CTA Paikka
CTA Paikka

Viisaus

16.5.2006
Jaakko Heinimäki
Jaakko Heinimäki

Antiikin aikana ja keskiajalla viisautta eli järkevyyttä pidettiin yhtenä neljästä kardinaalihyveestä. Nykyään taidetaan harvemmin ajatella järkevyyttä nimenomaan moraalisena ominaisuutena, me ajattelemme moraalia usein pikemminkin sydämen kuin järjen asiana.

Latinaa puhuvat antiikin filosofit käyttivät viisaudesta termiä ”prudentia”, kreikankielisille se oli ”fronesis”. Sana tarkoitti viisautta paljon laajemmassa mielessä kuin vain sellaisessa merkityksessä, että tietää paljon asioita. Menestyminen tietokilpailussa ei välttämättä kerro henkilön viisaudesta vielä sitä eikä tätä. Antiikin viisaudella tarkoitettiin sellaista järkevyyttä, joka osaa nähdä asioiden suhteet. Viisaus on siis suhteellisuudentajua, se antaa edellytyksiä nähdä, mikä on ihmiselle hyväksi ja mikä pahaksi. Terve järki neuvoo, miten kannattaisi toimia missäkin tilanteessa.

Tästä syystä viisaus on kaikkien muiden hyveiden edellytys: ilman viisautta rohkeus, kohtuullisuus ja oikeudentunto olisivat pelkkiä epämääräisiä velvollisuuksia, ilman viisautta oikeudenmukainen ihminen rakastaisi oikeutta sokeasti ja tietämättä, kuinka noudattaa oikeudenmukaisuutta käytännössä. Ilman viisautta rohkea ihminen suuntaa rohkeutensa päättömyyksiin. Ilman viisautta kohtuullisuuden harjoittajasta tulee pelkkä nipottaja. Viisaus siis varjelee kohtuullisuuttakin kohtuuttomuuksilta; joku kohtuus sitä pitää kohtuullisuudessakin olla, sillä kohtuuton kohtuullisuus ei ole oikein viisasta.

Toiset hyveet kaipaavat järkevyyttä kumppanikseen, mutta myös viisaus tarvitsee rinnalleen toisia hyveitä. Ilman niitä viisaudesta tulee pelkkää järjen kumartamista — mikä on yhtä järjetöntä kuin kohtuuton kohtuullisuus. Elleivät oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja rohkeus lyöttäydy järkevyyden kavereiksi, voi järki saada paljon tuhoa aikaan — keskitysleireiltä ja kansanmurhilta ei ole koskaan puuttunut rationaalisia perusteita. Hyveenä järkevyyden luonteeseen kuuluu puhdas välineellisyys, se on kuin nöyrä kulkupeli, jonka tarkoituksena on vain kuljettaa muita hyveitä.

Voiko järkevyyttä oppia vai perustuuko se pelkkään luonnonlahjakkuuteen? Antiikin ajattelijat uskoivat, että kaikkia hyveitä voi oppia ja harjoitella, vaikka jonkin verran tarvitaan myös luontaisia taipumuksia. Sen verran taitaa jokaisella ihmisellä olla järjen ituja, että hyvällä harjoitusohjelmalla voi oppia melko lailla järkeväksi henkilöksi, mutta se edellyttää todellista halua: ihminen lienee ainoa olento, joka kykenee valehtelemaan itselleen ja vieläpä uskomaan omat valheensa. Useimmiten meidän itsepetoksemme liittyy siihen, millainen toiminta mielestämme on järkevää. Jos oikein kovasti tahdomme jotakin, keksimme kyllä itsellemme sopivat järkisyyt tahtomme toteuttamiseksi. Aidon järkevyyden kanssa sillä voi olla varsin vähän tekemistä.

Ranskalainen nykyfilosofi André Comte-Sponville kutsuu järkevyyttä ”tulevaisuuden muistamiseksi”. Hän tarkoittaa, että aito järkevyys on tulevaisuudelle uskollista harkintaa. Järkevyys on sitä, että osaa nähdä ratkaisujensa seuraukset myös pitemmälle kuin lähimmän nurkan taakse.

Koska viisaus on luonteeltaan suhteellisuudentajua, se muistuttaa hyvettä, joka ikävä kyllä ei ole koskaan kuulunut kardinaalihyveiden tai muidenkaan suurien hyveiden joukkoon, vaikka olisi pitänyt. Tarkoitan huumorintajua. Moraalin maailmassa huumorintaju ja järkevyys kulkevat rinta rinnan: huumori paljastaa sokean moraalin naurettavuuden, järkevyys taas avaa sokean silmät näkemään.

NäkökulmaUusimmat Artikkelit
Katso kaikki