CTA Paikka
CTA Paikka

Työn ilo

10.12.2008
Jaakko Heinimäki
Jaakko Heinimäki

Työn ilo voi nousta karkeasti jaotellen kahdesta lähteestä: joko siitä, mitä hyvää työ tuottaa tälle maailmalle ja sen asukkaille tai siitä, mitä hyvää työ minulle tuottaa.

Ensimmäisen ilon lähteen ei tarvitse olla maailmoita syleilevä. Työn ei tietenkään tarvitse hyödyttää koko planeettaa ja kaikkia sen asukkaita, mutta edes jollekin siitä olisi kiva olla apua, huvia, hyötyä, iloa. Eikä ilon lähteiden tarvitse olla keskenään ristiriidassa. Työ voi tuottaa hyvää myös tekijälleen siinä samalla, kun se kierrättää hyvää tässä maailmassa.

Mutta silloin, kun työn ainoaksi motiiviksi kaventuu rahan tai maineen tai kunnian tai muun jonkin itse työn kannalta aika kehällisen hyvän tuottaminen tekijälleen, on työ suuressa vaarassa vääristyä pelkäksi raatamiseksi.

Sekin on toki mahdollista, että työstä tulee itsetarkoitus ilman, että sen tekemisestä tulisi ilotonta puurtamista. Päin vastoin: työ voi imaista mukaansa niin, ettei huomaa töitä edes tekevänsä. Tästä on usein kyse taiteellisessa työssä. Katsojat, kuuntelijat ja muut kulttuurin kuluttajat ovat sivuseikka, kun itse teos hakee omaa muotoaan, ja luova taiteilija innostuu panemaan kaikkensa siihen prosessiin. Vincent Van Gogh on hyvä esimerkki tällaisesta taiteilijasta. Ei hän paljon asiakaslähtöisyyttä ajatellut ammattiaan harjoittaessa. Hän sai eläessään kaupaksi vain yhden teoksistaan. Sittemmin hänen maalaamillaan tauluilla on tehty isoja rahoja.

Harvat meistä ovat Vincentin kaltaisia taiteilijoita. Ehkäpä meidän onneksemme ja maailman tappioksi. Mutta taiteilijan ehdottomuudessa on silti jotakin sellaista, josta voisi oppia sitä paljon puhuttua elämäntaitoa: ihan kamalasti ei kannata vaivata mieltänsä sillä asialla, mitä ihmiset mahtavat ajatella.

Lipevän asiakaslähtöisyyden tunnistaa nopeasti, ja se aiheuttaa ainakin minussa allergisen reaktion. Mutta myös asiakkaan tarpeita ymmärtävän asenteen aavistaa aika pian, sellaisen työotteen, jossa työn ilo syntyy siitä hyvästä, mitä se ympäristölleen tuottaa.

Tein nuorena poikana vapaa-aikoinani töitä rautakaupassa. Kerran muuan kokenut rautakaupanmyyjä osoitti porakonetta ja sanoi: “Tiedätkö, Jaakko, että kukaan ihminen ei tarvitse porakonetta?” Olin hiukan hämmästynyt, sillä olin kuvitellut aika monen sellaista tarvitsevan. Niitä myytiin paljon. “Mutta tosi moni tarvitsee reiän seinään. Niille me myymme porakoneita”, kokenut myyjä jatkoi.

Rautakaupanmyyjä oli ymmärtänyt päämäärien ja välineiden välisen olennaisen eron. On asioita, joiden arvo on instrumentaalinen, ja sitten on asioita, jotka riittävät itse omaksi perustelukseen. Sellaisia kutsutaan moraalifilosofiassa itseisarvoksi.

Reikä seinässäkään ei ole itsessään arvokas. Sitä tarvitaan usein proppua ja ruuvia varten, joita tarvitaan jotain muuta varten, jota taas tarvitaan jotain varten. Lopullisena päämääränä voi olla sellaisia itseisarvoja kuin vaikkapa rauha, oikeudenmukaisuus tai onnellisuus.

Mikään työ ei ole itsessään arvokasta. Paljon parjattu ja vielä enemmän väärin ymmärretty luterilainen työmoraali tähdentää juuri tätä. Toisin kuin usein kuvitellaan, työllä ja ahkeroimisella ei luterilaisuudessa ole itseisarvoa. Työn arvo ja merkitys nousevat pelkästään siitä hyvästä, mitä se yhteisölle tuottaa. Saa se hyvää tekijälleenkin tuottaa, mutta rahaa ja mainetta pidetään silti vain jonkinlaisina sivutuotteina. Jos työtä aletaan paiskia dollarinkuvat silmissä, unohtuvat helposti sekä lähimmäisen että työntekijän itsensä aidot tarpeet. Ja aito ilo.

NäkökulmaUusimmat Artikkelit
Katso kaikki