Luottokortin haltijan kuluttajansuojalain mukainen vastuu kortin oikeudettomasta käytöstä

Pankin A:lle myöntämää luottokorttia oli käytetty oikeudettomasti 4. – 5.5.2003 Madridissa eri liikkeissä. A oli tilinhaltijana maksanut pankille ostojen määrän 2 870,18 euroa. Kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 1 momentin mukaan tilinhaltija vastaa luottokortin tai muun tililuoton käyttöön oikeuttavan tunnisteen oikeudettomasta käytöstä vain, jos 1) hän on luovuttanut tunnisteen toiselle; 2) tunnisteen joutuminen sen käyttöön oikeudettomalle johtuu tilinhaltijan huolimattomuudesta, joka ei ole lievää; taikka 3) hän menetettyään tunnisteen hallinnan muulla kuin 2 kohdassa mainitulla tavalla on laiminlyönyt ilmoittaa tästä luotonantajalle viipymättä sen havaittuaan. Korkeimmassa oikeudessa oli kysymys siitä, vastasiko A kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 1 momentin mukaan sivullisen käyttöön joutuneen kortin oikeudettomasta käytöstä.

Tapauksessa Korkein oikeus katsoi jääneen epäselväksi, miten ja milloin luottokortti oli joutunut pois A:n hallusta. Riidatonta sen sijaan oli, että kortti oli kadonnut Madridissa, että A oli saapunut Madridiin 3.5.2003 illalla ja että hänen luottokorttinsa ei ollut ollut hänen hallussaan enää 4.5.2003 klo 13.49 paikallista aikaa, jolloin sitä oli yritetty käyttää automaatissa ilman tunnuslukua. Pankki oli 6.5.2003 ilmoittanut A:lle, että luottokortti oli ilmeisesti väärissä käsissä. Koska oli jäänyt selvittämättä, missä, milloin ja miten A:n kortti oli joutunut pois hänen hallustaan, oli olosuhteita koskevien tietojen perusteella arvioitava, oliko kortin katoamiseen liittynyt A:n huolimattomuutta ja mikä merkitys mahdollisella huolimattomuudella oli hänen vastuunsa kannalta.

Korkein oikeus totesi perusteluissaan, että A oli kertonut pitäneensä luottokorttia lompakossa, joka oli ollut hänen takkinsa povitaskussa. Hän oli muun muassa matkustanut täydessä metrossa ja riisunut takkinsa ravintolassa tuolinsa selkänojalle. A oli etukäteen ollut tietoinen siitä, että Madridissa oli merkittävä vaara joutua taskuvarkauden uhriksi. Hän oli kertonut, että kaupungissa oli tuolloin poikkeuksellisen paljon ihmisiä paavin vierailun johdosta. Ennen pankin yhteydenottoa eli kahteen ja puoleen päivään hän ei ollut tarkistanut luottokortin tallellaoloa eikä siten havainnut korttinsa katoamista.

Juridisten kriteereiden osalta Korkein Oikeus lähti siitä, että luottokortin katoaminen ei kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 1 momentin mukaan sinänsä aiheuta tilinhaltijalle vastuuta kortin käytöstä katoamisen jälkeen eikä esimerkiksi taskuvarkauden kohteeksi joutumisen sellaisenaan voida katsoa osoittavan huolimattomuutta. Vastuun syntyminen edellyttää säännöksen mukaan sitä, että kortin vääriin käsiin joutuminen ja siten sen väärinkäyttömahdollisuus ovat johtuneet tilinhaltijan mainitun momentin 2 kohdassa tarkoitetusta huolimattomuudesta. Lain esitöissä (HE 88/1985 vp s. 34) on todettu, että 19 §:n 1 momentissa luetellaan tyhjentävästi ne tilanteet, joissa tilinhaltija voi joutua vastuuseen luottokortin väärinkäytöstä. Säännöksen sanamuodon ja esitöiden mukaan tilinhaltija voi 1 momentin 2 kohdan mukaan joutua vastuuseen vain silloin, kun luottokortti on joutunut hänen hallustaan pois hänen huolimattomuutensa vuoksi eikä huolimattomuus ole lievää. Kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 1 momentti ei sisällä nimenomaista säännöstä, jonka mukaan kortinhaltijan tulisi valvoa sitä, että kortti ei hänen tietämättään ole joutunut pois hänen hallustaan. Toisaalta tuon momentin 3 kohdan mukaan myös kortin hallinnan kokonaan ilman omaa huolimattomuuttaan menettänyt joutuu vastaamaan oikeudettomasta käytöstä, jos hän laiminlyö ilmoittaa viipymättä luotonantajalle havaitsemastaan kortin katoamisesta.

