan täysin rinnasteisessa asemassa suhteessa työntekijöihin.

Työ- ja vero-oikeudellisen pohdinnan lisäksi oman kokonaisuuden muodostaa sopimussuhteessa maksetun korvauksen eläkeoikeudellinen arviointi, joka tulee erikseen huomioida ammatinharjoittajarakenteita suunnitellessa.