Konkurssimenettelyn aikana pesään kertynyt liiketoiminnan tuotto kuuluu yrityskiinnityksen alaisen omaisuuden piiriin.
Yrityskiinnityksen katsottiin ulottuvan myös siihen omaisuuteen, joka oli hankittu konkurssipesään velkojien jatkettua velallisen liiketoimintaa.
Oy oli ollut kirjapainotoimintaa harjoittava yritys, jonka omistamaan elinkeinotoimintaan kuuluvaan irtaimeen omaisuuteen oli vahvistettu yrityskiinnitys. Yhtiön konkurssivelkojat jatkoivat yhtiön harjoittamaa liiketoimintaa ja saattoivat loppuun keskeneräiset painotilaukset käyttämällä hyväksi konkurssipesään kuuluneita painokoneita sekä vaihto-omaisuutta, kuten paperia ja painomustetta. Liiketoiminnan jatkamisesta konkurssipesälle kertyi tuottoa, jonka nettomäärä oli 645 270 markkaa vastaavat 108 526 euroa. Asiassa on kysymys siitä, ulottuuko yrityskiinnitys mainittuun tuottoon vai onko tuotto velkojainkokouksen tekemän päätöksen mukaisesti jaettava yhtäläisesti yrityskiinnityksen haltijoiden ja etuoikeudettomien velkojien kesken.
Yrityskiinnityksestä annetun lain 14 §:n 1 momentin mukaan kiinnityksenhaltijalla on oikeus saada maksu saatavalleen konkurssissa siitä omaisuudesta, jota yrityskiinnitys koskee, laissa erikseen säädetyn etuoikeusjärjestyksen mukaan. Yrityskiinnityksestä annetussa laissa ei kuitenkaan ole säännöstä siitä, minkä ajankohdan perusteella kiinnityksenalainen omaisuus määritetään silloin, kun velallinen asetetaan konkurssiin. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1976 II 69 katsonut, että yrityskiinnitystä aikaisemmin vastanneen irtaimistokiinnityksen tuottama etuoikeus kohdistui myös sellaiseen omaisuuteen, joka oli hankittu konkurssipesään siten, että velkojat olivat jatkaneet velallisen elinkeinoa. Myöskään irtaimistokiinnityksestä annetussa laissa (55/1923) ei ollut kiinnityksen ajallisen ulottuvuuden osalta säädetty muuta kuin, että lain 4 §:n 1 momentin mukaan kaikki se laitokseen kuuluva irtain omaisuus, mikä oli kiinnityksen esineenä olevaa lajia, oli velan panttina niin kauan kuin se oli laitoksen alueella taikka erikoisessa oikeudelle ilmoitetussa varastopaikassa. Mainittu ratkaisu on annettu aikana, jolloin konkurssiin luovutetusta omaisuudesta maksettavien saatavien keskinäisestä järjestyksestä oli säädetty etuoikeusasetuksessa ja irtaimistokiinnityksen tuottamasta etuoikeudesta sen 6 a §:ssä (184/1960). Irtaimistokiinnityksen tuottama etuoikeus merkitsi sitä, että etuoikeudettomille velkojille ei kertynyt jako-osuutta sen omaisuuden realisoinnista, johon irtaimistokiinnitys oli kohdistunut. Etuoikeudettomille velkojille ei siten kertynyt jako-osuutta myöskään siitä tuotosta, joka konkurssipesään oli kertynyt elinkeinotoiminnan jatkamisen kautta.
Yrityskiinnityksen tuottamasta etuoikeudesta säädetään velkojien maksunsaantijärjestyksestä annetussa laissa. Mainitun lain 5 §:n mukaan yrityskiinnityksen haltijoille jaetaan konkurssissa ennen muita saatavia 50 prosenttia kiinnitetyn omaisuuden arvosta sen jälkeen, kun laissa mainitut paremmalla etuoikeudella olevat saatavat on maksettu. Loppuosalle yrityskiinnityksen haltijoiden saatavaa maksu suoritetaan, kuten etuoikeudettomille velkojillekin, saatavien suuruuden mukaisessa suhteessa. Näin ollen yrityskiinnityksen haltijoiden ja niin sanottujen tavallisten velkojien jaettavaksi tulee saatavien suuruuden mukaisessa suhteessa samansuuruinen osuus kiinnityksen kohteena olevan omaisuuden arvosta kuin minkä yrityskiinnityksen haltijat saavat yksin. Edellä selostettujen lainmuutosten seurauksena tavallisten velkojien asema on siis parantunut yrityskiinnityksen haltijoihin nähden. Lainsäädännössä ei vuoden 1976 jälkeen ole siten tapahtunut sellaisia yrityskiinnityksen haltijoiden ja etuoikeudettomien velkojien keskinäisiä suhteita koskevia muutoksia, että Korkeimmalla oikeudella olisi perusteltua aihetta poiketa ratkaisussa KKO 1976 II 69 omaksumastaan kannasta.
Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että Oy:n konkurssipesään liiketoiminnan jatkamisen kautta saatu 108 526 euron määräinen tuotto on yrityskiinnityksen alaista omaisuutta.