Edelleen Korkein oikeus totesi, että kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:ssä säädetään riskinjaosta kortinhaltijan ja luotonantajan välillä silloin, kun luottokortin oikeudettomasta käytöstä aiheutuu vahinkoa. Kortinhaltijan vastuuta on rajoitettu muun muassa sillä edellytyksellä, että hän ilmoittaa kortin joutumisesta pois hallustaan. Säännöksen tarkoittama luottokorttijärjestelmä edellyttääkin vahinkojen rajoittamiseksi välttämättä tällaisen velvollisuuden asettamista kortinhaltijalle, koska yleensä vain hän voi havaita kortin katoamisen ja tehdä ilmoituksen, jonka jälkeen vasta kortin väärinkäyttö voidaan estää tai saada päättymään. Tästä syystä on selvää, että kortinhaltijalta on vastaavasti edellytettävä kortin tallellaolon seuraamista olosuhteiden vaatimaa huolellisuutta noudattaen, vaikka 19 §:n 1 momentissa ei olekaan nimenomaisesti mainittu sellaista velvollisuutta. Velvollisuuden olemassaoloon viittaa kuitenkin lakitekstissäkin momentin 3 kohdassa asetettu velvollisuus ilmoittaa viipymättä kortin katoamisesta. Myös se, että luottosopimusta koskevissa ehdoissa asetetaan kortinhaltijalle velvollisuus säilyttää korttia huolellisesti, osaltaan ilmentää kortin tallellaolon tarkistamisvelvollisuuden olemassaoloa, vaikka sopimuksessakaan ei sitä nimenomaisesti todeta.

Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus katsoi, että kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 1 momentin 2 ja 3 kohdan voidaan päätellä asettavan kortinhaltijalle velvollisuuden myös seurata kortin tallellaoloa olosuhteiden edellyttämällä tavalla ja että tämän velvollisuuden rikkominen voi osoittaa sellaista huolimattomuutta, jota momentin 2 kohdassa tarkoitetaan. Se, kuinka usein tapahtuvaa tarkistamista huolellisuus edellyttää, riippuu olosuhteista, erityisesti niihin liittyvistä katoamis- ja anastusriskeistä. Esimerkiksi kortinhaltijan liikkuessa suurissa ihmisjoukoissa tai muissa paikoissa, joissa taskuvarkauksien riski on erityisen suuri, tarkistamisvelvollisuus on korostunut, koska ammattimaisesti suoritettua taskuvarkautta ei yleensä huomata sen tapahtuessa.

Ratkaistavan tapauksen osalta Korkein oikeus katsoi näytetyksi, että A oli ollut tietoinen siitä, että Madridissa oli merkittävä vaara joutua taskuvarkauden uhriksi ja että kaupungissa oli parhaillaan vieläpä erityisen paljon ihmisiä. Kun A oli kerrotuin tavoin matkustanut täysissä metroissa ja pitänyt ravintolassa tuolin selkänojalla takkiaan, jonka taskussa lompakko ja luottokortti olivat, jo A:n Madridissa olon ensimmäisen vuorokauden aikana olivat toistuneet sellaiset tilanteet, joihin tunnetusti liittyy suuria katoamis- ja anastusriskejä. Näissä olosuhteissa mainitussa 19 §:n 1 momentissa kortin haltijalta edellytetty riittävä huolellisuus on vaatinut, että A olisi varmistunut kortin tallellaolosta riittävän usein ja erityisesti edellä kerrotunlaisten riskitilanteiden jälkeen. Korkein oikeus katsoi, että A oli laiminlyönyt tämän ja että luottokortin oikeudeton käyttö oli johtunut tästä hänen huolimattomuudestaan, koska sen johdosta kortin väärinkäyttöä ei oltu voitu luottokorttijärjestelmän mukaisesti estää. Käsillä olleet olosuhteet ja A:n välinpitämätön suhtautuminen huomioon ottaen huolimattomuus ei ollut ollut lievää. Korkeimman oikeuden ratkaisu oli siis se, että A oli siten vastuussa luottokortin väärinkäytöstä.